Gotowa bibliografia na temat „Poliittiset järjestelmät”

Millainen poliittinen taide voisi tukea kapitalismin ylittämiseen tähtääviä poliittisia hankkeita? Tässä artikkelissa pureudun Fredric Jamesonin hahmottelemaan kognitiivisen kartoituksen estetiikkaan, joka tarjoaa yhden näkökulman kysymykseen. Aluksi selvitän, millaista kognitiivisen kartoituksen estetiikka on ja missä määrin se rakentuu Jamesonin myöhäis­kapitalismia koskevan diagnoosin varaan. Esitykseni poikkeaa jokseenkin yleisestä tulkintalinjasta, sillä painotan, että kognitiivisen kartoituksen tarkoituksena on herätellä luokkatietoisuutta eikä niinkään etsiä keinoja hahmottomaksi muuttuneen kapitalistisen järjestelmän representointiin. Osoitan myös, että Georg Lukácsin realismia käsittelevät kirjoitukset vaikuttivat oletettua enemmän Jamesonin linjauksiin. Lopuksi arvioin kriittisesti kognitiivisen kartoituksen hanketta. Arvioni mukaan Jameson tukeutuu sen verran moniin teoreettisesti kiistanalaisiin painotuksiin, kuten luokkareduktionismiin, ettei hanke ainakaan sellaisenaan toimi tarkoituksessaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Kysymykseen, Millaista on ympäristöystävällinen ruoka?, on varsin yksinkertainen vastaus: enemmän kasviperäisiä ja vähemmän eläinperäisiä tuotteita. Vaikka muutkin tekijät aiheuttavat vaihtelua ruoan ympäristövaikutuksissa, ratkaisevaa on eläinperäisen ruoan osuus. Siinä missä tarvittava muutos on helppo muotoilla, keinot muutoksen aikaansaamiseksi ovat moninaisia. Muutokseen tarvitaan sekä yksilöitä, elinkeinoelämän toimijoita, että poliittista järjestelmää.

Kari Teräs paneutuu artikkelissaan SKDL:n entisten kansanedustajien muistitietohaastatteluihin ja siihen, kuinka he tulkitsivat suhdettaan demokratiaan 1960-luvun puolivälissä. Haastatteluiden avaintapahtumia ovat Rafael Paasion kansanrintamahallituksen muodostaminen 1966 ja Urho Kekkosen niin sanottu Ostrobotnia-puhe, jossa Kekkonen painotti kansandemokraattien oikeutta osallistua yhteiskunnan rakentamiseen myös hallituksesta käsin. Avaintapahtumat korostavat SKDL:n integroitumista osaksi suomalaista poliittista järjestelmää.

Poliittiset puolueet ovat merkittäviä kulttuuripoliittisia vaikuttajia: ne ovat avainasemassa määrittelemässä sitä, mitä kulttuuripolitiikka on ja miten sitä yhteiskunnassa harjoitetaan. Puolueilla on omia kulttuuriin kohdistuvia asenteitaan ja tavoitteitaan. Näistä saa tietoa etenkin erilaisista ohjelmista: laajoista yleisohjelmista, rajatusti taide- ja kulttuuripolitiikkaa ja muita politiikkalohkoja koskevista erityisohjelmista sekä vaalikauden tavoitteita kuvaavista vaaliohjelmista. Tässä katsauksessa keskitymme jälkimmäisiin. Puolueiden kevään 2019 eduskuntavaaliohjelmien ja tuoreimpien kulttuuripoliittisten erityisohjelmien kautta tarkastelemme puolueiden kulttuuripoliittista puhuntaa ja visioita julkisen kulttuuripolitiikan päämääristä. Katsaus osoittaa, että puolueiden välillä on eroja kulttuuripoliittisen puhunnan laajuudessa ja sisällössä. Kuitenkin kaikki puolueet ovat varsin sitoutuneita vakiintuneeseen kulttuuripoliittiseen järjestelmään. Tämä heijastaa hallinnon vahvaa asemaa suomalaisessa kulttuuripolitiikassa. Samalla puolueiden näkemykset kulttuurin määrittelystä ja kulttuuripoliittisista tavoitteista laajentavat monin osin vakiintuneen sektorihallinnon rajauksia.

Kiihtyvä ilmastokriisi, ikääntyvä ja keskittyvä väestö, digitalisaatio ja sen aiheuttama työn murros sekä globaalistuva ja muuttuva talous haastavat kuitenkin hallinnon rakenteita ja toimenpiteitä, jotka on luotu pääasiassa viime vuosisadan aikana. Lisääntyvät kriisit ja poikkeustilanteet haastavat demokraattisen järjestelmän kykyä toimia ja ohjata yhteiskunnallista kehitystä. Ne nostavat esiin jännitteitä esimerkiksi demokraattisen päätöksenteon ja yli vaalikausien ulottuvien kehityskaarien sekä asiantuntijatiedon ja poliittisen päätöksenteon välille. Siksi tarvitaan uusia tapoja varmistaa hyvinvointi kestävällä tavalla. Julkisen hallinnon strategia rakentaa suomalaisen hallinnon uudistamisen kehyksen, jotta suomalaisella yhteiskunnalla on valmiuksia kehittää vastauksia tämän vuosikymmenen isoihin periaatteellisiin kysymyksiin ja vahvistaa demokraattisen oikeusvaltion tulevaisuutta. Strategian kuusi päämäärää määrittävät suomalaisen hallinnon uudistamiselle yhteisen suunnan. Sen toimintalinjaukset puolestaan tunnistavat konkreettiset muutoksen kohteet, joilla lisätään hallinnon toimintaedellytyksiä ja kyvykkyyksiä, jotta suomalainen yhteiskunta on valmis vastaamaan tämän vuosikymmenen akuutteihin haasteisiin ja muutoksiin. Nämä molemmat näkökulmat ja uudistamisen tasot tarvitaan, jotta suomalainen hallinto kykenee luomaan kestävää hyvinvointia vielä 2030-luvulla.

Kolttasaamelaisen yhteisön erityisenä piirteenä pidetään kyläkokousjärjestelmää, joka perimätiedon mukaan on toiminut vuosisatojen ajan luottamusmiehen johdolla. Kolttasaamelaiset ovat ainoana saamelaisryhmänä Pohjoismaissa ja Euroopassa onnistuneet säilyttämään perinteisen päätöksentekomuotonsa, kyläkokousjärjestelmän, osana elävää kulttuuria ja poliittista toimintaa. Toimivaltansa ollessa laajimmillaan kyläkokoukset vastasivat päätöksenteon ja veronkannon lisäksi oikeuden jakamisesta yhteisöissään sekä toteutumisesta lievemmissä rikosasioissa. Muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaavat yhteisöjen omat oikeus- ja hallintojärjestelmät menettivät asemansa jo varhaisessa valtiokehitysvaiheessa kuninkaiden ja kirkon vallan vahvistaessa otettaan Euroopan ”erämaista” ja niiden asukkaista. Venäjän puoleisessa Lapissa perinteinen saamelainen malli säilyi pidempään. Kyläkokouksen pitkässä historiassa 1800-luvun lopulta 1970 - luvulle on nähtävissä kolme suurta murrosta, jotka ovat vaikuttaneet kolttasaamelaisten yhteisöjen toimintaan ja perinteisen päätöksenteon muotoihin. Nykyisen muotoinen kyläkokousjärjestelmä on saaneet vaikutteita sekä venäläisestä paikallishallinnosta että 1920- ja 1930-lukujen suomalaisesta hallinnosta Petsamosta. Merkittäviä muutoksia sai aikaan myös 1960- ja 1970-lukujen kehitys, jolloin kyläkokouksesta muotoutui virallinen, Suomen valtion rahoittama kolttasaamelainen hallintoelin yleissaamelaisen Saamelaisvaltuuskunnan rinnalle. Kyläkokousjärjestelmä ei ole koskaan ollut muuttumaton, stabiili järjestelmä, vaan se on ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivien kulttuurien ja valtajärjestelmien kanssa. Muutosten ja vuorovaikutusten tutkiminen tarjoavat kiintoisan näkökulman siihen, millaisten voimien ja valtajärjestelmien ristipaineessa kolttasaamelaiset ovat rakentaneet omaa poliittista ja yhteiskunnallista toimintaansa eri aikoina. Samalla kuitenkin voidaan tarkastella mitä piirteitä kyläkokous on säilyttänyt läpi koko 1900-luvun.

Taloustieteen, talouspolitiikan ja taloutta koskevan julkisen keskustelun tavoin myös poliittisen talouden tutkimus on Suomessa ollut varsin miehistä, eivätkä feministiset näkökulmat ole olleet sen keskiössä. Puheenvuorossaan Poliittinen talous -lehden uudet päätoimittajat Anna Elomäki ja Hanna Ylöstalo esittelevät feministisiä näkökulmia poliittisen talouden tutkimukseen. He tuovat esiin kaksi feministisen poliittisen talouden tutkimuksen erityistä kontribuutiota poliittisen talouden keskusteluun. Ensinnäkin, feministinen tutkimus on lisännyt ymmärrystä taloudesta paitsi poliittisena, myös sukupuolittuneena järjestelmänä. Toiseksi, feministinen tutkimus on haastanut talousteorialle ja talouspolitiikalle tyypillisen erottelun uusintavan ja tuottavan työn ja talouden välillä teoretisoimalla sosiaalista uusintamista ja hoivaavaa taloutta. Puheenvuorossa pohditaan myös feministisen poliittisen talouden näkökulmien selitysvoimaa käytännössä tarkastelemalla niiden avulla koronakriisiä. Koronakriisi on syventänyt sukupuolittunutta ja rodullistunutta epätasa-arvoa, lisännyt sosiaaliseen uusintamiseen kohdistuvia paineita ja vahvistanut finansialisoituneen kapitalismin ja 2010-luvun talouskurin tuottamaa sosiaalisen uusintamisen kriisiä.

Kunnat ovat suomalaisen hyvinvointivaltiomallin keskiössä, ja se, miten kunnat hoitavat talouttaan, vaikuttaa koko järjestelmän kestävyyteen. Tässä tutkimuksessa kysymme, millainen yhteys paikallistason poliittisella kilpailulla on vaihteluun kuntien taloustilanteessa. Odotamme, että paikallisen poliittisen järjestelmän kilpailullisuuteen liittyvät muuttujat ovat ei-lineaarisessa yhteydessä keskeisiin julkistaloudellisiin muuttujiin, jotka mittaavat kuntien menojen tasoa ja tulorahoituksen riittävyyttä menojen kattamiseen. Tarkemmin ottaen odotamme, että kohtalainen kilpailun taso suosii lopputuloksia, jotka ovat sopusoinnussa julkisten varojen tehokkaan ja pitkänäköisen käytön kanssa, siinä missä sekä vähäinen että voimakas kilpailu suosivat erityisintressipolitiikkaa ja lyhytnäköisyyttä. Manner-Suomen kunnat vuosina 2001–2014 kattavan aineiston analyysi viittaa siihen, että menojen tason yhteys puoluejärjestelmän hajanaisuuteen on U:n muotoinen. Löydämme myös viitteitä siitä, että tulorahoituksen riittävyys on sitä parempi, mitä korkeampi äänestysprosentti on, mutta tämä yhteys on jokseenkin epävarma.

Puolassa ja Unkarissa vallan tiukan keskittäminen on johtanut uuden järjestelmän ideologisen pohjan luomiseen, joka nojaa kansalliskonservatiivisin arvoihin. Pyrkimyksenä on luoda poliittista valtakautta ylittävä uusi aikakausi. Isku liberaaliälymystön kulttuurielämän yliedustusta vastaan on siten nähty välttämättömänä. Menneillään olevassa kulttuuritaistelussa historiatulkinnalla on keskeinen asema, koska se luotsaa identiteetin kokonaisvaltaista uudelleen rakentamisprojektia. Artikkeli pohtii kahta, uuden ideologian lippulaivainstituutioita, joiden ympärillä käyty debatti ilmentää EU-kriittisyyden ja kotimaisen valtataistelun yhteen kietoutumista. Puolan Kansallisen muistin instituutti on yhtäältä tutkimuslaitos, toisaalta se täyttää oikeuskomission tehtävät. Unkarin Keskisen ja itäisen Euroopan historian ja yhteiskunnan tutkimuksen säätiö puolestaan hallinnoi joukon muita menneisyyden hallintaan liittyviä instituutteja. Molemmat instituutit perustettiin poliittisin tarkoitusperin ja ne ovat vaikuttaneet keskeisesti maidensa institutionaaliseen kehitykseen. Lisäksi ne ovat monialalaitoksia, eli operoivat tutkimuksen, opetuksen ja kansansivistyksen saroilla sekä johtavat museoita. Artikkelissa esitetään, että nämä instituutiot eivät tarjoa vain kurkistusaukkoa kulttuuri-taisteluun, vaan ne ovat avaintekijöitä, joita ilman valta ei pärjäisi. Laitokset tuottavat välttämätöntä tietoainesta, josta muodostuu arvohegemonian luomisen rakennuspalikoita, ja niillä on organisatorinen osaaminen ja resurssit, joilla viestiä levitetään laajalti yhteiskunnassa. Kulttuuritaistelua analysoidaan historiallisen institutionalismin viitekehyksessä, joka korostaa toimijuuden, rakenteen ja ajallisen kontekstin vuorovaikutusta. Asiasanat: kulttuuritaistelu, arvohegemonia, historiallinen institutionalismi, muistin tutkimuslaitokset, historiapolitiikka, Puola ja Unkari

Achille Mbembe: Mustan järjen kritiikki (Critique de la raison nègre, 2013). Suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, Helsinki 2023. 253 s. Kun puhumme rodusta, mistä oikeastaan puhumme? Sosiaalisesta konstruktiosta? Toki. Identiteeteistä? Niistäkin. Menneen ajan reliikistä? Toivottavaa, muttei totta. Juuri suomennettu Achille Mbemben Mustan järjen kritiikki (2023) on viime vuosikymmenen poliittisen filosofian merkittävimpiä monografioita. Teoksen keskeinen tavoite on osoittaa, kuinka moderni eurooppalainen maailmankuva sekä kapitalistinen järjestelmä ovat rakentuneet rodun ja eritoten Mustan käsitteiden varaan. Mbemben esittämä rodun genealogia asettaa lukijan pohtimaan heti kirjan alussa, mitä on ”musta järki”, minkä vuoksi se on luotu ja kuinka sanat musta ja Afrikka kuvastavat edelleen sitä epäinhimillistä toiseutta, jonka kanssa on vaarallista joutua kosketuksiin.