Gotowa bibliografia na temat „Rannikot”

The physical and chemical properties of water are vital for aquatic organisms. Should changes in these conditions occur, responses would follow both in the distributions of species and ecosystem functioning. Water salinity is particularly critical because it induces osmotic stress and requires specific physiological adaptations from the living organisms. Current climate change models suggest increasing precipitation in the Baltic Sea catchment area and decreasing seawater salinity along the Finnish seacoast. In order to envisage potential consequences of decreasing salinity in the coastal ecosystems, we apply alternative Baltic Sea salinity scenarios based on climate change and species inventory data with GIS modelling to estimate possible changes in the distributions of four aquatic species within the next 50 years. The results suggest that marine species are to lose much of their current distribution areas: blue mussel may constrain its distribution into the Archipelago- and Bothnian Sea areas only, while eelgrass will likely disappear completely. In contrast, the studied freshwater species, brackish water sponge and the common water mosses, will strongly expand their distributions along the Finnish seacoast. Their currently isolated populations in the Gulf of Finland and the Gulf of Bothnia will expand their populations as far as the Archipelago Sea, which will thereby become a biogeographically interesting contact zone. As many of the studied organisms are keystone species, their changing distributions will induce cascade effects at the ecosystem level.

At the end of the 19th century, Estonian settlers encountered malaria in the Volga region and Siberia, but outbreaks with the most serious consequences hit Estonians in the Black Sea coastal region of the Caucasus. The article looks at the first contact of the local Estonians with malaria, how the disease affected migrations and settlement activities, what the Estonians’ descriptions of the disease were, what the causes of the disease were believed to be, how malaria was treated, and what preventive measures were used against the disease. Although malaria had also been present in many parts of Europe in earlier centuries, it had almost disappeared in the second half of the 19th century due to improved hygiene and sanitation. Europeans encountered malaria mainly in colonial countries, and so did Estonians. While in Estonia there were still several outbreaks of malaria in the first half of the 19th century, it was no longer a problem in the second half of the century. Now, Estonians came into contact with malaria mainly abroad – in warmer and wetter regions, where Estonian men had been conscripted into military service (e.g., the Russo-Turkish War, the Crimean War; cf. the Turkish disease) or where they had emigrated and established settlements. The resettling of Estonians to the Caucasus, which took place in the last quarter of the 19th century, cannot be described without mentioning malaria. Malaria hit Estonians primarily in settlements built in coastal areas, where there were sufficiently moist conditions for the development of malaria mosquitoes. Estonian colonists fell very ill in the first years of settlement, and their mortality rates were high. Many Estonians decided to return to their homeland due to malaria. The struggle of the Estonian settlers of the Black Sea coast of the Caucasus with malaria occurred at a time when science had not yet discovered either the plasmodium that causes malaria or the role of mosquitoes in the transmission of the disease. The colonial authorities had introduced quinine as an antimalarial agent, which was distributed to the settlers, including Estonians, and began to drain the land, but the mechanisms of the disease’s origin and spread were unknown. This is also reflected in the disease explanations and treatment methods that were common among Estonian settlers. Folk names and magical healing methods for malaria were brought from Estonia, and were applied in combination with methods from conventional medicine. Neither the first nor the others corresponded to the true nature of the disease. Although malaria has been familiar in Estonia as well, also as a mythological disease, the mythological aspect has not been thoroughly thematized in the material of Caucasian Estonians, which does not mean that it was unknown. Although there are no surviving legends related to malaria as a mythological disease, and malaria is not presented as a disease demon, this may be due to the choice of the medium: our knowledge of Estonians’ struggle with malaria comes from reports sent to Estonian newspapers by the settlers, but the newspapers preferred to publish rational texts – the mythological side of the malaria lore, if it was known, was not present in the articles published in the newspapers. However, some treatment techniques have been preserved that convince that malaria was also explained mythologically. The treatment methods also betray the fact that the line between rational and mythological explanations may have been blurred: both old magical treatment methods and new medications offered by conventional medicine were used. As malaria was one of the main factors hindering settlement activities in the Caucasus, which is reflected by a rather extensive return migration, it acquired an important place in the so-called founding narrative of the settlements over time. Malaria was part of the wild nature that had to be conquered in order to achieve a stable existence and future for ourselves and future generations. The cutting down of dense forests and the struggle with wild animals threatening the settlers’ households was marked by hard work, which in turn testified to the settlers’ work ethic. Malaria was also attributed to intensive work. This confirmed the self-image of Estonians, for whom hard work has an important role. Information about the discovery of the causative plasmodium of malaria at the end of the 19th century, which proved the role of mosquitoes in the spread of malaria, reached the Caucasus with a slight time lag. It especially concerns the late arrival of new knowledge among the colonists – earlier knowledge about the connection of malaria with humidity and poisonous vapours remained among Estonian settlers even in the 20th century. Based on the new knowledge, the authorities improved the previous anti-malaria measures – during the Soviet times, a certain type of fish was cultivated in the water bodies, which destroyed the mosquito larvae. Swamp drainage, anti-humidity measures in building architecture, deforestation for farmlands and eucalyptus planting were in use in the late 19th century and destroyed the breeding grounds for mosquitoes even before the connection between mosquitoes and malaria was discovered. These methods are still in use today, because malaria has not really been eradicated from the Caucasus.

Sanna Ryynänen & Anni Rannikko: Tutkiva mielikuvitus — Luovat, osallistuvat ja toiminnalliset tutkimusmenetelmät yhteiskuntatieteissä. Gaudeamus, Helsinki 2021. 328 s. Sosiologi C. Wright Mills esittää klassikkoteoksessaan Sosiologinen mielikuvitus (2015), että hyvä yhteiskuntatieteellinen tutkimus edellyttää mielikuvituksellista kykyä liikkua eri näkökulmien välillä ja tunnistaa olennaisia kysymyksiä myös teemoissa, joiden tutkimus voi vaikuttaa alkuun vähäpätöiseltä. Nykyisin yhteiskuntatieteissä tunnustetaan laaja-alaisesti tällaisen sosiologisen mielikuvituksen tarpeellisuus, mutta näkökulman menetelmällinen perustelu ja metodologisointi itsessään on edelleen hankalaa. Minkälaista metodologiaa sosiologinen tai yhteiskunta­tieteellinen mielikuvitus vaatii?

Sosiologian yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopistossa työskennellyt Päivi Armila on opettanut nuorisotutkimuksen kursseja 1990-luvulta lähtien, ohjannut kannustavalla ja tiukan sosiologisella otteella nuorisotutkimuksellisia väitöskirjoja ja osallistunut aktiivisesti nuoria ja nuoruutta koskeviin yhteiskuntapoliittisiin keskusteluihin ja kansalaistoimintaan. Armila on jäänyt eläkkeelle vuoden 2023 lopussa. Hänen oma polkunsa tutkijana on tiiviisti yhteydessä Joensuussa tehtävään nuorisotutkimukseen, joten on tässä haastattelussa hän kertaa Anni Rannikkon kanssa nuorisotutkimuksen historiaa Joensuussa. Nuorisotutkimusseuran hallitus on kutsunut Armilan yhdistyksen kunniajäseneksi. Kunniajäsenyyden julkisti yhdistyksen puheenjohtaja Petri Paju Nuorisotutkimuspäivillä 2023. Nuorisotutkimus-lehden toimituksen pyynnöstä hän kirjoitti jälkikäteen muistinvaraisesti julkistamispuheensa lehdessä julkaistavaksi.

The innate immunity plays an important role in the development and maintenance of the immune balance at the fetal-maternal interface. NK and macrophages dominate in decidua at early stages of pregnancy. Interaction of innate immunity cells and invasive cytotrophoblast is a key factor defining regulation of maternal immune response and the development of placental tissues at early gestation period.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin kuntien rannikkoalueen varhaismetallikautisia kivilajilöytöjä, jotka jakaantuvat kivilajiesineisiin ja muihin löytöihin. Työssä olen keskittynyt erilaisiin liuskeisiin ja hiekkakiviin. Tutkimusaineiston ulkopuolelle on jätetty kaikki silikaattikivet, joita ovat pii, sertti, jasperoidi, kvartsi ja kvartsiitti. Työssä ei tarkastella kiveä rakennusmateriaalina, vaan esineiden valmistusmateriaalina. Valitsin tutkimusalueeksi Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin rannikkoalueen, koska alueen varhaismetallikautista esineistöä ei ole tutkittu yhtä paljon kuin niin kutsutun rannikon pronssikautista kulttuuripiiriä. Rannikon kulttuuripiirin levintä on Etelä- ja Länsi-Suomen rannikko. Alue on suurin piirtein sama kuin Kiukaisten kulttuurin alue. Tutkimuksen lähtökohtana oli pyrkimys kartoittaa mitä kiviä on käytetty, mitä niistä on valmistettu ja millä metodeilla. Lisäksi halusin selvittää, onko varhaismetallikauden mukana tullut pronssi vaikuttanut kiviesineiden valmistukseen, eli onko uuden materiaalin omaksuminen syrjäyttänyt kivilajiesineet pois käytöstä? Käytön ja valmistuksen ohella tarkastelen mahdollisia kulttuurikontakteja, joita esineistä voidaan havainnoida. Pyrin myös selvittämään, mitkä tutkimusaineistoni esineet ovat joko kivikautisia esinetyyppejä, esinetyyppejä, joiden käyttö jatkuu varhaismetallikaudelle, tai kokonaan uusia esinetyyppejä. Mukaan mahtui myös muutama yllätys sellaisten esineiden muodossa, joiden esinetyypit ovat tunnettuja, mutta joiden valmistukseen oli käytetty vaihtoehtoisia raaka-aineita. Jaottelin esineet typologisesti omiin ryhmiinsä, ja käsittelin jokaisen ryhmän omana alalukunaan. Kuvailin esineet, pohdin niiden käyttötarkoitusta typologian kannalta. Lisäksi tutkin esineiden käyttöjälkiä. Käyttöjälkien avulla pystyin saamana vahvistusta teorioilleni esineiden käytöstä. Omana alalukuna käsittelin muut löydöt, jotka pitivät sisällään kivilaji-iskokset, tunnistamattomat esineiden katkelmat ja esineet, jotka eivät olleet työkaluja. Lisäksi käsittelin omana lukunaan Oulun Hangaskankaalta löytyneen polttohautauksen hautalöytöjä, jotka tulkitsin statussymboleiksi niiden poikkeavan ulkonäkönsä vuoksi. Kivilajiesineiden tutkimus vahvisti yleisen olettamuksen siitä, että pronssin tulo alueelle on aiheuttanut kivilajiesineissä laadun huononemista. Kivilajit, joita käytettiin, ovat pääasiassa Suomen alueelta hankittuja, eivätkä indikoi raaka-aineen kaukokauppaa. Työkirveet ja taltat muistuttavat kivikautisia lähtökohtiaan. Hioimissa näkyy enemmän pieniä hioimia, jotka kertovat esinehuollosta, eivät esinevalmistuksesta. Vaikka kupari- ja pronssilöydöt ovat harvinaisia, näkyy esineistössä niiden vaikutus.

Tämä tutkimus käsittelee kansainvälisen polaarivuoden 1932–1933 aikana toimineen Petsamon magneettisen observatorion havaintotuloksia. Mukana on lyhyt katsaus polaarivuoden aikana ja sen jälkeen uudella suomalaisella meteorologisella radiosondilla tehdyistä kokeista 1930-luvun lopulla. Näitä kahta aihepiiriä yhdistää FM Mauri Tommila (1905–1971), joka toimi Petsamon observatorion johtajana ja joka sen jälkeen osallistui merkittävällä panoksella yhdessä Vilho Väisälän kanssa radiosondin kehittelyyn 1934–1939. Sondi valmistui operatiivisen sääpalvelun käyttöön vuonna 1936. Väisälän sondia testattiin vuosina 1937 ja 1939 Huippuvuorilla ja Atlantilla. Molemmissa retkikunnissa Tommila oli mukana. Petsamon observatorio oli yksi Suomen geofysikaalisen tiedeyhteisön kontribuutioista polaarivuoden tutkimus- ja havainto-ohjelmiin. Sen päätehtävä oli rekisteröidä maan magneettikentän vaihteluja jatkuvasti toimivilla laitteilla ajan havaintokäytäntöjen mukaisesti. Päävastuu observatorion toiminnoista oli Suomalaisella Tiedeakatemialla ja sen Sodankylän observatoriolla. Tarvittavat rekisteröintilaitteet oli hankittu Tanskan meteorologiselta laitokselta ja ne edustivat aikansa mittausteknologista huippua. Observatorio oli myös Ilmatieteen laitoksen tärkeä havainto- ja koeasema polaarivuoden ohjelmassa. Polaarivuoden havainto-ohjelman ja laiterakennuksien suunnittelun olivat tehneet Sodankylän magneettisen observatorion johtaja Eyvind Sucksdorff (1899–1955) ja Ilmatieteen laitoksen johtaja Jaakko Keränen (1883–1979). Keränen oli Sodankylän magneettisen observatorion ensimmäinen johtaja 1913–1917 (Nevanlinna, 2014). Petsamon observatorio sijaitsi lähellä Pohjoisen jäämeren rannikkoa Petsamojoen suistossa. Petsamo on nykyään Venäjän hallinnoimaa aluetta. Petsamon magneettinen observatorio oli toiminnassa 13 kuukautta 1.8.1932–31.8.1933 välisen ajan. Rekisteröintitulokset tieteelliseen käyttöön muodostuivat alan käytännön mukaisista magneettikentän eri komponenttien tuntikeskiarvoista. Mauri Tommila julkaisi tulokset taulukkojen muodossa yhdessä tarvittavien metadatatietojen kanssa kansainväliseen tutkimuskäyttöön (Tommila, 1937a). Tässä julkaisussa on yhteenveto tehdyistä magneettikentän mittauksista. Vertailu Sodankylässä tehtyihin samanaikaisiin rekisteröintituloksiin osoittavat, että Petsamon observatorion rekisteröintitulokset ovat olleet korkeatasoisia ja että julkaistu aineisto on tieteellisiin analyyseihin käyttökelpoista. Kaikki Suomen vanhat historialliset magneettiset rekisteröintiaineistot ovat nyt digitoitu Petsamon aineiston valmistuttua. Vanhin niistä on Helsingin magneettisen observatorion havainnot 1844–1910. Petsamon observatorioon rinnastuu Sodankylän magneettiseen ja meteorologiseen observatorioon polaarivuodelta 1882– 1883. Myös sen magneettiset ja meteorologiset havainnot uudelleen julkaisu ja digitoitu (Nevanlinna, 2017a).