Artykuły w czasopismach na temat „Oppikirjat”

Oppikirjan merkitys suomalaisessa koulussa on perinteisesti ollut – ja yhä edelleen usein on – suuri: se, millaisia sisältöjä ja millaisia painotuksia oppikirjoissa esitetään, vaikuttaa vahvasti opetuksen etenemiseen. Tästä huolimatta oppikirjojen asiasisältöjä on tutkittu verrattain vähän. Ilmastonmuutoksen vakavuus on tunnustettu viime vuosina kansainvälisesti, ja tämä huoli on välittynyt myös koulutuksen ja kasvatuksen kentälle. On pohdittu sitä, mitä ilmastonmuutoksesta tulisi tietää, ja kenen vastuulla ilmastonmuutokseen liittyvien aiheiden opettaminen on. Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten ilmastonmuutosta käsitellään kahdessa suomalaisessa lukion pakollisen maantieteen kurssin oppikirjassa (GEOS ja Manner). Tulosten mukaan oppikirjat eroavat selvästi siinä, millaista tietoa ilmastonmuutoksesta ne sisältävät, millaisia havainnollistamisen keinoja niissä käytetään ja millaisen painoarvon ne antavat yksilölle ja yhteiskunnalle ilmastonmuutoksen hillinnässä ja sopeutumisessa. Oppikirjojen yksi suurimmista puutteista on se, että ne eivät esittele riittävästi helposti toteutettavia ilmastonmuutoksen hillitsemisen keinoja. Tulevissa lukion opetussuunnitelman perusteissa (2019) ilmastonmuutos mainitaan lähes kuusinkertaisesti aiempaan opetussuunnitelmaan (2015) verrattuna. Tämä voi vaikuttaa lukion maantieteen pakollisen kurssin oppikirjojen sisältöihin lähitulevaisuudessa. Climate change in upper secondary school curricula and geography textbooks Abstract The role of textbooks has traditionally been – and still very often is – very important in the Finnish education system: the content of textbooks and the emphasis put on them strongly influence the progress of teaching. Nonetheless, relatively little research has been conducted about the content of Finnish textbooks and especially about how climate change is presented in textbooks. In recent years, the seriousness of climate change has been recognized internationally and this concern has also been transmitted to the field of education. Questions such as what is needed to know about climate change and who is responsible for teaching the topics of climate change have already been asked. In this article, we therefore examine how climate change is presented in two Finnish upper secondary school geography textbooks (GEOS and Manner). According to the results, the textbooks clearly differ in the types of information they contain on climate change, the ways that are used to illustrate climate change, and the importance they place on individuals and society in mitigating and adapting to climate change. One of the major shortcomings of the textbooks is that they do not provide enough easy-to-implement ways of mitigating climate change. On the other hand, climate change is mentioned six times more in the forthcoming upper secondary school curriculum (2019) compared to the previous curriculum (2015). This may affect the content of textbooks for the mandatory upper secondary school geography in the near future. Keywords: climate change, upper secondary school geography, curriculum, textbook

Ympäristöopissa kuvilla voidaan esittää sisältöjä, jotka eivät näyttäydy arkikokemukselle. Artikkelissa tarkastellaan monilukutaitoa peruskoulun ympäristöopin oppikirja-aukeaman äärellä verbaalisen ja visuaalisen modaliteetin työnjakoon fokusoiden. Peruskoulun toisen ja viidennen luokan oppilailta (N = 20) kysyttiin oppimateriaaliaukeaman avulla heidän silmäily- ja lukustrategioitaan. Tulokset osoittavat, että toisluokkalaisten silmäilyreitit ovat yhdenmukaisempia kuin viidesluokkalaisten. Useimmat oppilaat silmäilevät oppimateriaalia kuvavetoisesti, mutta kuvilla ei ole yhtä keskeistä roolia lukemisstrategioita kuvattaessa. Viidesluokkalaisten vastauksissa on havaittavissa enemmän tekstilajiin ja tekstin rakenteeseen liittyvistä kielennyksiä kuin kannanottoja kuvien tehtäviin. Oppilaat mielsivät tärkeimmän tiedon löytyvän sanallisesta tekstistä eivätkä he yhdistäneet kuvaa ja sanaa. Tulokset viittaavat tarpeeseen kehittää tietoisesti eri modaliteettien yhteen lukemisen strategioita. Multiliteracy when reading a school textbook: How do primary school pupils read the many modes in environmental studies textbook pages? Abstract This article approaches multiliteracies in primary school environmental studies (science), focusing on the interaction between verbal and visual modalities. Primary school pupils, year 2 (8-year-olds) and 5 (11-year-olds) (N = 20), were asked to demonstrate and explain their scanning and reading paths while multireading environmental studies textbooks. The majority of students browsed the actual material with an image-driven style while images did not play a central role when explaining reading patterns. The students thought that the most important information was found in the verbal text and did not combine the image with the written word. The results suggest a need to develop explicit instructional strategies for multiliteracies to enhance multimodal combining in making sense of texts. Keywords: Multiliteracy, multimodality, textbook, environmental studies, science, primary school

Tarinallisuus elää renessanssia mutta kärsii inflaatiosta ja arvostelusta. Erityisesti journalismin ja kertomuksellisen kerrontatavan suhde herättää sekä innostusta että närää. Vaikka journalismin tutkija Maria Lassila-Merisalon kirjoittama oppikirja ilmestyi vuonna 2020, se ei voisi olla ajankohtaisempi. Kirja opastaa kertomaan todellisuudesta kiinnostavasti, innostavasti, käyttäen kaunokirjallisuudesta tuttuja rakenteita ja retorisia keinoja – mutta silti juurtaen jutun juuriaan myöten faktoihin.

Hankkeemme Tiedonkerronta. Esitystavat ja tekijän läsnäolo kotimaisessa tieto­ kirjallisuudessa on kotimaisen nykytietokirjallisuuden perustutkimusta: pureudumme tekijyyden ja yleistajuistamisen kysymyksiin sekä luomme yleiskuvaa tietokirjoille ominaisista esitystavoista. Lähestymme tietokirjoja sosiaalisena toimintana ja retorisena vuorovaikutuksena kirjallisuuden- ja diskurssintutkimuksen risteyksessä. Tutkimuskohteenamme on niin sanottu yleinen tietokirjallisuus, erityisesti yliopistotutkijoiden kirjoittama, tutkimukseen pohjautuva yleistajuinen tietokirjallisuus (esim. Kari Enqvist, Lena Huldén, Teemu Keskisarja, Helena Telkänranta). Yliopistojen yhteisen julkaisutietokannan mukaan yliopistotutkijat julkaisevat vuosittain noin sata yleistä tietokirjaa, 200–300 oppikirjaa ja saman verran käytäntöön suunnattuja tutkimusraportteja. Monet suosituimmista tietokirjoista ovatkin tutkijoiden kirjoittamia.

Artikkelissa keskitytään tämänhetkisten venäläisten lukion oppikirjojen välittämään ideologiaan eli niihin ideologisiin muutoksiin, jotka ovat havaittavissa, kun tarkastellaan saman oppikirjan kahden viime vuosikymmenen aikana julkaistuja eri versioita. Kirjailijoiden ja heidän tekstiensä kuvauksissa, tulkinnoissa ja arvotuksissa tapahtuneet pienet muutokset ovat yhdenmukaisia ja paljastavat linjan, joka selvästi viittaa kulttuurisen nationalismin ja ortodoksisen kirkon kasvavan vaikutuksen elähdyttämään konservatiiviseen kehityslinjaan. Analyysiani varten tarkastelin neljää laajasti käytettyä 2000–2010-luvuilla julkaistua oppikirjaa. Mukana olivat Tamara Kurdjumovan työryhmän (2001–2014), Juri Lebedevin (2000–2016), Valentin Korovinin (2001–2012) sekä Viktor Žuravljovin (2004–2015) oppikirjat. Tarkastellut oppikirjat muistuttavat jo retoriikaltaan ja rakenteeltaan neuvostoaikaisia vastineitaan, vaikka marxilainen ideologia on niissä vaihtunut ortodoksisiin arvoihin ja väitetty kansainvälisyys kulttuuriseen nationalismiin. Kirjallisuushistorian esitysmuoto tulee lähelle sitä, mitä Hayden White kutsuu orgaaniseksi troopiksi: ei korosteta kirjallisuuden moninaisuutta ja monimuotoisuutta vaan päinvastoin kirjallisuuden kehityksen yhtenäisyyttä, vahvoin nationalistisin ja ortodoksin painotuksin.

Artikkeli perustuu kirjoittajan syventävien opintojen tutkielmaan. Tutkimuksen kohteena ovat vakuutustutkinnon oppikirjat, jotka on laadittu aikuisten työn ohessa harjoittamaa itseopiskelua varten. Tutkimuksen tehtävänä on arvioida näiden kirjojen käyttökelpoisuutta opetuksen ja oppimisen kannalta. Tutkimuksessa osoitetaan perinteisten oppimateriaalin analyysitapojen riittämättömyys ja kehitellään uusia välineitä oppimateriaalin laadun arvioimiseksi oppimisprosessin kannalta. Uudet analyysivälineet lähtevät kognitiivisesta oppimisnäkemyksestä. Tutkimustulosten mukaan vakuutustutkinnon oppikirjat varsin huonosti vastasivat täydellistä oppimisprosessia. Tämä oppikirjaryhmä – kuten moni muukin aikuiskasvatuksen oppikirjaryhmä – vaatii didaktisia kehittelyä. Vaikka oppimateriaali ei ole uusi kasvatustieteellinen tutkimuskohde, ei ko. tutkimuksissa ole päästy kovin pitkälle. Osaksi kyse on siitä, että oppimisteoriat ovat olleet kehittymättömiä ja osaksi siitä, että niitä ei ole käytetty oppikirjatutkimuksen pohjana. Oppimisen ja opetuksen teorian kehittyessä voidaan teoreettista tietoa yhä paremmin soveltaa käytäntöön ja kehittää mm. oppimateriaaleja vastaamaan paremmin todellisuuden tarpeita.

Tässä artikkelissa käsittelen itämerensuomalais-balttilaisten kontaktien tutkimusta ajanjaksolla, joka ulottuu Jalo Kaliman kirjoittaman alan suomenkielisen oppikirjan ilmestymiseen vuonna 1936. Pro gradu -tutkielmani aiheesta valmistui vuonna 2005. Tavoitteeni työssä oli perehtyä kaikkeen aiheesta mainittuna ajanjaksona ilmestyneeseen kirjallisuuteen. Perehtyminen osoitti, että muilla kielillä kuin suomeksi jasaksaksi julkaistu tutkimus on ollut alalla enimmäkseen marginaalista ja tieteellisesti vähäarvoista ainakin tutkimallani ajanjaksolla, toisin kuin esim. Kari Liukkosen kirjoittaman (1999: 3–5, 9–10) perusteella voisi päätellä. Kirjoitus pohjautuu Suomalais-Ugrilaisessa Seurassa 15. syyskuuta 2006 pidettyyn esitelmään.

Johdatus tiedonhankintatutkimukseen on uudistunut laitos vuonna 2004 julkaistusta teoksesta. Uusi teos toimii oivallisena yleisenä oppikirjana, mutta kirjastossa työskentelevä joutuu etsimään tukea käytännön työhönsä, esimerkiksi tiedonhankinnan tehostamiseen, muualta. Mediaympäristön muutokset näkyvät kirjassa, sosiaalinen media on tuonut uusia käsitteitä ja verkkolähteiden lisääntyvä käyttö on lähentänyt tiedonhankinnan ja tiedonhaun tutkimusta.

Suomen kirjakielen sekä suomenkielisen kirjallisuuden ja sivistyksen kannalta 1800-luku on merkittävä vuosisata. Kirjallisen tuotannon monipuolistuessa julkaistiin myös ensimmäiset suomenkieliset oppikirjat ja suomi lähtökielenä -sanakirjat, joissa selityskielenä ei ollut ruotsi. Tässä artikkelissa tarkastelun kohteena on vuonna 1883 ilmestynyt Johan Gabriel Geitlinin laatima Suomalais-latinainen sanakirja. Tutkimuksessa tarkastellaan sanakirjan sanastoa teoksen käyttöfunktioiden ja ortografisten valintojen näkökulmasta analysoimalla lekseemien semanttisia, morfologisia ja kirjoitusasuun liittyviä piirteitä. Artikkelissa selvitetään Geitlinin leksikografisen työn periaatteita ja niiden toteutumista sekä tarkastellaan, miten 1800-luvun kirjallistuminen, kirjalliset pyrkimykset, odotukset ja vaatimukset näyttäytyvät autoritaarisen tahon eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa sanakirjassa. Analyysi osoittaa, ettei Geitlinin sanakirjan sanastoa ole otettu sellaisenaan aiemmista sanastoista, vaan laatija on pyrkinyt toimittamaan kustantajan määrittämiin tarkoituksiin soveltuvan, ajanmukaisia oikeakielisyysohjeita noudattavan teoksen. Geitlin seuraa sana-aineksen osalta pitkälti Lönnrotia mutta on poiminut myös uutta sanastoa ja tekee esikuvaansa ajanmukaisempia ratkaisuja erityisesti uudissana- ja ortografiakysymyksiss-ä. Kun Geitlin pyrki löytämään kompromissin latinan opetuskäyttöön soveltuvan ja suomen kieleen tutustuville sopivan sanakirjan välillä, hän tuli luoneeksi kirjan, joka ei täysin palvele kummankaan ryhmän tarpeita. Tehtyihin valintoihin ovat vaikuttaneet ennen kaikkea aikakauden käsitykset ja kieli-ihanteet. Puutteistaan huolimatta sanakirja on arvokas kokonaisuus ajan kielellistä ja kulttuurista historiaa. G. Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (1883) in the tradition of lexicography In terms of the Finnish literary language and Finnish literature and culture, the 19th century was a significant period. As literary production became more versatile, the first textbooks in the Finnish language were published, as well as dictionaries with Finnish as the source language, and not using Swedish to explain the terms. This article deals with Johan Gabriel Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (Suomalais-latinainen sanakirja) published in 1883. The study examines the lexicon dealt with in the dictionary from the point of view of the functional aspects and orthographic choices made, by analysing features relating to the semantics, morphology and orthographic features of the lexemes. In the article the focus is in the principles applied in Geitlin’s lexicographic work, and how they are put into practice. The study also discussess how the development of the literary Finnish language in the 19th century, and the literary aims, expectations and demands placed on it were manifested in a dictionary published by an authoritarian party, the Finnish Literature Society. The analysis shows that the vocabulary in Geitlin’s dictionary was not taken over as such from earlier dictionaries, but that the author’s purpose was to produce a work that was suited to the purposes defined by the publisher, while following the current grammatical rules. As far as the vocabulary is concerned, Geitlin followed Elias Lönn-rot’s extensive Finnish-Swedish dictionary (Suomalais-Ruotsalainen sanakirja, 1866–1880) to a great extent, but also collected new vocabulary and made more up-to-date decisions than did his predecessor, particularly about neologisms and orthographic issues. In aiming to make compromises between a dictionary suitable for use in teaching Latin and for use by foreigners learning the Finnish language, Geitlin created a work that does not completely serve the needs of either group. The practices and choices made were influenced above all by the perceptions and linguistic ideals of the age. The work does, however, give a rich and valuable overview of the linguistic and cultural history of the age. The lexicon covers many of the central themes of the 19th century.

Useimmille suomalaisille alakoulun historianopetus on koulupolun ainoa vaihe, jossa voidaan käsitellä Suomen esihistoriaa (8850 eaa.–1200 jaa.) ja sen arkeologista kulttuuriperintöä. Koulukirjoilla on keskeinen osa esihistoriasisällön opettamisessa. Tutkimme artikkelissa, miten Suomen esihistoria esitetään tällä hetkellä käytössä olevissa oppikirjoissa. Aineistomme koostuu seitsemästä, vuosina 2003–2019 julkaistusta historian oppikirjasta. Oppikirjojen esihistoriasisällöt koodattiin ja teemoiteltiin NVIVO 11 -ohjelmiston avulla 50:een sisältöalueeseen. Muodostetun tietokannan avulla pystyttiin havaitsemaan historian oppikirjojen sisällöllisiä eroja ja muodostamaan tilastointiin pohjautuva kokonaiskäsitys oppikirjojen tavasta lähestyä esihistoriaa. Sisältöanalyysin perusteella uusimman opetussuunnitelman aikana julkaistuissa kirjoissa on tapahtunut selvä muutos sisältötiedossa: kirjoissa painotetaan historian taitoja tietosisällön kustannuksella. Uusimmissa oppikirjoissa on luovuttu esihistoriallisen aineellisen kulttuurin esittelystä, mutta sen sijaan kirjat painottavat muinaista uskomusmaailmaa. Oppikirjojen tietosisältö vastaa monilta osin 1980- ja 1990-lukujen tutkimustilannetta. Uudemmissa oppikirjoissa etnisyyttä on käsitelty aiempaa kyseenlaistavammin, mutta kaikissa oppikirjoissa etenkin saamelaisten osuus Suomen esihistoriasta jää epäselväksi. Ehdotamme, että opetussuunnitelmaa täsmennettäisiin siten, että se ohjaisi nykyistä selvemmin esihistorian yhtämittaiseen käsittelyyn. Vallitseva opetussuunnitelma tuottaa oppikirjoja, joiden esihistoriaa käsittelevä tietosisältö ei vaikuta arkeologisesta näkökulmasta mielekkäältä.

Suomen kirjakielen historiassa 1800-luku on merkittävää kielen kehityksen aikaa, jolloin suomen kielen käyttöala laajenee ja suomen kielestä kehitetään sivistyskieli, jota voidaan käyttää kaikilla yhteiskunnan aloilla. Uusia sanoja ja termejä luodaan aloille, joilla ei ole aiemmin käytetty suomea. Myös suomen kielioppia aletaan kirjoittaa suomeksi. Lönnrot on ensimmäinen, joka kehittelee kielioppiterminologiaa suomeksi. Hän julkaisee termiehdotuksia Mehiläisessä 1830-luvulla ja kehittelee terminologiaa aina 1850-luvulle asti. Vuonna 1845 ilmestyy ensimmäinen suomenkielinen kielioppi, H. K. Koranterin koulukielioppi, ja myös G. E. Eurénin kielioppi (1852), joka on toinen tarkasteltavana olevista kieliopeista, on kansantajuinen oppikirja. Artikkelin aiheena on Lönnrotin, Koranterin ja Eurénin luoma suomenkielinen sanaluokkaterminologia. Siinä tutkitaan, millaisia sananmuodostuskeinoja termejä luodessa on käytetty, miten termit motivoituvat ja millaisen systeemin ne muodostavat. Lisäksi selvitetään, löytyvätkö tarkasteltavana olevat termit Lönnrotin, Renvallin ja Eurénin sanakirjoista ja muista 1800-luvulla ilmestyneistä suomenkielisistä kieliopeista. Lönnrot esittää useita variantteja sanaluokkatermeille, ja hän kehittelee omaa terminologiaansa jatkuvasti hyväksymällä osan vanhoista termeistään, hylkäämällä osan ja luomalla uusia termejä vanhojen rinnalle tai sijalle. Koranteri ottaa Lönnrotin luomia termejä sellaisinaan käyttöön ja luo omia termejä silloin, kun Lönnrotilta ei löydy kieliopissa tarvittavaa termiä. Eurén puolestaan kehittää omat suomenkieliset sanaluokkaterminsä, mutta hän hyödyntää myös Koranterin ja Lönnrotin luomia termejä. Sanaluokkatermejä on muodostettu ennen kaikkea yhdistämällä mutta myös johtamalla. Lönnrotin, Koranterin ja Eurénin sanaluokkatermit muodostavat systeemejä, jossa rinnakkaiset käsitteet on pyritty muodostamaan samalla sananmuodostustavalla. Joidenkin sanaluokkatermien semanttinen motivaatio on peräisin latinankielisistä termeistä, mutta valtaosa termeistä on kotoperäisesti motivoituja. Arvid Genetz ja E. N. Setälä korvasivat aiemmat kotoperäiset sanaluokkatermit latinalaispohjaisilla termeillä, jotka ovat pääosin käytössä edelleen. Elias Lönnrot’s, H. K. Koranter’s and G. E. Eurén’s contribution to developing Finnish parts of speech terms In the history of literary Finnish, the 19th century was a significant time of its development. Finnish became a language which was able to be used in every field of society in the country. New words and terms were needed and thus had been created for areas in which Finnish had not been used before. Moreover, a Finnish grammar was written in Finnish for the first time. Elias Lönnrot is the first to develop grammatical terms in Finnish. He published his suggestions in a magazine entitled Mehiläinen in the 1830s and later developed these terms until the 1850s. The first Finnish-language Finnish grammar was written by H. K. Koranteri, published in 1845. It was a school grammar, similar to the one by G. E. Eurén (1852). This article examines Finnish parts of speech terms developed by Lönnrot, Koranteri and Eurén.I study what word formation methods were used, the motivation behind the terms and what kind of system they form. In addition to this, the article investigates if the terms were used in certain dictionaries and other grammars published in the 19th century. Lönnrot had several different terms for one concept and he developed his terminology by accepting some of his old terms, abandoning others and creating new ones both alongside and instead of the old ones. Koranteri used terms created by Lönnrot and only created new terms for those concepts for which Lönnröt did not have a term. Eurén created his own terms, but he also utilised some by Koranteri and Lönnrot as the basis for his terms. The terms analysed in this study were formed by compounding and derivation. The terms byLönnrot, Koranteri and Eurén form systems, in which parallel terms are formed in similar ways. The semantic motivation behind these terms was sometimes based on those in Latin, but most of them were endemically motivated. The Finnish terms created by Lönnrot, Koranteri and Eurén were replaced by Latin-based ones by Arvid Genetz and E. N. Setälä, terms which have been in use to this day.