Gotowa bibliografia na temat „Näytelmät”

Artikkelissa tarkastellaan Kasimir Leinon historiallista näytelmää Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming (1901) ja sen teatteriesityksiä. Tutkimuksen keskiössä ovat näytelmän ja esitysten saamat sanoma- ja aikakauslehtiarvostelut, erityisesti Jaakko Ilkka -hahmon tulkinta. Tutkimus taustoittaa vuosisadan vaihteessa syntyneen ”uuden Ilkan” venäläistämiskauden poliittisiin kiistoihin, erityisesti kysymykseen Suomen valtiollisesta asemasta osana Venäjän keisarikuntaa. Aikakauden Ilkka-kuvaa käsitellään myös suhteessa äänioikeusuudistukseen liittyvään ideaalikansalaisajatteluun ja yhteiskunnan modernisoitumiseen. Sanomalehtiarvioissa Ilkkaa kuvataan oikeutettuna laillisuustaistelijana, johon suomenkielinen koulutettu keski- ja yläluokka pystyi samaistumaan. Sanomalehdistössä käydyt nuijasotakeskustelut kertovatkin suomenkielisen sivistyneistön kansanomaisia juuria juhlistavasta kollektiivisesta kiinnostuksesta tätä historiallista hahmoa kohtaan. Samaan aikaan Ilkasta tuli kuitenkin myös tunnistettava osa työväenliikkeen sosialistista luokkataistelukuvastoa.

TIIVISTELMÄ: Ei-inhimilliset eläimet osana aatedraaman rakentumista Laura Ruohosen näytelmissä Lintu vai kala, Kuningatar K ja Luolasto Artikkelissani tutkin näytelmäkirjailija Laura Ruohosen kolmea nykynäytelmää aatedraaman rakentumisen näkökulmasta. Aatedraama on perinteisesti määritelty tiettyä aatetta ajavaksi tai tähdentäväksi näytelmäksi, joka pyrkii tarjoamaan jonkun ratkaisun johonkin yhteiskunnalliseen ongelmaan. Biologitaustaisen Ruohosen näytelmissä aatteellisuus nousee ihmisen ja ympäristön suhteen kriittisestä käsittelystä. Eläimiin ja luontoon liittyvät viittaukset ovat tyypillistä Ruohosen poetiikkaa. Hänen näytelmissään eläimiä esiintyy pääasiassa dialogeissa ja monologeissa, joista käytän käsitettä eläinpuhe. Kysyn artikkelissani: mitä eläinpuheet kertovat ihmisen ja eläimen suhteesta ja itse eläimistä sekä minkälaista eläinfilosofiaa näytelmät toteuttavat? Eläinfilosofiassa tarkastellaan eläimiin liittyviä filosofisia kysymyksiä, joissa eläin on ensisijainen tutkimuksen kohde eikä pelkkä väline ihmisyyden määrittämisessä. Osa eläinfilosofioita painottaa ihmisen ja eläimen samanlaisia piirteitä ja eettisiä kysymyksiä, kun taas osa korostaa sekä ihmisen että eläimen erityisyyttä ja erilaisuutta. Kolmas suunta lähtee siitä, että ihminen on eläin ja se pyrkii purkamaan ihmiskeskeisiä käsityksiä ja rakenteita. Näytelmien eläinpuheet painottuvat kussakin näytelmässä hiukan eri tavalla, vaikka myös yhteisiä piirteitä löytyy, kuten runsas luonnontieteellinen eläintietous. Lintu vai kala -näytelmässä korostuu eläinten suojeluun ja hyötykäyttöön liittyvät eettiset kysymykset. Ihmisen toiminnan kritisointi onkin yksi tyypillinen juonne Ruohosen näytelmissä. Kuningatar K:ssa eläinpuheet haastavat pohtimaan ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta ja toisaalta myös erityisyyttä sekä sukupuolen monimuotoisuuden kysymyksiä. Eläin näyttäytyy aktiivisena toimijana ihmisen kohtaamisessa ja saa aikaan muutoksen. Luolaston eläinpuheissa korostuu ihmisen ja eläimen samankaltaisuus, ja toisaalta se, että ihminen unohtaa olevansa eläin toisten joukossa. Näytelmässä vihjataan mahdolliseen eläinten ja ihmisen sukupuuttoon, jollei ihminen muuta toimiaan. Eläinten näkökulma voi avata myös uusia mahdollisuuksia ongelmatilanteisiin. Aatedraaman näkökulmasta näytelmien eläinpuheet ja eläinten toiminta tuovat ihmisen ja luonnon suhteen tarkasteluun erilaisia eläinfilosofisia ulottuvuuksia. Kussakin näytelmässä eläimet herättävät erilaisia tunteita (affektiivinen empatia), toisaalta näytelmissä on luonnontieteellistä eläintietoutta, joka haastaa myös reflektoimaan omia eläinkäsityksiään ja uskomuksiaan (reflektiivinen empatia). Kaikissa näytelmissä ihmisen ja eläimen välille syntyy jännite, joka tuo mukanaan poliittisen ulottuvuuden. Ruohonen tuntuu painottavan, että ihminen on yksi eläin muiden joukossa. Toisaalta ihmisellä on myös suuri vastuu muista eläimistä ja elämän jatkumisesta maapallollamme.

Pia Livia Hekanaho Kaivattuja uusia tuulia Yourcenar-tutkimukseen Andrea Hynynen: Pluralité et fluidité antinormatives. Étude sur les transgressions sexuelles dans l’oeuvre romanesque de Marguerite Yourcenar Outi Oja Väitöskirja Lassi Nummen lyriikan puusymboliikasta Mikko Turunen: Haarautuvat merkitykset. Puukuvasto Lassi Nummen lyriikassa Leena Kirstinä Danten Komedian kotouttaminen Suomeen Johanna Mälkki: Mitä etevin runoteos. Dante Alighierin Jumalaisen näytelmän vastaanotto suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa 1851–2000 Jyrki Nummi Kansallinen tutkimus jalkautuu väentupaan Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa

Jaana Torninoja-Latola analysoi artikkelissaan työläisperheen roolia Elvi Sinervon tuotannossa. Torninoja-Latola pureutuu Elvi Sinervon esikoisromaaniin Palavankylän seppä (1939) sekä kolmeen Sinervon näytelmään työläisperheen representaatioiden näkökulmasta. Torninoja-Latolan mukaan Sinervo rakensi työläisperheestä neuvottelutilan, jossa erilaiset ideologiat kohtaavat, risteävät ja riitaantuvatkin. Analysoiduissa teoksissa voi nähdä paljon vaikutteita Sinervon omasta perheestä. Perheessä tapahtuneet sosiaalisen aseman muutokset tai ideologioiden taipumiset eri suuntiin nousevat kaunokirjallisessa muodossa laajempien muutosten kuvastimiksi. Perheen sisälle mahtuu monenlaisia henkilöitä ja persoonia, ja kaunokirjallisuus mahdollistaa Torninoja-Latolan mukaan monipuolisten näkökulmien esiin tuomisen. Yksi artikkelissa esiin nousevista teemoista on koulutusmahdollisuuksien epätasainen jakautuminen perheen sisällä. Työläisperheessä oli toisinaan mahdollista kouluttaa vain yksi lapsista, mikä saattoi aiheuttaa epäsopua ja ristiriitoja. Toinen keskeinen teema Sinervon työläisperhettä käsittelevissä teoksissa on äitiys. Sinervo käsittelee työläisäidin ihannetta ja ihanteen sisältämiä ristiriitaisuuksia, mikä tuo Torninoja-Latolan artikkelin keskusteluun muun muassa Mikko Kemppaisen artikkelin kanssa tässä kirjassa.

Artikkelissani tutkin Laura Ruohosen Sotaturistit-näytelmää (2008) satiirin viitekehyksessä. Satiirille on tyypillistä selkeä kohde, johon kritiikki tai aggressio kohdistuu, sekä humoristinen ja leikittelevä käsittely ja muoto. Näytelmän historiallinen konteksti liittyy Krimin sotaan (1854–1856), ja sen keskiössä on ruotsalainen turistiryhmä, joka matkaa laivalla sotatapahtumien perässä. Sotaturistien perusjuoni on synkkä, mutta näytelmään syntyy komiikkaa etenkin kärjistettyjen henkilöhahmojen, koomisten tilanteiden ja hulvattoman dialogin välityksellä. Näytelmä alkaa huumorin sävyttämänä, mutta pikkuhiljaa sävyt synkkenevät, ja väkivalta alkaa kohdentua näytelmän keskeisiin henkilöihin. Näytelmässä on vain kaksi naishahmoa, jotka selviytyvät sodasta omalla tavallaan. Nuoren Ingen kautta näytelmän loppuun tulee toivon pilkahdus paremmasta. Näytelmän mieshahmoista lähes kaikki ovat koomisia karikatyyrejä: he ovat sotahulluja, jotka ihannoivat sotaa ja siihen liittyvää väkivaltaa. Näytelmässä korostuu sodan ja väkivallan sukupuolittunut luonne. Sotaturistit näyttäytyy pasifistisena aatedraamana, joka nostaa esille toisaalta sodan absurdiuden, toisaalta se haastaa pohtimaan yleisemminkin sukupuolittunutta väkivaltaa ja väkivallan viihteellistymistä. Näytelmän satiiriset keinot kärjistävät ja nostavat tunnetasolla pintaan näytelmän teemoja.

Artikkeli luo kokonaiskuvan virolaisen näytelmäkirjallisuuden välittämisestä, esittämisestä ja vastaanotosta Suomessa vuoteen 1944. Samalla se rikastuttaa kuvaa virolais-suomalaisista kirjallisista suhteista ja niihin vaikuttaneista tekijöistä. Kirjallisuudentutkimuksessa näytelmät ja niiden esitykset ovat jääneet vähälle huomiolle, koska kyse on pääsääntöisesti painamattomista käsikirjoituksista. Erityisen vähälle huomiolle ovat jääneet populaarit viihteelliset lajityypit. Esittävä teatteri on kuitenkin ollut tärkeä kirjallisuuden välityskeino myös proosamuotoisille teoksille. Artikkelin lähteenä on käytetty tutkimusten lisäksi Suomen Näyttämöiden Liiton ja Työväen Näyttämöiden Liiton arkistoja, näytelmätekstejä sekä aikalaislehdistöä. Artikkelissa 1) esitellään virolaisten näytelmien tuotantomäärät Suomessa vuosina 1908–1944; 2) kuvataan yksityiskohtaisesti prosessia, miten virolaiset näytelmät päätyivät suomalaisiksi teatteriesityksiksi 3) esitellään suosituimpien virolaisnäytelmien vastaanottoa 4) suhteutetaan tulokset yleiskuvaan virolaisen kirjallisuuden menekistä Suomessa, virolaisen näytelmäkirjallisuuden kaanonista sekä suomalaisten näytelmien esityksistä Virossa.

Taija Helminen, Marie Kajava, Pipsa Lonka, Jonni Pantzar, Tuomas Timonen, Elina Snicker, Saara Rautavuoma: Uuden näytelmän antologia. Tampere: Teatteri 2.0/Kulttuuri- ja teatteriyhdistys Kaksikko, 2018, 456 s.

Tarkastelen artikkelissa maaseudun ja kaupungin suhdetta Mikkelin markkinoilla 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Esitän kulttuurisen tulkinnan markkinatapahtumasta kaupungin ja maaseudun suhteen kuvastajana. Kiinnitän huomioni sanomalehtiaineistoon nojautuen siihen, millaisia jatkuvuuksia ja sosiaalisia asetelmia maaseudun ja kaupungin suhteesta on löydettävissä Mikkelin markkinoita koskevassa lehtikirjoittelussa. Kuvailen ja analysoin, miten kaupunkiin saapuneista maalaisista ja heidän markkinakäyttäytymisestään kirjoitettiin. Nostan esiin myös kaupungin näkökulmaa ja analysoin, miten kaupunkilaiset reagoivat markkinatunnelmaan ja kaupungin vallanneisiin maalaisiin. Markkinatapahtumasta muodostuu lehtien sivuilla värikäs näytelmä, jonka pääosaa esittävät kaupungin kadut valtaavat maalaiset kaupunkilaisten seuratessa tapahtumia sivusta. Markkinoiden aikana sosiaalinen järjestys kääntyy ylösalaisin. Markkinatorista muodostui muutamaksi päiväksi monenlaisten merkitysten ja intressien sävyttämä paikka, jossa maaseutu ja kaupunki sekoittuivat, niiden väliset ristiriidat