Gotowa bibliografia na temat „Eepokset”

Abstrakti artikkelikäsikirjoituksesta “Säe säkeeltä. Väinö Kaukosen säetutkimukset Kalevalasta” Tarkastelen artikkelissani kirjallisuudentutkija Väinö Kaukosen (1911−1990) laatimia säetutkimuksia Kalevalasta (1939, 1945, 1956) pohtien niiden rakennetta ja suhdetta Lönnrotin toimitustapoihin ja lähdeaineistoon. Suhteutan säetutkimukset folkloristiikan tutkimushistoriaan, jossa on näkyvissä kaksi keskeistä linjaa: tarve laatia Kalevalasta kriittinen laitos, toisaalta kiista eepoksen sopivuudesta tutkimusaineistoksi ja -kohteeksi. Säetutkimukset saattavat avautua hankalasti, jos ei tunne niiden taustoja ja viittausperiaatteita. Tämän vuoksi artikkelissa selvitetään Kaukosen tutkimusperiaatteita ja viittauskäytäntöjä. Analyysiosiossa avataan Kaukosen säetutkimusten toimintatapoja ja haasteita sekä osoitetaan vaihtoehtoisia tapoja lähestyä Lönnrotin toimitustyötä. Erityisesti analyysissa nostetaan Kalevalan krittiisen edition työn tulokset ja mahdollisuudet esiin. Väinö Kaukosen tutkimukset ovat vaikuttaneet monin tavoin folkloristiikkaan, mutta yhtä lailla niiden vaikutus voidaan nähdä kirjallisuudentutkimuksen puolella. Molemmilla oppialoilla kysymys on liittynyt sen näkemykseen Lönnrotin eepoksesta. Tässä artikkelissa pääpaino on folkloristiikassa, sillä säetutkimukset ovat edelleen keskeinen tutkimuspohja Kalevalan ja kansanrunoaineiston suhteita tutkiville folkloristeille. Väinö Kaukosen säetutkimukset ovat kuitenkin jääneet tutkimuksen katveeseen. Kalevalan uudelleentulkinnat ja eepoksesta laadittu kriittinen laitos ovat viime vuosina osoittaneet Kaukosen säeselvitysten tarpeellisuuden myös nykytutkimuksessa.

Gilgamesh-eepos oli yksi muinaisen Mesopotamian tärkeimmistä kirjallisista teoksista. Teos kuitenkin jatkaa lukijoittensa hämmästyttämistä yhä tänäkin päivänä, ja sitä voidaankin hyvällä syyllä pitää yhtenä tärkeimmistä läpileikkauksista muinaiseen mesopotamialaiseen ajatteluun. Yhteiskunnallinen ja kulttuurinen eläintutkimus onkin keskeisessä asemassa, kun pyritään selvittämään teoksen kirjoittajien eläinkuvaa ja –suhdetta. Tässä artikkelissa käydään läpi eepoksen tekemät viittaukset eläimiin. Tämän pohjalta selvitetään, millainen rooli eläimillä oli teoksen kirjoittajien ajattelussa.Eepoksen eläinkuvasto on erittäin runsasta ja heijastaa hyvin eläinten mittaamattoman suurta arvoa ajan ihmisten elämälle. Muinainen elämä ei olisi ollut mahdollista ilman tiivistä yhteiselämää eri eläinlajien kanssa. Teos ei korkeakirjallisena teoksena kuitenkaan pelkästään kuvaile eläimiä osana ihmisten arkea, vaan heijastaa myös laajemmin ajan ihmisten eläinkuvaa sekä ymmärrystä eri lajien ominaispiirteistä ja niihin kohdistetuista asenteista. Eläimet eivät jää teoksessa myöskään pelkiksi sivustakatsojiksi, vaan jotkin lajit saavat myös narratologisesti tärkeän ja aktiivisen roolin.Eepoksen yksi tärkeimmistä teemoista on rajankäynti ihmisyyden ja jumaluuden välillä. Tämän teeman ohessa tarkkaavaiselle lukijalle avautuu kuitenkin myös näkymä mesopotamialaiseen käsitykseen ihmisen ja eläimen käsitetyistä eroista. Gilgameshin kumppani, villimies Enkidu, nimittäin panee lukijan miettimään: miten muinaiset mesopotamialaiset ymmärsivät ihmistä ja eläintä erottavat piirteet? Voiko eron nähdä olleen tiukan binäärinen? Vai tehtiinkö tarkkaa eroa käytännössä lainkaan?Muinaisen maailman eläinkuvan tarkempi tarkastelu auttaa löytämään teoksesta merkityksiä, jotka ajan kulttuuria ja eläinkuvaa tuntemattomalle eivät muuten avautuisi. Joissain sellaisissa kohdin, missä muinainen teksti on osittain turmeltunut, voidaan teoksen eläinkuvaa tutkimalla jopa saada selvyyttä muinaisen tekstin alkuperäisiin sanamuotoihin. Artikkeli osoittaakin, että Gilgamesh-eepoksen kielenkäytön vuosituhansia kestänyt vetovoima on suuresti riippuvaista sen laajasta eläinkuvastosta.

Artikkeli tarkastelee miesten itkumotiivia kolmessa 1800-luvun suomalaisessa eepoksessa eli Elias Lönnrotin Kalevalassa, J.L. Runebergin Elgskyttarnessa ja Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Tarkoituksena on tarkastella miesten itkun kuvauksia ja suhteuttaa niitä pohjoisten tunteiden kehykseen eli pohjoisuuteen liitettyihin tunnerekistereihin. Analyysissamme käy ilmi, että kaikki yllä mainitut eepokset – Seitsemän veljeksen tapauksessa kyse on eeposromaanista – kytkeytyvät monin eri tavoin antiikin eepostraditioon. Erityisesti Kalevalassa esiintyvä miespäähenkilön itkumotiivi on hyvin lähellä homeerista perinnettä. Elgskyttarnessa asetelma on sikäli erilainen, että itku ei heijastele homeerisen eepoksen itkumotiivia vaan teoksessa kuvatun yhteisön sosiaalista hierarkiaa; hierarkiassa alin, kerjuri Aron, itkee eniten. Seitsemässä veljestä puolestaan katsoo ylevää itkumotiivia vinoon ja muuntaa sen koomiseksi. Artikkelimme tarkastelee teosten itkumotiivia suhteessa käsityksiin pohjoisesta ilmansuunnasta ja siihen kuuluvasta tunnerekisteristä. Tarkastelemistamme teoksista erityisesti Elgskyttarne kytkeytyy romantiikan käsitykseen siitä, että pohjoinen on melankolian ilmansuunta. Myös Kalevalassa miesten itku liittyy pikemminkin introspektioon kuin ulospäin suuntautuvaan raivoon. Seitsemän veljeksen kohdalla koomiseksi kääntyvän itkun voi tulkita pohjoisuuteen liitetyn ns. jalon villin idean kriittiseksi esitykseksi.

Käsittelen artikkelissani Kalevalan synnyn uudelleenselittämistä fiktiossa. Aineistona on kolme 2000-luvun Kalevala-muunnelmaromaania, joiden tarinamaailmat ovat erilaiset. Yksi sijoittaa Kalevalan tapahtumia ja henkilöitä fantasiamaailmaan, toinen historialliseen maailmaan ja kolmas nykypäivään. Yhteistä niille on, että kaikki nämä erilaiset tarinamaailmat tuovat Kalevalan lähemmäs lukijan maailmaa. Artikkelin lähestymistapa on kirjallisuustieteellinen, ja käytän kertomuksentutkimuksen metodeja havainnollistaakseni suhdetta, joka kohdeteoksissa muodostuu Kalevalan, teoksen oman tarinamaailman ja todellisen maailman välille. Koska tarkasteltavat kohdeteokset edustavat niin historiallista kuin fantastista kirjallisuutta, tarkastelen niiden keinoja kiinnittyä oletetun lukijan todellisuuteen sekä fantasian ja maailmanrakentamisen teorian että historiallisen romaanin teorioiden näkökulmasta. Kalevala-muunnelmissa muuntelun kohteena ei ole pelkästään Kalevalan sisältö vaan myös tietämys eepoksen ulkopuolisesta kontekstista. Muunnelmat käyttävät eepoksen sisältöaineksia omissa tarinamaailmoissaan, mutta Kalevala-muunnelmaromaanien maailmanrakentamisen strategiaan kuuluu lisäksi, että ne muuntelevat tunnettua historiaa tarinamaailmojensa sisällä korvaamalla kansanrunouden roolin Kalevalan taustalla omilla fiktiivisillä faktoillaan. Artikkelissa osoitan, kuinka tämä strategia korostaa Kalevalan todellista syntyprosessia muuttamalla sen joksikin muuksi.

Tarkastelen tässä artikkelissa, millaisin eri tavoin Kalevala-muunnelmaromaani Mikko Karpin Väinämöisen vyö (2007) viittaa kansalliseepos Kalevalaan (1849). Edelleen tarkastelen, kuinka romaanin viittaukset eepokseen kerrostuvat romaanin kerronnan ja tarinamaailman rakenteessa. Karpin romaani toisaalta versioi Kalevalaa hyödyntämällä sen henkilöhahmoja, maailman piirteitä ja juonikulkuja, toisaalta se jatkaa Kalevalan tarinaa. Osoitan, että romaanin viittaukset eepokseen kerrostuvat jopa viidelle erilaiselle rakenteelliselle tasolle kerronnassa ja tarinamaailmassa. Viittaukset ankkuroituvat analyysissani joko muunnelman omaan tai alkuperäiseen versioon Kalevalan maailmasta. Erittelen näitä tasoja, ja osoitan, että kerrostumisella on teoksen kommunikaatiotavoitteen kannalta oleellisia tehtäviä. Tätä moninaista kerrostumisen tapaa Kalevala-muunnelmissa ei ole aiemmin tutkittu, eikä ilmiön erittelemiseksi ole kirjallisuustieteessä olemassa valmista teoreettista työkalua. Esittelen ja hyödynnän artikkelissa uudenlaista teoriasynteesiä. Sen ytimenä on Pekka Tammen (1992) klassisen narratologian teoretisointeihin perustuva Boothin-Chatmanin malli, joka kuvaa kerronnan hierarkkista rakennetta. Osoitan artikkelissa mallin käyttökelpoisuuden yhdistämällä siihen eri aikakausien ja suuntausten käsityksiä tarinamaailmoista, nykyisen retorisen narratologian uudelleenarviointia kerronnan kommunikaatiorakenteesta ja kahden teoksen vuorovaikutuksen kontekstia avaavaa adaptaation teoriaa. Tällä teoriasynteesillä viittausten kerrostumisen kuvaus onnistuu kattavasti. Vaikka todennan artikkelissa viittausten kerrostumisen ilmiön vain yhdessä teoksessa, tuloksilla on soveltamispotentiaalia myös muihin Kalevala-muunnelmiin tai vastaavanlaisiin teoksiin. Lisäksi sovellukseni osoittaa, että Tammen mallin esittämä kerronnan hierarkkinen rakenne on yhä pätevä, ja siihen on mahdollista yhdistää uudempia tai sen kanssa aiemmin yhteen sopimattomana pidettyjä teorioita.

Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta (1690) on kahdentuhannen säkeen laajuinen kertova runo, joka käsittelee Jeesuksen syntymää ja kuolemaa. Kalevalamittainen runo kuuluu varhaisen uuden ajan suomenkielisen kirjallisuuden merkittävimpiin teoksiin. Runo sai kanonisen aseman jo varhain, ja tutkimuksessa on oltu kiinnostuneita sen yhteyksistä aikakauden suulliseen ja kirjoitettuun runouteen. Artikkelissa tarkastelen runon lajiin, poetiikkaan ja tekstien välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä 1600-luvun runoutta hallinneen imitaation käsitteen valossa. Varhaisen uuden ajan kirjallisuudessa imitaatio oli luonteeltaan monimuotoista ja dynaamista ja kannusti tunnetun aineksen ja tuttujen muotojen soveltamiseen ja muokkaamiseen. Näin jäljittelevä poetiikka myös edisti kansankielisen kirjallisuuden kehittymistä. Tulkitsen teosta kristillisenä eepoksena, joka jäljittelyn tekniikoista nojaa etenkin parafraasiin. Pääasialliseksi parafraasin kohteeksi osoittautuu Mikael Agricolan laatima yhteensovitus neljän evankeliumin kärsimyshistoriasta (1549). Tarkastelun kohteena ovat lisäksi runon eeppiseen kerrontaan yhdistyvät opettavat kommentit, laajennukset ja lisäykset. Artikkeli osoittaa, kuinka raamatullinen epiikka avautuu Salamniuksen runossa kohti hartauskirjallisuutta.