Добірка наукової літератури з теми "Erämaat"

Artikkelissa käsittelen pohjoisimman Savon rajojen muotoutumista keskiajalla ja 1500-luvulla Täyssinän rauhaan 1595 saakka. Sen päälähteenä on käytetty rajanmuodostuksesta kertovia tuomiokirjeitä ja rajaluetteloita, joita on peilattu paikannimitutkimukseen. Pääkysymyksiä ovat pohjoisen Savon Novgorodin ja Venäjän vastaisen itärajan muotoutuminen Pähkinäsaaren rauhansopimuksen (1323) jälkeen sekä Hämeen vastaisen länsirajan synty 1400-luvun puolivälissä. Artikkeli esittää, että 1400-luvun alkupuolelta peräisin oleva niin sanottu A-luettelo ja Turun maaoikeuden vuonna 1415 antama rajatuomio viittasivat pohjoisimmalta osaltaan erämaassa kulkeneeseen Matkusjokeen ja paikallisten asukkaiden vesireitille sopimaan rajaporttiin. Viipurin käskynhaltijan ja Ruotsin kuninkaan Kaarle Knuutinpojan vuosina 1446 ja 1452 Savon pohjoisten erämaiden läntisestä rajasta antamat tuomiokirjeet ovat yksityiskohtainen kuvaus erämaarajojen määrittelyn periaatteista. Lopullisessa tuomiossaan kuningas katsoi pohjoisen Savon erämaiden kuuluvan kokonaisuudessaan Viipurin linnaläänin hallintaan, mutta todennäköisesti paikallinen sopiminen erämaarajoista jatkui tuomion jälkeenkin. Erämaan muuttuminen asumistilaksi viljanviljelyn yleistyessä loi uudenlaista rajojen määrittelemisen tarvetta ja oli tavallinen ristiriitojen syntymisen syy niin yksittäisten asukkaiden, väestöryhmien kuin valtakuntien välillä.

Suomalainen kirjallisuus tuntee useita kahtiajakoja, joissa terve kansalaisuus piirtyy esiin suhteessa ulkopuoleensa. Maaseutu määrittyy usein terveen subjektin luonnolliseksi ympäristöksi, kun kaupunki on degeneraation, seksuaalisuuden ja juurettomuuden alue. Näissä jaoissa on kuitenkin kyse järjestäytyneen yhteiskunnan sisäisistä rajoista: artikkeli kysyy, kuinka tähän polarisointien historiaan asettuu luonnontilainen metsä? Artikkelin aineistona on kolme kaunokirjallista teosta, H. Ahtelan Pyhitysvaaran vanha asujain (1918) ja Väinö Katajan Noidan kirot (1914) ja Tuskaa (1907). Teokset kuvaavat ekspansiivista suomalaisuutta, joka 1900-luvun alussa kurottautui erämetsiin. Ne eivät problematisoi järjestäytyneen kansakunnan levittäytymistä vaan esittävät sen paitsi luonnollisena myös vaihtoehdottomana. Teoreettisesti artikkeli ammentaa queerteoreetikko Lauren Berlantilta ja Lee Edelmanilta, ja näkee romaanien rakentavan kansallista heteroseksuaalisuutta. Romaaneja yhdistää ulkopuolisen hahmo, joka edustaa metonyymisesti villiä, luonnontilaista metsää tai erämaata, mutta on samalla myös queerin figuraatio ja konkretisoi sosiaaliseen järjestykseen rakenteellisesti kirjautuvaa mahdollisuutta sen omaan epäonnistumiseen. Tällä ulkopuolisen hahmolla on tarinoissa sama funktio, vaikka se saa kolmet eri kasvot: peikon, noidan ja oudon hiihtelijän. Hahmon tehtävä on tulla mitätöidyksi. Pelottavan ulkopuolisen on väistettävä, jotta järjestys voi piirtyä esiin.

Rajavyöhyke (frontier) on käsite, jolla on viitattu sekä eteenpäin kulkevaan linjaan että perifeeriseen alueeseen, johon kohdistuu valtasuhteita muokkaavia resurssivalloituksia. Rajamaiden (borderlands) käsite taas syntyi paikkaamaan rajavyöhykkeen kolonialistisina pidettyjä jakolinjoja tutkimalla joko kirjaimellisia tai kuvainnollisia valtakeskusten reuna-alueita niiden asukkaiden näkökulmasta ja omilla ehdoillaan. Kumpikin käsite tutkii kuitenkin samanlaista kohdetta: syrjäseutuja. Viime vuosikymmeninä monille luonnon monimuotoisuudeltaan rikkaille metsänreunoille on kohdistunut erilaisia luonnonsuojelullisia toimia ja tavoitteita, joita on pääosin tulkittu erämaita omivan ekologisen vyöhykkeen (eco-frontier) käsitteen kautta. Tämä artikkeli valottaa rajavyöhykkeen ja rajamaan käsitteiden luontosuhdetta tutkimalla, mitä metsäisten reuna-alueiden luonnonsuojelullistaminen merkitsee. Artikkeli käsittelee asetelmaa Selva Mayan eli niin sanotun Maya-metsän tapauksessa. Selva Maya on luonnonsuojelijoiden ja tutkijoiden kehittelemä termi, jolla viitataan Mesoamerikan trooppisen sademetsän suojeluun Meksikon, Guatemalan ja Belizen reunamilla. Selva Mayan tarkastelu osoittaa, että eko-vyöhykkeen oletukset erämaiden omimisesta toisintavat ongelmallisia jakolinjoja. Artikkeli käsitteellistääkin vaihtoehtona ekologisia rajamaita (eco-borderlands) reuna-alueiksi, joihin kohdistuu ekologisia toimia ja huolia. Samalla ne ovat kuitenkin kohtaamispaikkoja ja risteyksiä, joiden valtasuhteet väistävät autenttisia määritelmiä ja luovat omanlaisiaan, sekoittuneita, epäpuhtaita luontosuhteita.

Tiivistelmä. Tämä tutkimus kutsuu vaellukselle kohti erämaan syvällisempää kulttuurimaantieteellistä käsittämistä. Tutkimuksessa erämaata pohditaan kulttuurimaantieteellisenä ilmiönä paikan, maiseman ja mobiliteetin käsitteitä ja erämaavaeltajien vaelluskertomuksia yhdistellen. Tavoitteena on mahdollistaa syvällisempi käsitys erämaasta sekä tarjota välähdyksiä siitä, mitä erämaa kulkijoilleen merkitsee. Tutkimuksen ydinkysymyksenä on kysymys erämaasta vaelluskokemuksen kautta rakentuvana ilmiönä ja kulttuurimaantieteen käsitteenä. Lisäksi pohdin samankaltaisen erämaan tunnun ilmenemistä erillisillä erämaa-alueilla, erämaan paikkojen ja maisemien suhdetta toisiinsa sekä lopuksi erämaan merkityksellisyyttä vaeltajille. Tutkimuksen aineisto koostuu seitsemästä erämaavaeltajien kesällä 2018 kirjoittamista vaelluspäiväkirjoista sekä samoille vaeltajille toteutetuista valokuvateemahaastatteluista. Tutkimusaineistoon liittyvät erämaat ovat erillisiä pohjoisen erämaa-alueita tai laajoja, erämaan kaltaisia alueita Suomessa tai muualla pohjoismaissa. Aineiston analyysi on toteutettu teoriaohjaavasti laadullisen sisällönanalyysin periaatteita noudattaen. Sisällönanalyysin kautta pyrin liittämään tutkimustulokset laajempaan kontekstiin ja aihetta koskevaan teoreettiseen viitekehykseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu erämaiden määrittelyn sekä paikan, maiseman ja mobiliteetin käsitteiden tarkastelun ympärille. Merkittävimmät tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat perustuvat Yi-Fu Tuanin (1977), Tim Ingoldin (2000) sekä John Wylien (2005) kirjoituksiin paikasta ja maisemasta. Keskeinen rooli on myös Jarkko Saarisen monipuolisella erämaita koskevalla tutkimuksella. Kulttuurimaantieteen traditiossa työ sijoittuu humanistisen ja fenomenologisen maantieteen välimaastoon. Työn filosofiset juuret ovat etenkin hermeneuttisessa ja fenomenologisessa filosofiassa. Keskeisimpänä tutkimustuloksena esiin nousi erämaakäsitteen moniulotteisuus. Erämaa voidaan käsittää yhtä aikaa paikaksi, maisemaksi ja mielikuvaksi, joka rakentuu aiempien mielikuvien ja henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Erämaassa tuotettu ja toistettu liike toimii vaelluskokemuksen perustana yhdistäen toisiinsa kehon, mielen, paikan ja maiseman. Vaelluskokemus puolestaan rakentaa käsitystä erämaasta maisemallisena kokonaisuutena ja siihen sisältyvinä paikkoina. Lopulta kenties tärkeimmäksi erämaata määritteleväksi tekijäksi muodostui vaikeasti määriteltävä erämaan tuntu, joka muodostui kokonaisvaltaisesti koetuista erämaan elementeistä ja niihin liittyvistä tunnelmista. Erämaan tuntu voitiin saavuttaa subjektiivisesti määriteltyjen erämaisuuden kriteerien täyttyessä sijainnista riippumatta. Vaeltajien mielissä eletty ja koettu erämaa koettiin monin tavoin merkitykselliseksi ja kokonaisvaltaista hyvinvointia lisääväksi.