Artigos de revistas sobre o tema "Runot"
Siga este link para ver outros tipos de publicações sobre o tema: Runot.
Crie uma referência precisa em APA, MLA, Chicago, Harvard, e outros estilos
Veja os 50 melhores artigos de revistas para estudos sobre o assunto "Runot".
Ao lado de cada fonte na lista de referências, há um botão "Adicionar à bibliografia". Clique e geraremos automaticamente a citação bibliográfica do trabalho escolhido no estilo de citação de que você precisa: APA, MLA, Harvard, Chicago, Vancouver, etc.
Você também pode baixar o texto completo da publicação científica em formato .pdf e ler o resumo do trabalho online se estiver presente nos metadados.
Veja os artigos de revistas das mais diversas áreas científicas e compile uma bibliografia correta.
1
Binham, Philip, e Paavo Haavikko. "Runot! Runot 1984-1992". World Literature Today 67, n.º 3 (1993): 639. http://dx.doi.org/10.2307/40149476.
Texto completo da fonte
2
Tuohimaa, Sinikka, e Jarkko Laine. "Runot 1967-1987". World Literature Today 62, n.º 3 (1988): 483. http://dx.doi.org/10.2307/40144416.
Texto completo da fonte
3
Binham, Philip, e Helena Anhava. "Runot 1971-1990". World Literature Today 65, n.º 1 (1991): 153. http://dx.doi.org/10.2307/40146296.
Texto completo da fonte
4
Schoolfield, George C., e Pentti Holappa. "Runot 1950-2000". World Literature Today 75, n.º 2 (2001): 343. http://dx.doi.org/10.2307/40156611.
Texto completo da fonte
5
Niemi-Pynttäri, Risto, Vesa Haapala, Tiina Käkelä-Puumala e Outi Oja. "Arvostelut". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 1 (1 de outubro de 2004): 75–90. http://dx.doi.org/10.30665/av.74603.
Texto completo da fonteResumo:
Risto Niemi-Pynttäri Kuinka sovitan itseni tieteelliseen tekstiin Johanna Latvala, Eeva Peltonen ja Tuija Saresma (toim.): Tutkija kertojana, Tunteet, tutkimusprosessi ja kirjoittaminen Vesa Haapala Runot ajassaan ja paikassaan Sakari Katajamäki ja Johanna Pentikäinen (toim.): Runosta runoon. Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan Tiina Käkelä-Puumala Narratologia sateenkaaren päässä Samuli Hägg: Narratologies of Gravity’s Rainbow Outi Oja Väitöskirja Bo Carpelanin kirjallisuuskäsityksestä Anna Hollsten: ”Ei kattoa, ei seiniä” – Näkökulmia Bo Carpelanin kirjallisuuskäsitykseen
6
Tuohimaa, Sinikka, e Tyyne Saastamoinen. "Ruhtinaslintu: Valitut runot 1960-1986". World Literature Today 62, n.º 2 (1988): 309. http://dx.doi.org/10.2307/40143704.
Texto completo da fonte
7
Binham, Philip, e Paavo Haavikko. "Tyrannin ylistys: Runot 1970-1981". World Literature Today 69, n.º 1 (1995): 189. http://dx.doi.org/10.2307/40151040.
Texto completo da fonte
8
Schoolfield, George C., e Mirkka Rekola. "Virran molemmin puolin: Runot 1954-1996". World Literature Today 72, n.º 3 (1998): 658. http://dx.doi.org/10.2307/40154180.
Texto completo da fonte
9
Pulkkinen, Veijo. "Muutokset Aaro Hellaakosken"Vieras"-runon ulkoasussa". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 2 (1 de julho de 2016): 5–23. http://dx.doi.org/10.30665/av.66034.
Texto completo da fonteResumo:
Changes in the Visual Form of Aaro Hellaakoski’s Poem ”Vieras” (”The Stranger”)
The present article shows how genetic criticism (critique génétique) can enrich our understanding and interpretation of visual poetry by examining the manuscript, proofs and published versions of the poem ”Vieras” (” e Stranger”) from the typographically experimental collection Jää- peili (”Ice Mirror”, 1928) by the Finnish poet Aaro Hellaakoski (1893–1952). e collection is regarded as a forerunner of Finnish modernism, and particularly its experimental typography got successors only as late as in the 1960s. Besides omitting punctuation and upper case letters, Hellaakoski experiments with the auditory and visual dimensions of ”Vieras” by dividing metrical stanzas and line units into typographically separate groups. In his later selected poems Valitut runot (”Selected poems”, 1940) and Runot (” e Poems”, 1947), Hellaakoski stripped ”Vieras” from these experimental features. e examination of the manuscripts and proofs of ”Vieras” shows that Hellaakoski’s later revisions actually revert the poem to a form closer to its early, visually more traditional, manuscript versions. e article suggests, that it was probably the integrity of Jääpeili as a modernist collection that motivated Hellaakoski into the experimental typography and ortography of ”Vieras”. ese features became dispensable when the poem was released from the context of the collection.
10
Valovirta, Elina. "Sokeriruoko ja mango". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 4 (11 de fevereiro de 2018): 66–79. http://dx.doi.org/10.30665/av.69307.
Texto completo da fonteResumo:
Karibialainen kirjallisuus hyödyntää runsaasti kasvimetaforia. Erityisesti sokeriruoko ja mango esiintyvät usein seksuaalisuuden kuvauksissa, jolloin niiden ominaisuudet ja historia rakentavat seksuaalisuutta, eivät vain heijasta sitä. Kirjallisuusantologian Caribbean Erotic (2010) runot sekä Oonya Kempadoon romaani Buxton Spice (1998) ovat artikkelissa lähemmän tarkastelun kohteina. Niissä erityisesti sokeriruoko assosioituu orjuuden historian takia kärsimykseen ja negatiivisiin tunteisiin, kun taas mango on selkeämmin seksuaalisen nautinnon hedelmä. Vertauksien sokeriruoko ja mango ovat kielellisten ilmaisujen lisäksi aktiivisia seksuaalisuuden toimijoita ja säätelijöitä, joilla on oma kielellisen diskurssin ulkopuolinen todellisuutensa. Rita Felskin (2015) mukaan kehitelty postkriittinen luenta voi orientoida lukijan kokemaan teosten seksuaalisuuden intiimissä yhteydessä karibialaiseen luontoon ja maisemaan. Lukijaa, tuntevaa subjektia, liikuttavien kasvimetaforien luenta voi synnyttää uudenlaisia, ekologisia orientaatioita.
11
Foster, Raisa. "Toiseuden moninainen kokemus". Aikuiskasvatus 42, n.º 1 (24 de março de 2022): 50–66. http://dx.doi.org/10.33336/aik.115553.
Texto completo da fonteResumo:
Vammaisuutta on 2000-luvulta lähtien alettu ymmärtää yksilöllisen vajavaisuuden sijasta sosiaalisena konstruktiona, joka syntyy ihmisten ennakkoluuloista erilaisuutta kohtaan. Kriittinen yhteiskuntatieteellinen vammaistutkimus pyrkii purkamaan ableistisia eli vammaisuuteen perustuvia syrjivien rakenteita ja arvoja. Vammaisten omat moninaiset kokemukset jäävät kuitenkin tutkimuksissa yhä marginaalisiksi tai tutkimustulokset eivät välity riittävän vaikuttavasti yhteiskunnan muuttamiseksi. Esitän, että tieteen ja taiteen tiedonmuodostuksen tapoja yhdistelevä tutkimusrunous (poetic inquiry) voi taistelevan tutkimuksen menetelmänä olla aktivismia: tutkimusrunoilla pyritään aktiivisesti yhteiskunnan muuttamiseen ennakkoluuloja ravistelemalla. Ne voivat analyysimenetelmänä auttaa toiseuden moninaisuuden tutkimisessa ilman hierarkkista kahtiajaottelua. Tutkimuksen raportoinnissa runot mahdollistavat moninaisten kokemusten kuulemisen ja ilmaisemisen arvoja ja asenteita muuttavalla tavalla. Artikkeli perustuu taideperustaiseen tutkimushankkeeseen, jossa sitouduttiin taistelevan tutkimuksen periaatteisiin kantaaottavana, toimintalähtöisenä ja osallistuvana tutkimuksena yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Esimerkkeinä käyttämäni tutkimusrunot koostin taiteilija-aktivisti-tutkijana kehitysvammaisten naisten haastatteluista. Niiden avulla on mahdollista puhutella laajempaa yleisöä kuin perinteinen akateeminen tutkimus mahdollistaa ja kutsua vastaanottaja jäsentämään aktiivisesti todellisuutta. Tutkimusrunouden vahvuudet taistelevan tutkimuksen menetelmänä ovat 1) autenttisen kokemuksen kuulemisessa ja välittämisessä, 2) toiseuden moninaisuuden esille tuomisessa ja 3) moninaisten yleisöjen tavoittamisessa.
12
Helle, Anna. "”The Value Was Here”". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 1 (28 de março de 2018): 48–65. http://dx.doi.org/10.30665/av.70007.
Texto completo da fonteResumo:
Eino Santasen setelirunot on kirjoitettu kirjoituskoneella 20 euron seteleille, ja Santanen on laittanut runoseteleitä kiertoon käyttämällä niitä maksuvälineinä. Seteleille kirjoittaminen tuo runoihin käsitteellisyyttä, koska setelin tahallinen turmeleminen voi mitätöidä sen arvon. Vaikka käteisrahan turmeleminen ei ole Suomessa laitonta, Suomen Pankki pitää sitä kuitenkin epäeettisenä. Toisaalta setelille kirjoittaminen sijoittaa setelirahan uuteen kontekstiin, osaksi runoutta. Runoseteli kuuluu silloin kahden erilaisen järjestelmän – runouden ja rahan – piiriin, koska runoseteli voi säilyttää asemansa myös käteisrahana.
Setelirunoja on julkaistu skannattuina kuvina myös Santasen runoteoksissa nimeltä Tekniikan maailmat (2014) ja Yleisö (2017). Runoissa käsitellään nykyaikaista kapitalismia ja rahan keskeistä asemaa nyky-yhteiskunnassa. Muita tärkeitä aihepiirejä ovat tekniikka, ihminen, edustaminen, identiteetti, kansalaisuus ja 100-vuotisjuhliaan vuonna 2017 viettänyt Suomi. Vaikka runot käsittelevät isoja ja tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä ja nostavat esiin kipeitäkin ongelmakohtia, ne eivät ole pessimistisiä tai raskaita.
Kokeellinen, kumouksellinen ja ironinen ote tekee setelirunojen kriittisyydestä päinvastoin silmiä avaavaa ja vapauttavaa. Runoissa leikitellään esimerkiksi vaihtuvilla puhujilla ja runojen alustana olevilla seteleillä. Nykyihmisen tunteellinen suhtautuminen rahaan tuodaan esiin muun muassa jäljittelemällä rakkausrunojen konventioita. Lisäksi uusimmissa runoissa lähestytään kuvataidetta, sillä osaan seteleistä on maalattu korjauslakalla.
Tässä artikkelissa Santasen setelirunoja analysoidaan rahan ja runouden kytköksen näkökulmasta. Runojen yhteiskuntakriittistä sanomaa tulkitaan runoanalyysin keinoin, ja huomiota kiinnitetään erityisesti runojen käsitteelliseen ulottuvuuteen.
13
Rudels, Freja, Lea Rojola e Outi Oja. "Kirja-arvostelut". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 1 (3 de abril de 2017): 82–90. http://dx.doi.org/10.30665/av.66197.
Texto completo da fonteResumo:
Freja Rudels Fagerholm genererar innovativa läsningar Kristina Malmio & Mia Österlund (eds): Novel Districts. Critical Readings of Monika Fagerholm
Lea Rojola Tunteiden paluu Anna Helle ja Anna Hollsten (toim.): Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa
Outi Oja Runo on kutsu, joka koskettaa Siru Kainulainen: Runon tuntu
14
Lummaa, Karoliina, e Siru Kainulainen. "Runon puheenomaisuudesta". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti, n.º 3 (1 de setembro de 2008): 64–68. http://dx.doi.org/10.30665/av.74742.
Texto completo da fonte
15
Литвинова, Наталья. "Расследовательские ресурсы Рунета: типологические особенности". Вопросы теории и практики журналистики 6, n.º 4 (2017): 631–42. http://dx.doi.org/10.17150/2308-6203.2017.6(4).631-642.
Texto completo da fonte
16
Wallace, Cory S., e Paul M. Santi. "Runout Number: A New Metric for Landslide Runout Characterization". Environmental and Engineering Geoscience 27, n.º 4 (1 de novembro de 2021): 455–70. http://dx.doi.org/10.2113/eeg-d-20-00144.
Texto completo da fonteResumo:
ABSTRACT Landslide runout has traditionally been quantified by the height-to-length ratio, H/L, which, in many cases, is strongly influenced by the slope of the runout path. In this study, we propose an alternative mobility measure, the unitless Runout Number, measured as the landslide length divided by the square root of the landslide area, which characterizes landslide shape in terms of elongation. We used a database of 158 landslides of varying runout distances from locations in northern California, Oregon, and Washington state to compare the two runout measurement methods and explore their predictability using parameters that can be measured or estimated using geographic information systems. The Runout Number better describes the overall runout for several landslide and slope geometries. The two mobility measures show very little correlation to each other, indicating that the two parameters describe different landslide mobility mechanisms. When compared to predictive parameters shown by prior research to relate to landslide runout, the two runout measurement methods show different correlations. H/L correlates more strongly to initial slope angle, upslope contributing area, landslide area, and grain size distribution (percent clay, silt, total fines, and sand). The Runout Number correlates more strongly to planimetric curvature, upslope contributing area normalized by landslide area, and percent sand. Although these correlations are not necessarily strong enough for prediction, they indicate the validity of both runout measurement methods and the benefit of including both numbers when characterizing landslide mobility.
17
Turunen, Mikko. "Kuoleman esittäminen Lauri Viidan lyriikassa". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 16, n.º 3 (19 de outubro de 2019). http://dx.doi.org/10.30665/av.82857.
Texto completo da fonteResumo:
Artikkelissani törmäytän toisiinsa kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysia ja kuolemantutkimuksen mallintamia tapoja esittää ja merkityksellistää kuolema. Törmäyttämisellä on pyritty pois joskus kapeana nähdystä rajauksesta, jossa kaunokirjallisuudessa esiintyviä kuoleman representaatioita lähestytään vain teemoina, trooppeina tai sanataiteen estetisoituina kohteina, siis eräänlaisena kuoleman kirjallistumisena (”literaturization of death”, Teodorescu 2015a, 2).
Uutta tietoatuotanyhdistämällä kuolematutkimuksen monitieteisiä näkökulmia kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin sekä analysoimalla Lauri Viidan (1916–1965) vähän tai ei lainkaan tutkittuja runoja, joissa ilmenee keskenään erilaisia tapoja käsitellä sekä konkreettista kuolemista että kuoleman abstraktiota.Kuoleman filosofia ja kuoleman kulttuurihistoria tarjoavat hyödyllisiä työkaluja tunnistaa ajattelukehikoita, jotka heijastuvat runon puhujan kuolemasuhteen käsittelyssä ja ilmaisuvalinnoissa.
Tässä artikkelissa analysoin ensin kahta ulkoisesti pienimuotoista mutta kuolemasuhteen kannalla moniulotteista runoa (”Mutta, muisti muurahainen” ja ”Tiedonpuu”). Sen jälkeen tarkastelen väkivaltaisen kuoleman aihetta (mm. ”Pedot”, ”Vallankumous” ja ”Legenda”) sekä variaatioita olemassaolon rajat ylittävästä jatkuvuudesta (mm. ”Mitä mietin mullan alla” ja ”Julku”). Lopuksi nostan lyhyesti esiin joitakin muita Viidan runojen tapoja esittää kuolema.Yksittäiset runot tarjoavat keskenään erilaisia kuvauksia, käsitteistyksiä ja tulokulmia olemassaolon rajallisuuden kysymyksiin.
18
Seppä, Tiina. "Katsooko metsä ihmistä?" AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 17, n.º 4 (1 de março de 2021). http://dx.doi.org/10.30665/av.98306.
Texto completo da fonteResumo:
Tarkastelen tässä artikkelissa metsää ja ihmisen kommunikaatiota sen kanssa suomalais-karjalais-inkeriläisessä kansanrunoudessa. Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) on laaja ja edustava kokoelma pääasiassa suomalais-karjalais-inkeriläistä, suullisesti välittynyttä runoutta, joka on tallennettu etupäässä 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta sen varhaisimmat runotallenteet ovat 1500-luvulta. Suullisen runon maailma sisältää runsaasti kommunikaatiota ei-inhimillisen kanssa, ja tästä kommunikaatiosta suuri osa tapahtuu elinympäristön luonnonentiteettien kanssa vuoropuhelussa. Runoudessa on runsaasti suoraa dialogia metsän kanssa, ja metsä näyttäytyy siinä omalakisena toimijana, jonka moraliteettia tai tarkoitusperiä ei voida ennustaa saati määrätä. Toisaalta SKVR sisältää runsaasti runoja, joissa runon kertojaminä kertoo kommunikoivansa luonnon entiteettien, esimerkiksi lintujen kanssa, luotettavien ja muuten mahdollisten ihmiskontaktien puuttuessa. Näissä runoissa yhteisöstä vieraantunut saatetaan nähdä anomalisen kykynsä vuoksi erityislahjakkuutena.
Metsä on miesten runoudessa mahdollisen eroottisen kanssakäymisen osapuoli ja naisten huolirunoudessa usein turvapaikka ja luotettu, hyvä toinen. Metsä voi olla naiselle myös omaehtoisen seksuaalisuuden ilmaisemisen paikka. Runoissa ollaan selvillä metsän ja sen entiteettien tietoisesta läsnäolosta: metsä katsoo ihmistä.
19
Blomster, Risto, e Kati Mikkola. "Kenen perinnettä? Romani-informantit Suomen Kansan Vanhat Runot -aineistoissa". Etnomusikologian vuosikirja 29 (11 de dezembro de 2017). http://dx.doi.org/10.23985/evk.63130.
Texto completo da fonteResumo:
Kansanrunouden keruun historiassa kalevalamittaan perustuvaa laulettua runoutta on pidetty vanhimpana, arvokkaimpana ja kiireellisimmin kerättävänä perinteen muotona. Kalevalamittaisen runouden kohdalla on kiistelty pitkään ja toistuvasti siitä, missä määrin perinne on karjalaista ja missä määrin sen juuret ovat Länsi-Suomessa. Suomen etnisten ja kulttuuristen vähemmistöjen rooliin vanhan runoperinteen välittäjinä ei sen sijaan ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Tässä artikkelissa tarkastellaan Suomen romanien roolia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran organisoimassa kansanrunouden keruussa ja sen pohjalta syntyneissä aineistoissa. Artikkelissa selvitetään, kerättiinkö romaneilta 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuoliskolla vanhaa suomenkielistä runoperinnettä ja kenen perinteenä sitä pidettiin: romanien, suomalaisten vai molempien. Tutkimusaineistona ovat Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisusarja (34 osaa vuosina 1908–1948, 1997) ja julkaisematon SKVR-kortisto, joka sisältää 1960-luvulla luetteloidut noin 60 000 tekstiä.
Artikkelissa rakennetaan kuvaa SKVR-aineistoista löytyvien 16 romanikertojan taustoista, heidän välittämänsä perinteen sisällöstä ja muodosta sekä keruutilanteista. Tarkemmin analysoidaan yhtä romanikertojaa, August Herman Bergiä, ja hänen kohtaamisiaan kansanperinteenkerääjä Antti Valven kanssa 1910-luvun alussa. Tutkimusaineistojen avulla pyritään tavoittamaan aikanaan keruutyötä tehneiden kerääjien, romanikertojien ja arkiston työntekijöiden käsityksiä toimintansa luonteesta: mitä kerääjät olivat keräämässä, mitä kertojat ajattelivat kertovansa ja millaista aineistoa arkistoon ja ainesjulkaisuihin haluttiin. Näkemys suomalaisen perinteen ja romaniperinteen suhteesta rakentuu näin kolmesta suunnasta: kerääjien, kertojien ja arkiston näkökulmista.
Artikkelissa osoitetaan, että silloin, kun romanikertojan kertoma perinne on sopinut suomalaisen kansanperinteen kategorioihin, se on otettu aineistoihin ja kokoelmiin mukaan suomalaisena kansanperinteenä. Romanien omaa perinnettä ja romanikielisiä aineistoja ei kuitenkaan ole tietoisesti kerätty – ennen kuin vasta 1960-luvulla keruuideologiassa tapahtuneiden painopisteen muutosten myötä. Romanikertojien tarkastelu SKVR-aineistoissa tuo näkyväksi rajanvetoja sen suhteen, millaisesta aineksesta suomalaisen kansanperinteen on kulloinkin ajateltu koostuvan. Samalla se myös havainnollistaa romanien osallisuutta suomalaisesta kulttuurista ja perinteestä.
20
Vuorikuru, Silja. ""Ihmisen kunnia olkoon –"". Sananjalka 63, n.º 63 (19 de novembro de 2021). http://dx.doi.org/10.30673/sja.99263.
Texto completo da fonteResumo:
Artikkeli käsittelee Eino Leinon runoa ”Titanic” (1912). Artikkeli tuo esiin, että tämä nykyisin harvan tuntema runo oli ilmestymisaikanaan huomiota ja arvostusta saanut runo, jolla oli erityisasema Leinon tunnetuksi tulleen kiertueen päätösnumerona.
Runon keskushenkilöitä ja puhujia ovat Titanicin muusikot, joiden kuvausta tarkastellaan sekä ajan Titanic-aiheista kirjoittelua (kuten sanomalehtiuutisointia) että 1900-luvun alun kirjallisuuden taiteilijakuvausta vasten. Kuolevat muusikot kuvataan myös taiteilija-näkijöiksi, jotka ylittävät taiteellaan nykyhetken ja tulevaisuuden sekä elämän ja kuoleman rajat. Tällaisina he saavat vertautumiskohteita Leinon muusta lyriikasta ja sen taiteilijakuvauksista.
Runossa toistuu ns. Titanicin hymniin avoimesti viittaava säe ”Lähemmä, Jumala, sua!”, jota artikkelissa tarkastellaan sekä kaunokirjallisen toiston että intertekstuaalisen viittaamisen näkökulmista. Runon analyysissa tarkastellaan myös tiettyjä ”Titanicille” leimallisia kielellisiä piirteitä, kuten jussiivimuodon ja ajatusviivan käyttöä. Toistoa hyödyntävä siteeraaminen, prosodiset piirteet, riimi ja alkusointu ymmärretään analyysissa myös rytmiä muodostaviksi runon keinoiksi.
”Titanic” rakentuu etenkin viimeisissä säkeistöissään ihmisyyden ylistykseksi, mikä kytkee runon vahvasti Leinon muuhun 1910-luvun lyriikkaan. Myös läpi runon kertautuva säe ”Lähemmä, Jumala, sua!” saa tulkintakehyksekseen lopulta saman humanistisen julistuksen.
Eino Leinon ”Titanic” tarkastelee aihettaan, Titanicin haaksirikkoa, osin yhtenevästi muun varhaisen Titanic-aiheisen kirjoittelun kanssa: myös tässä runossa muusikot ovat urheita, vastuunsa tuntevia miehiä, jotka soittavat kuolinvirttä viimeisiin hetkiinsä saakka. Toisaalta runo myös erkaantuu varhaisista Titanicin onnettomuuden tulkinnoista, joita sanomalehtiuutisoinnin ohella myös mm. arkkiveisuntekijät toistivat. Leinon ”Titanicia” ei valjasteta modernisaatiokritiikin tai kehityspessimismin käyttöön. Lähimmiksi vertautumiskohteikseen runo saa kaksi muuta aikansa eturivin kotimaisen kirjailijan Titanic-aiheista teosta eli V. A. Koskenniemen runon ”Mister Hartley” (1912) sekä Aino Kallaksen novellikokoelman Seitsemän. Titanic-novelleja (1914).
21
Kallio, Kati, Taarna Valtonen e Marko Jouste. "Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa". Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 2019, n.º 97 (2 de maio de 2019). http://dx.doi.org/10.33340/susa.75266.
Texto completo da fonteResumo:
Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta
Vuonna 1673 Uppsalan yliopiston professori ja Ruotsin antikviteettikollegion assessori Johannes Schefferus julkaisi latinaksi kirjan Lapponia, joka sisältää kaksi Olaus Sirman antamaa runoa. Sirma oli Sodankylän alueella syntynyt saamelainen, Uppsalan yliopiston opiskelija ja myöhemmin pappismies Enontekiöllä. Sirman runojen luonteesta on kiistelty: ovatko ne yksilöllisiä taiteellisia luomuksia vai esimerkkejä tämän myöhemmin assimiloituneen saamelaisryhmän alkuperäisestä suullisen perinteen lajista? Dokumentoiko Sirma omaa suullista perinnettään, käytti tai muokkasi sitä kirjallisiin tarkoituksiin vai loiko hän jotain uutta?
Yhdistäen kielitieteen, folkloristiikan ja etnomusikologian näkökulmia vertailemme runoanalyysin tuloksia 1600-luvun oppineisiin runousihanteisiin sekä myöhemmin tallentuneisiin lähikulttuurien suullisiin perinteisiin (saami, suomi, ruotsi, venäjä). Sirman kaksi runoa näyttävän kuuluvaan kahteen eri laulun lajiin tai tyyliin. Ensimmäinen runo on selvästi sidoksissa sekä suullisena että kirjallisena laajalti suosittuun riiimillisen parisäkeen malliin, mutta se ei jaa olennaisimpia 1600-luvun kirjallisen runouden ihanteita. Toisen runon rakentumisen logiikka vaihtelevine säerakenteineen taas on lähempänä esimerkiksi joitain myöhempiä kolttasaamelaisia leu’ddeja kuin kirjallisia malleja.
22
Janicki, Maciej, Kati Kallio e Mari Sarv. "Exploring Finnic written oral folk poetry through string similarity". Digital Scholarship in the Humanities, 13 de julho de 2022. http://dx.doi.org/10.1093/llc/fqac034.
Texto completo da fonteResumo:
Abstract Suomen Kansan Vanhat Runot (Old Poems of the Finnish People) is a collection of nearly 90,000 oral folk poems written down between 1564 and the early 20th century. It is characterized by frequent reoccurrence of similar pieces of text on various levels (from entire poems, through passages to single verses and collocations). However, finding these similarities is challenging due to a high degree of orthographical, morphological, and compositional variation. In this article, we propose a method for automatically identifying equivalent verses, i.e. verses conveying the same meaning with the same words, using a clustering based on cosine similarity of character bigram vectors. The method achieves around 81% F-score and has been successfully used for identifying similarities across the entire SKVR corpus on the level of verse, passage, and poem. The results can be browsed through a Web interface.
23
Ylitalo, Riikka. "”Det är också sant att livet ofta / liknar en väldig sorg”". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 17, n.º 1 (14 de abril de 2020). http://dx.doi.org/10.30665/av.85158.
Texto completo da fonteResumo:
Tua Forsström ja Arja Tiainen käsittelevät 1970-luvun runoissaan naisen tunteita kaupunkitilassa. Kummankin kirjailijan runoissa tunteiden kokemisen paikkana on yleensä Helsinki, joka saa runoissa subjektiivisia merkityksiä.
Tiaisen lyriikassa puhujan kerrotaan usein suoraan olevan nainen. Puhujan tunteita kaupunkiympäristössä ovat vieraus ja pelko, mutta myös itsevarmuus. Puhuja tuo mieleen kaupungissa kuljeskelevan flanöörin, joka on perinteisesti maskuliininen hahmo. Peloistaan huolimatta Tiaisen runojen puhuja uskaltaa liikkua yksin kaduilla ja kahviloissa.
Pelko on Tiaisen ja Forsströmin runojen naisia yhdistävä tunne. Forsströmin runoissa korostuvat myös suru ja yksinäisyys. Kuten ”pelko”-sana Tiaisen runoissa, Forsströmin lyriikassa sana ”suru” (sorg) toistuu usein. Tunteiden nimeäminen lisää runojen emotionaalisuutta ja on osoitus siitä, että puhujat ovat tietoisia kokemistaan tunteista. Joissakin runoissa tunne on pääteltävissä puhetilanteesta tai puheen sävystä.
Forsströmin runot eroavat Tiaisen flanöörirunoista siinä, että niissä puhuja on useimmiten helsinkiläisessä kerrostaloasunnossa. Forsströmin runojen puhuja kokee lähiössä kielteisiä tunteita, mutta toivon tunnekaan ei ole hänelle vieras. Tiainen tuo runoissaan esiin lähiöasumisen hyviä puolia, mikä on harvinaista 1970-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa.
24
Hämäläinen, Niina. "Sorsat täällä soittelevi". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 17, n.º 4 (1 de março de 2021). http://dx.doi.org/10.30665/av.97524.
Texto completo da fonteResumo:
Huolen kankahalla – metsä Kantelettaressa (eli mitä kansanlyriikalle Lönnrotin prosessissa tapahtui?)
- huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää (Kantelettaren esipuhe)
Kansanrunojen mielikuvat metsästä heijastavat tarvetta jäsentää ja lähentää ympäröivää tilaa. Metsällä oli monta ulottuvuutta: se kehysti ihmisen elinympäristöä ja edusti vaurautta, mutta sisälsi myös vaaran ja voiman merkkejä, joiden käsittelyyn tarvittiin erityistä tietoa. Metsän uskottiin kätkevän sinne meneviä sisäänsä (metsänpeitto); toisinaan metsä myös liikkui tai lohdutti siellä kävijää. Elias Lönnrot nimitti kansanlyriikan kokoelmaansa, Kanteletarta (1840, 1841) ”huolen kankahaksi” liittäen yksinäisen ja surullisen kokemukset osaksi luontoa. Ympäröivä luonto ja metsä lohduttivat ja ymmärsivät yksinäistä, ja Lönnrot jatkaa esipuheessa: ”Niin usein pitävät [yksinäiset, surulliset] puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa.” Samaisessa esipuheessa Lönnrot esitti luonnon ja ihmisen yhteyden luontoon olevan elinehto juuri kansanrunolle. Tehdessään eron oppineitten ja kansan laulamien runojen välillä Lönnrot korosti jälkimmäisen syntyä ”ilmaumana”, edellisen ”työnä”, käyttäen luontoa vertauskuvana kansanrunon luonnolliselle, aidolle synnylle.
Folkloristiikassa kansanrunouden luontokäsityksiä on jonkin verran tutkittu, esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirja Metsä ja metsänviljaa (1994) tarkastelee suomalaisten luontosuhdetta eri aineistojen, kuten kansanrunojen, kautta. Myös yksittäisissä, kalevalamittaiseen runouteen keskittyvissä tutkimuksissa metsä ja luonto ovat tarjonneet näkökulmia aineistoon (esim. Tarkka 2005; Timonen 2004). Tässä artikkelissa lähestyn metsää / luontoa tarkastelemalla metsän poeettista ja ideologista käyttöä kansanlyriikan kirjallisessa esityksessä eli Kantelettaressa. Kirjallisen sivistyksen ja koulutuksen saanut Lönnrot pyrki esittämään kansanrunoutta mahdollisimman monipuolisesti lukijakunnalle, jolla oli useimmiten heikko suomen kielen taito ja ymmärrys tavallisen kansan, rahvaan, elämismaailmasta tai perinteestä. Tämän vuoksi Lönnrot pyrki kuromaan etäisyyttä umpeen erilaisin tekstuaalisin keinoin. Kysyn, missä määrin Kantelettaren lyriikka nivoutuu käsityksiin metsän ja luonnon aitoudesta; entä miten Lönnrotin muokkaamat runot eroavat tallennetusta runoaineistosta? Pohdin myös, miten Lönnrotin tekstualisointitavat suhteutuvat sivistyneistön ylläpitämään (ja tutkimushistorian jatkamaan) kalevalamittaisen runon aitousdiskurssiin, jossa kansanlyriikka esitettiin huolen ja murheen runoutena.
KirjallisuusMetsä ja metsänviljaa. Kalevalaseuran vuosikirja 73. Toim. Pekka Laaksonen ja Sirkka-Liisa Mettomäki. Helsinki: SKS. 1994.Tarkka, Lotte 2005: Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821-1921. Helsinki: SKS.Timonen, Senni 2004: Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: SKS.
25
Mäkelä, Heidi Henriikka, e Lotte Tarkka. "Sopimatonta". Elore 29, n.º 2 (30 de dezembro de 2022). http://dx.doi.org/10.30666/elore.121473.
Texto completo da fonteResumo:
Kalevalamittaiset runot on 1800-luvulta alkaen sijoitettu ”suomalaisen kulttuuriperinnön” symboliseen keskiöön. Tätä näkemystä on tuettu esimerkiksi keruun, arkistoinnin, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan käytännöin. Tässä artikkelissa tarkastellaan seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyviä kalevalamittaisia runoja, joita on ajallisesta kontekstista riippuen joko suljettu pois kansallisesta kulttuuriperinnöstä tai sisällytetty siihen kansallisen kulttuuriperinnön kuvaa ja luonnetta samalla kyseenalaistaen. Artikkeli keskittyy perinnöllistämisen ja perinnöllistämättä jättämisten prosesseihin 1800-luvulta 1990-luvun loppupuolelle, ja näin ollen pohtii runojen vastaanottoa ja käyttöä osana suomalaisen ja myös ylirajaisen kulttuuriperinnön määrittelyjä. Artikkelin aineistona ovat erilaiset runokokoelmat, käsikirjoitukset, tutkimukset ja arkistoaineistot. Artikkelin keskeinen argumentti on, että kalevalamittaisiin seksiin ja ruumiillisuuteen liittyviin runoihin kutoutuvat perinnöllistämisprosessit heijastavat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna yhteiskunnassa vallitsevien kehopolitiikkojen ja kansakäsitysten muutoksia. Analyysi osoittaa, että runojen käytöt ja vastaanotot kietoutuvat 1800- ja 1900-lukujen siveellisyyskeskusteluihin ja näiden tuottamaan kulttuuriseen ”ruumiittomuuteen” sekä seksuaalisuutta koskevaan tukahduttamiseen, jotka samalla olivat myös rahvaan ruumiillisuuden kontrolloinnin välineitä. Esitämme myös, että tämä paradigma murtui 1960-luvulta lähtien kulttuuriradikaalien liikehdintöjen, yksilökeskeisemmän ajattelun ja naistutkimuksen Suomeen leviämisen myötä. Tällöin seksuaalisuuteen liittyviä runoja alettiin vaikenemisen asemesta käsitellä tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja samalla käsitys kansasta ja sen seksuaalisesta ruumiista muotoutui yksilökeskeisemmäksi ja lihallisemmaksi.
26
Karlsson, Tuukka. "”Voi šinuvo rauta raukka”". Elore 29, n.º 2 (30 de dezembro de 2022). http://dx.doi.org/10.30666/elore.121370.
Texto completo da fonteResumo:
Artikkeli tarkastelee arkistoituja ja Suomen Kansan Vanhat Runot -teoksessa julkaistuja raudan myyttisestä synnystä kertovia vienankarjalaisia kalevalamittaisia loitsuja. Olen lisäksi rajannut aineiston kommunikatiivisiin loitsuihin: loitsutyyppiin, joka liitetään tutkimuksessa tietäjiksi kutsuttuihin rituaalispesialisteihin. Artikkelin ote on teoreettinen: käsittelen lingvistisessä antropologiassa muovautuneen ja myös folkloristiikassa hyödynnetyn rekisteriteorian soveltuvuutta loitsuissa esiintyvien emootioiden analysoimiseen. Metodologisesti artikkeli soveltaa lähilukua ja sen yhdistämistä laajempien aineistojen tuntemukseen ja rekisteriteoreettisiin näkökulmiin. Artikkelin keskeiset tutkimuskysymykset koskevat tekstuaalisten keinojen käyttöä loitsuaineistossa. Olen kiinnostunut siitä, millaisia pyyntöjä, käskyjä ja kysymyksiä loitsujen esittäjät käyttävät ei-inhimillisiä toimijoita puhutellessaan. Lisäksi perehdyn siihen, kuinka loitsijat välittävät tekstin tasolla aggressiota ja hyvittelyä puhuttelujensa kohteille. Keskeinen argumenttini on, että loitsut sisältävät useita kielellisiä rekistereitä, jotka pohjautuvat esittäjien refleksiivisiin arvioihin puhuteltavien asemasta. Arvioimalla ei-inhimillisen toimijan asemoitumista suhteessa itseensä, puhujan on mahdollista valita sopiva rekisteri ja esittää erilaisia emootioita osana lausumiaan. Tutkimustulokset kertovat, kuinka tietäjät esittävät hellyyden ja aggression välillä vaihtelevia emootioita eri rekistereitä käyttämällä. Analyysin mukaan aineisto sisältää myös ironiaa ja epäsuoraa aggressiota kuvastavia loitsujaksoja. Kyseiset jaksot muodostavat rekisterin, jolla tietäjä korostaa omaa auktoriteettiaan. Eri rekisterien piirteet muodostavat rekisteriytyneitä tunnuksia, jotka viittaavat esittäjien ja puhuteltavien välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Artikkeli osallistuu niin ollen keskusteluun emootioiden esittämisestä tietäjien loitsuissa ja jatkaa rekisterinäkökulman hyödyntämistä kalevalamittaisen runouden tutkimuksen kehyksessä.
27
Bastman, Eeva-Liisa. "Jäljittelyn ja muuntelun dynamiikkaa Matthias Salamniuksen runossa Ilo-Laulu Jesuxesta". AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 16, n.º 3 (19 de outubro de 2019). http://dx.doi.org/10.30665/av.82789.
Texto completo da fonteResumo:
Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta (1690) on kahdentuhannen säkeen laajuinen kertova runo, joka käsittelee Jeesuksen syntymää ja kuolemaa. Kalevalamittainen runo kuuluu varhaisen uuden ajan suomenkielisen kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Runo sai kanonisen aseman jo varhain, ja tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita sen yhteyksistä aikakauden suulliseen ja kirjoitettuun runouteen.
Artikkelissa tarkastelen runon lajiin, poetiikkaan ja tekstien välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä 1600-luvun runoutta hallinneen imitaation käsitteen valossa. Varhaisen uuden ajan kirjallisuudessa imitaatio oli luonteeltaan monimuotoista ja dynaamista ja kannusti tunnetun aineksen ja tuttujen muotojen soveltamiseen ja muokkaamiseen. Näin jäljittelevä poetiikka myös edisti kansankielisen kirjallisuuden kehittymistä.
Tulkitsen teosta kristillisenä eepoksena, joka jäljittelyn tekniikoista nojaa etenkin parafraasiin. Pääasialliseksi parafraasin kohteeksi osoittautuu Mikael Agricolan laatima yhteensovitus neljän evankeliumin kärsimyshistoriasta (1549). Tarkastelun kohteena ovat lisäksi runon eeppiseen kerrontaan yhdistyvät opettavat kommentit, laajennukset ja lisäykset. Artikkeli osoittaa, kuinka raamatullinen epiikka avautuu Salamniuksen runossa kohti hartauskirjallisuutta.
28
Palola, Elina. "Folkloristista lingvistiikkaa – Christfrid Gananderin kansanrunokoelman Lypsäjän sanat". Elore 22, n.º 1 (21 de maio de 2015). http://dx.doi.org/10.30666/elore.79183.
Texto completo da fonteResumo:
Kalevalamittaisen kansanrunouden tutkimuksella on Suomessa pitkät perinteet, mutta sen kielestä on viime vuosikymmeninä tehty lingvististä tutkimusta suhteellisen vähän. Tarkastelen artikkelissani kansanrunojen kielen tutkimusta sekä folkloristiikan että lingvistiikan kannalta ja esittelen väitöskirjassani kehittämääni tekstikriittistä menetelmää. Tarkoitukseni on havainnollistaa, kuinka kielitieteellinen folkloristisen näkökulman huomioon ottava tutkimus avaa kryptisiä runomuistiinpanoja uudella tavalla. Syvennyn käsittelemään Christfrid Gananderin kansanrunokokoelman runoa Lypsäjän sanat. Gananderin kansanrunokokoelma syntyi 1700-luvun loppupuolella. Se on ensimmäinen laaja, mutta lähdekriittisesti vaikeasti käsiteltävä kansanrunokokoelma. Kansanrunoihin kielellisen tutkimuksen aineistona on suhtauduttu kriittisesti, mihin on osin painavat syytkin. Paljolti riippuu kuitenkin kysymyksenasettelusta ja tutkimuksen näkökulmasta, sopiiko vanha runo kielellisen tutkimuksen aineistoksi. Tässä artikkelissa jo yhden runon ja sen muutamien vaikeasti avautuvien säkeiden tulkinnan kautta saan vahvistusta väitöskirjani havaintoihin Gananderin runoaineiston laadusta. Gananderilla on selvästi ollut monista runoista hallussaan useita eri versioita, kopioita ja toisintoja – arvokkaita muistiinpanoja, joita ei ole meidän päiviimme muualla säilynyt ja joita aikalaisilla ei ole välttämättä edes ollut hallussaan. Analyysin avulla myös Lypsäjän sanojen monimutkainen maailma ja sen haastaviksi osoittautuneet säkeet avautuvat. Runokielen perusteellinen tarkastelu täydentää ja monipuolistaa fennististä tutkimusta. Näkisin hyödylliseksi rakentaa uudelleen folkloristiselle ja fennistiselle keskustelulle sellaista vielä 1900-luvun alkupuolella vallinnutta yhteyttä, joka tukisi molempia tieteenaloja vanhan suomalaisen kansanrunon tutkimuksessa.
29
Viljakainen, Maarit. "Neitsyt Maria synnytysloitsuissa". Elore 12, n.º 2 (1 de dezembro de 2005). http://dx.doi.org/10.30666/elore.78517.
Texto completo da fonteResumo:
In the present paper, I am analysing Virgin Mary in birth incantations. The source material consists of 94 birth incantations collected in North Karelia, Ladoga Ka- relia, South Karelia, Archangel Karelia, Savo and North Ostrobothnia. These incantations have been published in the volumes of Ancient Poems of the Fin- nish People (Suomen Kansan Vanhat Runot). There are a mixed group of both non-Christian and Christian supernatural helpers and saints in the birth incantations, for example Virgin Mary, Ukko God on high, Jesus, Kave, Saunatar, and different kinds of mythical animal helpers. Supernatural helpers are mainly called upon to facilitate the delivery and ease the child bearer’s pain. Themes and motifs dealing with these helpers are central and distinctive in the birth incantations. In this paper, I am interested in Virgin Mary who is most commonly called for help. I am examining first and foremost those incantation texts and motifs in which Virgin Mary is present. What kind of divine birth assistant is Mary? Why is she so important? How is Mary called for help? How is Mary able to help both mother and child? I am examining Mary’s essential nature, her appearance, and her skills to ease a woman’s pain.
30
Karhu, Hanna. "Piipatusta simapillin, paimenhuilun pajatusta?" AVAIN - Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti 16, n.º 2 (6 de julho de 2019). http://dx.doi.org/10.30665/av.74177.
Texto completo da fonteResumo:
Artikkelissa osoitetaan, että Otto Mannisen (1872−1950) runotuotannolla on yhteyksiä kepeänä pidettyyn kansanlauluperinteeseen. Runouden suhdetta kansanlauluun tarkastellaan artikkelissa nimenomaan yhteydessä rekilauluperinteeseen, eli uudempiin riimillisiin, rekilaulumittaa noudattaviin kansanlauluihin, jotka olivat 1800-luvun lopun Suomessa vallitseva kansanomaisen laulun laji ja josta kirjailijat ja runoilijat kiinnostuivat 1890-luvulla. Aiemmassa tutkimuksessa Mannisen runous on nähty pitkälti oppositiossa ennen kaikkea Eino Leinon edustamaan, laulullisuutta ja soinnillisuutta korostavaan runouteen. Mannisen runoutta on käsitelty yhteydessä symbolismin poetiikkaan ja runojen konstruktivistista ja kryptistäkin luonnetta korostettu. Artikkelissa tarkastellaan erityisesti kahta Mannisen Säkeitä-esikoiskokoelman (1905) runoa, ”Pellavan kitkijää” ja ”Luistimilla”, jotka oli molemmat julkaistu jo aiemminkin (1897 ja 1900). Runoja verrataan suullisen perinteen rekilauluihin (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin kokoelman rekilaulumuistiinpanojen avulla), erityisesti runojen säkeistörakenteiden sekä suullisen perinteen formuloiden toisintamisen ja varioimisen osalta. ”Luistimilla”-runon tapauksessa sivutaan myös runon rytmiä. Artikkelissa käsitellään myös Antti Rytkösen runoa ”Järven jäällä” (1900) sekä eräitä Mannisen arkiston aineistoja.
31
Bastman, Eeva-Liisa, Kati Kallio e Tuomas M. S. Lehtonen. "Vernakulaarin monta tasoa". Elore 27, n.º 1 (3 de junho de 2020). http://dx.doi.org/10.30666/elore.89057.
Texto completo da fonteResumo:
Artikkeli tarkastelee suomenkielisen runouden ja kirjallistumisen historiaa vernakulaarin käsitteen kautta, keskiössään Matthias Salamniuksen vuonna 1690 ilmestynyt kalevalamittainen kristillinen eepos Ilo-Laulu Jesuxesta. Salamniuksen teos hyödyntää aineksia niin paikallisesta suullisesta traditiosta kuin kirjallisesta kosmopoliittisesta traditiosta, ja se analyysi osoittaa, miten monin tavoin kirjallistuminen, kansanomaistaminen, suullinen kulttuuri ja runokielten käytön historia kytkeytyvät toisiinsa.
Ilo-Laulu on kirjallinen runo, joka on laadittu suullisen runon mittaa ja poetiikkaa noudattaen. 2265-säkeinen teos on ensimmäinen laaja kirjoitettu kalevalamittainen kertova runo. Se asettuu suhteeseen niin paikallisen suullisen tradition kuin kirjallisen kosmopoliittisen tradition kanssa. Runon laji, Kristuksen elämästä, kärsimyksestä ja kuolemasta kertova eepos, kuuluu jälkimmäisen piiriin. Suullisen runon piirteitä hyödyntävä runomitta ja esitystapa puolestaan edustavat paikallista kansankielistä traditiota. Kalevalamittaa oli ennen Salamniusta hyödynnetty erilaisissa kirjallisissa hybridimuodoissa, mutta suullisenkaltaisen riimittömän mitan käyttö ei ollut yleistä. Ilo-Laulusta tuli pidetty teos sekä rahvaan että eliitin parissa.
Pohdimme, minkälaisia näkymiä vernakulaarin käsite avaa runokielten käytön ja muokkaamiseen prosesseihin ja miten kirjallisuustieteen ja folkloristiikan vernakulaari haastavat ja täydentävät toisiaan. Tarkastelemme Ilo-Laulua suhteessa kirjallistumiseen ja kansankielisen kirjallisuuden luomiseen, Ilo-Laulun oppineita ja kansanomaisia vastaanottoja sekä runokielten rekisteriytymisprosesseja. Esitämme, että vernakulaari on toimiva käsite kuvattaessa sekä kansankielistymistä että kansanomaista suullista kulttuuria ja sen ilmaisutapoja. Tarkempi analyysi edellyttää kuitenkin hienojakoisempia määreitä, sillä yleisluonteinen kansankielisyyden, epävirallisen ja hierarkkisesti alisteisen yhdistelmä ei käytännössä erottele ilmiöitä riittävästi. Käsitteen etu kuitenkin on, että se tuo näkyviin runouden ja runomuotojen muutosten taustalla vaikuttavia kulttuurisia prosesseja, kuten kielten, väestöryhmien ja ilmaisutapojen hierarkioita ja näiden väliseen vuorovaikutukseen heijastuvia asetelmia.
32
Takala-Roszczenko, Maria. "Kirjailija Iivo Härkönen ja unelma ortodoksisesta virsilaulusta". Sananjalka 63, n.º 63 (19 de novembro de 2021). http://dx.doi.org/10.30673/sja.103094.
Texto completo da fonteResumo:
Tässä artikkelissa tarkastellaan vuonna 1922 julkaistua runokokoelmaa nimeltä Jumalanpalveluslauluja, joka sisältää ortodoksisen kirkon liturgisia laulutekstejä uudelleen runoiltuina loppusoinnulliseen muotoon. Artikkelissa selvitetään arkistoaineiston ja aikalaiskirjoitusten valossa kokoelman taustatekijöitä, julkaisuprosessia ja vastaanottoa. Kokoelman tekijä, kirjailija Iivo Härkönen (1882–1941), toivoi runojensa käynnistävän Suomen ortodoksisessa kirkossa kirkkolaulun uudistuksen, jossa perinteisen kuorolaulun rinnalle kehittyisi seurakunnallinen ”virsilaulu”. Runomittaisia lauluja oli hänen mielestään helpompi painaa mieleen kuin ortodoksiselle perinteelle ominaisia suorasanaisia laulutekstejä.
Jumalanpalveluslaulujen julkaisu ajoittui itsenäisen Suomen varhaisiin vuosiin, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko, vuoden 1918 asetuksella kansankirkon aseman saanut uskonnollinen vähemmistö, pyrki monin tavoin eroon venäläisyyden leimasta. Ortodoksien sopeutumista uuteen yhteiskuntajärjestykseen arvioidaan tässä artikkelissa kirkon kansallistamisen ja akkulturaation käsitteillä. Kääntyminen pitkälti luterilaisen valtakulttuurin puoleen nähdään positiivisena asennoitumisena integroitumiseen tai assimilaatioon, joiden seurauksena sotienvälisellä kaudella syntyi myös uusia hengellisen kulttuurin ilmaisumuotoja.
Iivo Härkösen toiminta orientoitui voimakkaasti valtakulttuuriin. Sepittäessään Jumalanpalveluslauluja hän ammensi tunnistettavasti luterilaisesta virsiperinteestä. Kokoelman 59 laulua muistuttavat luterilaisia virsiä säkeistömalliltaan, loppusoinnuiltaan, osin myös metriikaltaan. Kokoelman rakenne jäljitteli puolestaan ortodoksisia liturgisia kirjoja. Runojen ilmaisu oli pääasiassa uskollista liturgisille lähdeteksteille, mutta paikoittain niiden teologista sisältöä oli yksinkertaistettu. Alkuperäisen hymnografian lajityyppien erot oli myös sulautettu yhdenmukaisiksi säkeistöiksi, jolloin myös niiden liturgisen funktion voi katsoa muuttuneen.
Jumalanpalveluslaulut näyttäytyvät tässä kontekstissa Iivo Härkösen kirkkolauluun suuntautuneiden assimilaatiopyrkimysten tuloksina sekä niitä palvelemaan luotuina välineinä. Luterilaisesta perinteestä ammentaminen synnytti tuloksia, jotka luterilaisen virsilauluperinteen tuntijat tunnistivat välittömästi. Professori Ilmari Krohn ja lehtori Mikael Nyberg sovittivat Härkösen runoja säveliin. Krohn myös ehdotti tiettyjen runojen laulamista virsien ja hengellisten sävelmien melodioilla. Näistä ehdotuksista muutama on nuotinnettu artikkeliin esimerkeiksi.
Mikäli Iivo Härkösen visioima ortodoksinen virsilaulu olisi käynnistynyt kokoelman käyttöönoton myötä, se olisi eittämättä muuttanut vakiintunutta lauluperinnettä. Runot ja erityisesti niihin sävelletty musiikki koettiin kuitenkin liian luterilaisina. Jumalanpalveluslaulut jäivät siis kuriositeetiksi, aikansa aateilmaston heijastukseksi, Suomen ortodoksisessa kirkossa.
33
Rossi, Riikka. "Nälkävuosien tunnehallinto, Z. Topeliuksen ”Septembernatten” (1867) ja K. A. Tavaststjernan Hårda tider (1891)". Joutsen/Svanen - Erikoisjulkaisut, n.º 4 (23 de dezembro de 2020). http://dx.doi.org/10.33347/jses.86974.
Texto completo da fonteResumo:
Kaunokirjallisuudella oli keskeinen rooli 1860-luvun nälkäkatastrofin syiden, seurausten ja kokemusten sanallistamisessa, ja kirjallisuus vaikutti suomalaisen historiankirjoituksen tulkintoihin nälkävuosista. Artikkelissa lähestytään 1860-luvun nälkävuosia kuvaavaa kirjallisuutta tunteiden tutkimuksen näkökulmasta. Tarkastelen Axet-antologiassa (1867) ilmestyneen Zacharias Topeliuksen runon ”Septembernatten” ja K. A. Tavaststjernan romaanin Hårda tider. Berättelse från Finlands sista nödår (1891) tunnevaikutuksia ja tutkin näiden tunnevaikutusten poliittisia ja moraalisia asetelmia nälkävuosien historiaan peilaten.
Topeliuksen runoa voi pitää ajan kristillis-isänmaallista tunnehallintoa ilmentävänä ja rakentavana tekstinä, jossa keskiössä on kollektiivinen syyllisyys: luonnonkatastrofi kuvataan Jumalan rangaistuksena kansakunnan maallistumisesta. Lukijaan vaikutetaan pelon tunteella, ja runon empatia on luonteeltaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vahvistavaa. Rakkautta kuvataan vastavuoroisuutta edellyttävänä lahjana ja köyhyys ylevöitetään onnellisuuden ja liikuttuneisuuden tunteilla. Tavaststjernan romaanissa esille nousevat kulttuurisesti rumat tunteet ja moraalisesti ristiriitaiset henkilöhahmot, jotka haastavat lukijaa kohtaamaan velvoittavan isänmaanrakkauden ja helpon myötä-tunnon ehdot. Ironinen kerronta kyseenalaistaa nälkävuosien politiikkaa, ilmaisee moraalista halveksuntaa sekä provosoi voimakkaita tunteita oletetussa lukijassa. Ironian merkitys on romaanissa sekä nationalismin tunnehallintoa purkava että uutta tunneyhteisöä rakentava. Lukijaa haastetaan kollektiiviseen vastuuntuntoon nälkäkriisistä.
34
"Landet Rundt". Plan 41, n.º 05 (3 de novembro de 2009): 66–67. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2009-05-14.
Texto completo da fonte
35
"Landet rundt". Plan 47, n.º 05 (4 de novembro de 2015): 44–45. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2015-05-11.
Texto completo da fonte
36
"Landet rundt". Plan 41, n.º 03-04 (15 de julho de 2009): 80–81. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2009-03-04-16.
Texto completo da fonte
37
"Landet rundt". Plan 49, n.º 05 (12 de outubro de 2017): 40–41. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2017-05-09.
Texto completo da fonte
38
"Landet rundt". Plan 45, n.º 01 (11 de março de 2013): 40–41. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2013-01-11.
Texto completo da fonte
39
"Landet rundt". Plan 45, n.º 04-05 (28 de outubro de 2013): 92–93. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2013-04-05-14.
Texto completo da fonte
40
"Landet rundt". Plan 45, n.º 03 (23 de julho de 2013): 36–37. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2013-03-09.
Texto completo da fonte
41
"Landet rundt". Plan 43, n.º 03-04 (8 de julho de 2011): 74–75. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2011-03-04-14.
Texto completo da fonte
42
"Landet rundt". Plan 49, n.º 01 (16 de março de 2017): 48–49. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2017-01-12.
Texto completo da fonte
43
"Landet rundt". Plan 42, n.º 02 (11 de maio de 2010): 48–49. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2010-02-10.
Texto completo da fonte
44
"Landet rundt". Plan 48, n.º 05 (13 de outubro de 2016): 70–72. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2016-05-15.
Texto completo da fonte
45
"Landet rundt". Plan 48, n.º 06 (2 de janeiro de 2017): 36–37. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2016-06-08.
Texto completo da fonte
46
"landet rundt". Plan 37, n.º 02 (28 de julho de 2005): 38–39. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2005-02-08.
Texto completo da fonte
47
"landet rundt". Plan 37, n.º 05 (9 de novembro de 2005): 40–41. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2005-05-08.
Texto completo da fonte
48
"Landet rundt". Plan 37, n.º 01 (9 de maio de 2005): 52–53. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2005-01-12.
Texto completo da fonte
49
"Landet rundt". Plan 43, n.º 02 (6 de junho de 2011): 36–37. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2011-02-09.
Texto completo da fonte
50
"Landet rundt". Plan 39, n.º 05 (19 de dezembro de 2007): 42–43. http://dx.doi.org/10.18261/issn1504-3045-2007-05-08.
Texto completo da fonte