Articoli di riviste sul tema "Väittely"

Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa edistää argumentointitaitojen ja kriittisen ajattelun kehittymistä. Entä kun vuorovaikutus tapahtuu sähköpostin avulla? – Kirjoittaja väitteli kasvatustieteiden tohtoriksi 7.6.1997 Jyväskylän yliopistossa. Väitöskirjan aiheena oli Studying argumentation in higher education by electronic mail.

Arja Kilpeläisen väitöstutkimus Naiset paikkaansa etsimässä : aikuiskoulutus naisen elämänkulun rakentajana / Arja Kilpeläinen. Väitöskirja : Jyväskylän yliopisto. (Jyväskylä studies in education, psychology and social research ; 163) Jyväskylä : Jyväskylän yliopisto, 2000. 155 s. Arja Kilpeläinen väitteli 12.5.2000 Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa vastaväittäjänä tohtori Leena Koski. yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa vastaväittäjänä tohtori Leena Koski. Kirjan myynti: myynti@library.jyu.fi.

Mikä merkitys kodin sosiaalisella ja kulttuurisella taustalla, etnisellä taustalla ja sukupuolella on asiantuntija-aseman rakentumisessa? Asiantuntijuuden kehittymistä tutkinut Arja Haapakorpi väitteli joulukuussa 2009 asiantuntijuuden rakentumisesta työelämässä. Artikkelissa analysoidaan sekä korkeakoulutusta että työmarkkinoilla asiantuntija-asemaan pääsyä. Artikkeli on myös kirjoittajan tieteellinen puheenvuoro asiantuntijoiden taustan yhteiskunnallisesta merkityksestä. – Arja Haapakorven väitöskirja Sulkeuman ja neuvottelun ehdoilla : asiantuntija-aseman rakentuminen työelämässä (Helsingin yliopisto 2009).

”Koulutuksen ja talouden välisiä suhteita käsittelevä aihepiiri ei ole uusi tutkimusalue. Uutta on sen sijaan painotus”, kirjoittaa Toni Saarivirta lektiossaan. Hän väitteli toukokuun lopussa Tampereella tutkimuksellaan koulutuksen ja tutkimuksen taloudellisesta merkityksestä. Siinä hän tutki yliopistollisen koulutuksen ja tutkimuksen merkitystä seitsemällä alueella. – Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöstutkimukseen Koulutuksen ja tutkimuksen taloudellinen merkitys : vertaileva tutkimus yliopistollisen koulutuksen ja tutkimuksen taloudellisesta merkityksestä seitsemälle alueelle (Tampereen yliopisto 2004)

”Työuran aikana hankittu ammatillinen aikuiskoulutus on vaikuttanut eniten työpaikan sisäiseen liikkuvuuteen, jonka kanssa myös aikuiskoulutuksen palkkavaikutus vahvasti korreloi. Mutta ammatillisten siirtymien tukena, kuten työpaikan tai ammatin vaihdossa, aikuiskoulutuksen rooli on pysynyt vaatimattomana”, kirjoittaa Erkki Laukkanen, joka väitteli vuonna 2010 koulutuksen ja työkokemuksen vaikutuksesta tulokehitykseen. Työsuhdeturva ja urakehitys ovat palkansaajille palkkaa tärkeämpiä arvoja. – Erkki Laukkasen väitöskirja Wage returns to training : evidence from Finland (Åbo Akademi 2010).

Väitöskirjatutkimuksessani olen lähestynyt ammatillisten oppilaitosten opettajien työtä opettajankoulutuksen kautta. Rinnakkaisina prosesseina kulkevat näin ollen opettajankoulutuksen sekä opettajan työn kehittäminen. Kysymyksessä on omaa työtäni koskevasta tutkimus- ja kehittämisprojektista, jossa olen nostanut opettajan työn lähikuvaan opettajankoulutustyötä tekemällä, sitä rinnan tutkimalla ja kehittämällä. – Lectio praecursoria. Pirjo Lambert väitteli Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa 18.6.1999 tutkimuksellaan Rajaviiva katoaa. Innovatiivista oppimista ammatillisen opettajankoulutuksen, oppilaitosten ja työelämän organisaatioiden yhteistyönä. Vastaväittäjänä oli professori Pentti Hakkarainen Oulun yliopistosta.

Päivi Tuomola-Karp väitteli 11. maaliskuuta 2005 kansanopistojen laatukäsityksestä. Käsitykset laadusta olivat kertomuksia hyvästä kansanopistotyöstä ja sen puutteista, mutta ne olivat myös oman työn ja opiston legitimointia. Laadun parantamisen katsottiin edellyttävän toisaalta vakiintuneiden toimintatapojen kehittämistä, toisaalta jyrkkää toimintaorientaation muutosta. Laatu ei osoittautunut monoliittiseksi käsitteeksi ja ilmiöksi: se, mikä yhdestä näkökulmasta tarkasteltuna on myönteinen haaste, on toisesta näkökulmasta uhka. – Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Laatu luottamuksen rakentamisena : laatukäsitys kansanopistossa (Helsingin yliopisto 2005).

Väitteet, joiden mukaan kollektiiviset siteet ovat jälkiteollisessa, yksilökeskeisessä yhteiskunnassa heikkoja ja hauraita, ov at osaltaan samaa ”postmodernia melua” kuin puheet siitä, että yhteiskuntaluokat olisivat kadonneet, kirjoittaa Pertti Jokivuori suomalaisten palkansaajien työorganisaatioon sitoutumista koskevasta tutkimuksesta. Erik Allardtia lainaten hän sanoo: Sitoutumisessa organisaatioon on kyse yhteisyyssuhteista, jotka ovat keskeinen elementti yksilön pyrkimyksessä rakentaa arjestaan mielekästä.

Journalismi on reagoinut yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen luomalla uusia dialogiin perustuvia toimintamalleja. Dialoginen journalismi erottuu tässä tutkimuksessa muista kansalaisjournalismin pohjalta ponnistavista uudistusliikkeistä. Kansalaisjournalismi on pitänyt dialogia esivaiheena punnitsevalle keskustelulle ja demokraattiselle päätöksenteolle. Dialoginen journalismi puolestaan kytkeytyy hetkellisesti irti demokraattisista tavoitteista, kuten deliberaatiosta ja päätöksenteosta, ja suuntaa huomion kokemuspuheen tuottamiseen. Dialoginen journalismi rakentaa eksklusiivisia dialogeja, joiden osallistujat toimitus valitsee. Julkiseen keskusteluun liittyvää puntarointia ja väittelyä lykätään, jotta kaikki valitut osallistujat tulevat kuulluiksi ja erilaiset näkökulmat pääsevät osaksi keskustelua. Artikkelissa tutkitaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin neljää dialogista kokeilua: Helsingin Sanomien Suomi puhuu ja Eurooppa puhuu -juttusarjoja, Kutsu Yle kahville -hanketta, ja dialogijournalismin kokeiluja Yhdysvalloissa Time-lehdessä ja Advance Localin paikallisilla uutissivuilla sekä Fresno Bee -lehdessä. Analyysi osoittaa, että hankkeissa käytetään dialogille tyypillisiä toimintatapoja, kuten turvallisen tilan rakentamista ja ohjausta kokemuspuheeseen, keinoina luoda ymmärrystä erilaisten sosiaalisten todellisuuksien välille. Näitä dialogisia tarpeita selitetään Martin Buberin dialogikäsityksellä. Siinä osallistujat pyrkivät kokemuspuheen kautta ennakkoehdoista vapaaseen Minä-Sinä-suhteeseen.

Antroposeenin käsitteen on kritisoitu syyllistävän universaalia ”ihmiskuntaa” ekokatastrofista ja samalla häivyttävän ympäristötuhojen yhteiskunnallista taustaa. Ihmiskunnan sijaan syylliseksi on esitetty kapitalismia, ja keskustelua käydään siksi useimmiten antroposeenin ja kapitaloseenin käsitteiden välillä. Artikkelissa esitetään, että kapitaloseenin näkökulmasta esitetty kritiikki antroposeenia kohtaan ohittaa liiaksi aikamme ekokatastrofin kannalta ratkaisevan tekijän, fossiilienergian ja siihen kytkeytyneen kapitalismin eli fossiilikapitalismin. Artikkelin pääväite on, ettei fossiilikapitalismia kannata analysoida pelkästään kapitalismina yleensä, vaan sitä tulee tutkia myös suhteessa itse fossiilisiin polttoaineisiin. Artikkelissa esitetään fossiilisten polttoaineiden ja kapitalismin erityisestä suhteesta alustava analyysi, joka perustelee väitteen fossiilikapitalismin erityisluonteesta. Ellei erityisluonnetta huomioida, jää tutkimus helposti joko yhteiskunnalliseksi tai tekniseksi eikä yhdistä näitä kahta puolta. Antroposeeni vs. kapitaloseeni -debatin tulisi siksi keskittyä tarkemmin juuri fossiilikapitalismiin.

Artikkelissa tarkastellaan holokaustin ja antisemitismin käsitteen tulkin-toja Anatoli Kuznetsovin romaanissa Babi Jar. Teoksen sensuroitu versio ilmestyi Neuvostoliitossa vuonna 1967. Sensuroimaton versio julkaistiin kolme vuotta myöhemmin englanniksi ja venäjäksi. Kirjailija oli tuolloin jo loikannut Britanniaan. Neuvostoliitossa holokausti yhdistettiin neuvostokansalaisten surmaamiseen toisessa maailmansodassa.Natsi-Saksa ei tulkinnan mukaan pyrkinyt surmaamaan juutalaisia vaan sosialistisen valtion siviilejä. Luokkayhteiskunnan lakkauttaneessa Neuvostoliitossa ei valtion väitteen mukaan ollut antisemitismiä, koska se oli kapitalistiseen yhteiskuntaan kuuluvan luokkavihan muoto. Kuznetsovin sensuroimattoman version keskeinen idea oli verrata Babi Jarin rotkossa Kiovassa tapahtunutta juutalaisten joukkomurhaa, holokaustin osaa, Stalinin 1930-luvulla aiheuttamaan nälänhätään, holodomoriin, sekä poliittisiin ”puhdistuksiin”. Tavoitteena oli osoittaa, että Neuvostoliitto ja Saksa olivat molemmat diktatuurisia ”tappa-misjärjestelmiä”. Sensuuri poisti tämän vertailevan ulottuvuuden ja korosti siten Babi Jarin joukkomurhia juutalaisten, ei neuvostokansalaisten, tappamisena. Antisemitismi, jokaneuvostotulkinnassa irrotettiin holokaustista, jäi molemmissa teoksen versioissa vähälle huomiolle. Sensuuri ja Kuznetsov olivat näin uskollisia Marxille, joka harvoissa aihetta käsitelleissä teksteissään yhdisti juutalaisuuden ja kapitalismin ja määritteli antisemitismin antikapitalismiksi

Hiljattain edesmennyt Bruno Latour (1947–2022) oli yhteiskuntatieteiden kiistanalaisimpia hahmoja. Latour on tullut tunnetuksi niin sanotun toimijaverkkoteorian kehittäjänä. Keskeistä toimijaverkkoteoriassa on ”ei-inhimillisten” toimijoiden ottaminen mukaan sosiaalista rakentaviksi elementeiksi. Latour tunnetusti asetti teoriasuuntauksensa tiukasti kriittistä yhteiskuntatiedettä – ja yhteiskuntatieteellistä traditiota laajemminkin – vastaan. Vasemmistossa suhtautuminen Latouriin on tämän vuoksi ollut jännitteistä. Kuten Alyssa Battistoni (2023) toteaa: ”Latour nautti vasemmiston antagonisoinnista ja monet vasemmalla rakastivat Latourin vihaamista”. Kuvaa mutkistaa se, että viimeisinä vuosinaan Latour julkaisi eksplisiittisen poliittisia ja radikaaleilta kuulostavia kannanottoja, joita inspiroi käsillä oleva ympäristökatastrofi. Näihin kannanottoihin voidaan laskea käsittelemäni teokset: yhdessä Nikolaj Schultzin kanssa kirjoitettu lyhyt ’memorandum’ On the Emergence of an Ecological Class (Latour & Schultz 2022) ja Vastapainolta Päivi Malisen sujuvana suomennoksena ilmestynyt Matkalla Maahan: Politiikka ja uusi ilmastojärjestys (Latour 2017/2022). Näissä teoksissa Latour käsittelee käytännössä ensimmäistä kertaa tuotannossaan esimerkiksi luokkapolitiikkaa. Erityisesti hän kontrastoi lähestymistapansa marxilaisuuden kanssa. Kuten Yrjö Haila toteaa tuoreessa Latourin muistokirjoituksessaan, ”marxilainen historiallis-yhteiskunnallinen ajattelu on varsinkin varhemmin ollut Latourille vierasta” (Haila 2023, 102). Käsittelemäni Latourin myöhemmät teokset sekä osin kyseenalaistavat että todentavat Hailan väitteen.

Ilmastonmuutos ja ekokriisi(t) ovat aikamme suurimmat haasteet. Uutiset, tieteelliset artikkelit, asiantuntijahaastattelut, internet-meemit ja lukuisat muut tiedonvälityksen muodot jakavat tietoa ja näkemyksiä ilmastonmuutoksen tuomasta vääjäämättömästä tuhosta. Toisaalta IPCC:n (2023) tuore raportti kertoi, ettei toivoa kuitenkaan ole syytä heittää kokonaan metsään – ainakaan 1,5 celsiusasteen rajoissa pidettävän ilmaston lämpenemisen suhteen. Tässä kat­sausartikkelissa tarkastelen kolmea paljon keskustelua herättänyttä teosta, jotka kaikki tunnustavat tilanteen vakavuuden, mutta pyrkivät tarjoamaan polkuja kohti siedettävää tulevaisuutta. Käsittelen ensiksi Matthew T. Huberin teosta Climate Change as Class War (2022), joka ehdottaa ilmastonmuutoksen torjumisen ja kurssin kääntämisen keinoksi fossiilikapitalismin selättämistä luokkataistelun voimin. Tämän jälkeen käsittelen kahta degrowthia, eli nykymuotoisen kvantitatiivisen talouskasvun loppua, esittelevää teosta: Jason Hickelin kirjaa Less is More (2020) sekä Matthias Schmelzerin, Andrea Vetterin ja Aaron Vansintjanin kirjaa The Future is Degrowth: A Guide to a World Beyond Capitalism (2022). Kaikki kolme teosta edustavat kapitalismille ja nykyiselle fossiilisia polttoaineita ylikuluttavalle tuotantotavalle vaihtoehtoisia näkemyksiä ja politiikkasuosituksia, mutta niiden välillä on niin strategisia kuin teoreettisiakin eroja. Keskeinen erottava tekijä liittyy väittelyyn degrowth-liikkeen (ks. Butler 2021) ja joidenkin ekososialistien välillä (ks. Schwartzman 2021). Karkeasti sanottuna ensimmäisen tavoitteena on kyseenalaistaa kapitalistinen talouskasvun imperatiivi ja samalla luoda tasa-arvoisempi yhteiskunta ilman talouskasvua. Jälkimmäisten tavoitteena on puolestaan haastaa fossiilikapitalismi ja luoda tasa-arvoisempi yhteiskunta siirtymällä kohti uusiutuviin energianlähteisiin perustuvaa sähköistettyä yhteiskuntaa.

Nörttikulttuuri on identiteettikriisissä. Perinteisesti nörttimäisinä pidetyt käytänteet ja kulttuurituotteet ovat siirtyneet lähemmäs valtavirtaa, mikä on häivyttänyt rajaa nörttien ja muiden median ja teknologian käyttäjien välillä. Nörttikulttuurin sisälle tämä on heijastunut kiistaksi siitä, kuka saa osallistua nörttikulttuurin kuluttamiseen, tuottamiseen ja määrittelyyn, ja millä tavoin. Stereotypia nörttikulttuurista valkoisten heteromiesten maskuliinisena kenttänä ei koskaan ole pitänyt täysin paikkansa, mutta 2000-luvulla väitteen totuudellisuus on murentunut entisestään. Tässä artikkelissa tarkastelemme nörttiyden kriisiä kolmen tapaustutkimuksen kautta ja analysoimme, mitä Gamergate-kampanja, Comicsgate-liikehdintä ja The Last Jedi -elokuvasta käyty keskustelu paljastavat nörttikulttuurin sisällä ja ympärillä mylläävistä kiistoista. Analysoimme tapauksia kontekstualisoivan lähiluvun keinoin ja keskitymme erityisesti siihen, mitä ne kertovat sukupuolen ja nörtti-identiteetin välisestä suhteesta. Osoitamme, että nörttikulttuurin valtavirtaistuminen on rikkonut illuusion sen yhtenäisyydestä. Geek culture’s identity crisis: Gamergate, Comicsgate, and Star Wars as scenes of political controversy Geek culture is having an identity crisis. Cultural objects that have traditionally been recognised as ‘geeky’ have shifted closer to the mainstream, which is dissolving the boundary between geeks and other users of contemporary media and technology. Inside geek culture, this is reflected in controversies over who gets to participate in consuming, creating, and defining the subculture, and how. The stereotype of geek culture as the domain of white heterosexual males has never been quite true, but in the 21st century, this false notion has become progressively harder to uphold. In this article, we explore the crisis of geek culture through three case studies and analyse what Gamergate campaigns, Comicsgate controversy, and the discussion around The Last Jedi movie reveal about the conflicts in and around geek culture. We analyse the cases by the means of contextual close reading, focusing especially on what they reveal about the relationship between gender and geek identity. As a result, the article demonstrates how the mainstreaming of geek culture has broken the nostalgic illusion of its unity.

Käsitteen pääoma käyttö on laventunut historian saatossa merkittävästi. Yhä useampi asia, ominaisuus ja yhteiskunnallinen suhde on nimetty pääomaksi. Käsitteen muutokset kuvastavat osittain pääoman reaalisia muutoksia. Kyse on suurelta osin kuitenkin käsitteen epämääräistymisestä eli saman termin käytöstä yhä uusissa asiayhteyksissä. Käsitteen merkitys on korostunut viime vuosien tulo- ja varallisuuserokeskusteluissa. Keskusteluista on kiittäminen suurelta osin Thomas Pikettyä, jonka teokset Capital in the Twenty-First Century ja Capital and Ideology ovat synnyttäneet maailmanlaajuista väittelyä taloudellisesta eriarvoisuudesta. Piketty on soveltanut työssään laajaa ja abstraktia pääomakäsitettä. Pikettyn pääoma on varallisuutta riippumatta sen käyttötarkoituksesta. Hänen pääomakäsitteensä laveus heijastaa sen epämääräistymistä. Laveuden seurauksena on Pikettyn selitysmallin empiirinen paikkansapitämättömyys ja heikko selitysvoima. Tämä katsausartikkeli osoittaa, että Pikettyn ongelmat voidaan palauttaa suurelta osin epämääräistyneeseen pääomakäsitteeseen. Artikkeli osoittaa myös, että Pikettyn työn empiiristä paikkansapitävyyttä on kyseenalaistettu laajalti. Lopuksi katsaus pohtii, minkälainen pääomakäsite voisi soveltua pääoman analysointiin Pikettyn laajaa käsitettä paremmin.

Artikkelissa tarkastellaan Theodor W. Adornon ajattelua. Vastoin kuvaa Adornosta käytännölle vihamielisenä teoreetikkona artikkeli tuo esiin Adornon teoriaymmärrykselle konstitutiivisen poliittisen ja käytännöllisen luonteen. Artikkeli tarkastelee Adornon suhdetta Hegeliin sekä esittelee Adornon Marx-tulkinnan keskeisiä piirteitä. Artikkelin pääteesi on, että Adorno kehittää uutta tapaa ymmärtää teoria. Hänelle teoria on käytännön muoto, joka on olemassa vain interventioina yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tämä tarkoittaa luopumista pyrkimyksestä teoreettisiin systeemeihin sekä radikaalia kritiikkiä filosofian itseymmärrystä kohtaan. Kun Adornon ymmärrys teorian luonteesta ymmärretään, kyseenalaistuvat myös väitteet hänen ajattelunsa pessimismistä.

Artikkeli tarkastelee Leo Ågrenin romaaneja Kungsådern (1957) ja När gudarna dör (1959) aikalaiskritiikin valossa ja analysoi sitä, miten kriitikot sijoittavat kirjailijan ja teokset kirjallisuuden kentälle ja mitä vertailukohteita he mainitsevat. Teoksista kirjoitettiin arvioita niin Suomessa kuin Ruotsissa, jossa ne ilmestyivät niin sanottuina osapainoksina. Ågren on yksi ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta 1950-luvulla nousseista kirjailijoista, jotka käsittelivät teoksissaan työläisten ja maaseudun köyhälistön oloja. Hän oli myös perustamassa Liftraser-kirjailijaryhmää, joka syksyllä 1957 väitteli Uudenmaan ja Turun alueen kriitikoiden kanssa näiden käyttämästä bygdeförfattare / seutukirjailija-nimityksestä, joka koettiin halventavaksi. Teosten vastaanotto oli pääasiassa myönteinen, ja esimerkiksi dialogissa käytetty murre sai kiitosta. När gudarna dör jakoi kriitikoiden mielipiteet, sillä teoksen fantastiset, groteskit ja väkivaltaiset – osan mielestä melodramaattiset – piirteet eivät sopineet realistiseen odotushorisonttiin, jonka Kungsådern ja kaksi ensimmäistä romaania olivat aktivoineet. Useat kriitikot tulkitsivat 1700-luvulle sijoittuvia teoksia analogisesti ja näkivät päähenkilöiden symboloivan kaikkina aikoina ihmisarvoisen elämän puolesta taistelleita vähäosaisia. Ågrenin pääasiallisiksi esikuviksi mainittiin ruotsalaiset työläiskirjailijat ja toisaalta suomalaiset kansankuvaajat Aleksis Kivestä Joel Lehtoseen. Ågren onkin teostensa aihe-, kieli- ja lajivalinnoilla onnistunut laajentamaan suomenruotsalaisen kirjallisuuden "ahdasta huonetta".

Miten suomentaa käsite, jonka tulkintahistorian ympärille kysymys elävän olennon arvosta on eurooppalaisessa ajattelussa kiertynyt? Jos lähdetekstin kieli ei osaa esineellistää muunlajisia eläimiä, saako myös nykysuomeksi puhua heistä niiden sijaan? Artikkelini lähtökohta on uusplatonisti Porfyrioksen (n. 234–305) Sielullisten vahingoittamista vastaan -teoksen käännöstyön äärellä konkretisoitunut pulma. Teos on antiikin moniäänisen mutta fragmentaarisesti säilyneen eläinkeskustelun eräänlainen kooda: se lainaa edeltäjiään vuosisatojen ajalta ja väittelee näiden kanssa, ja osittain tekstin tilkkumaisuudesta johtuen sen avainkäsitteet liukuvat merkityksissään kääntäjän näkökulmasta ongelmallisesti. Tärkein näistä käsitteistä on mm. puhetta, lukusuhdetta, syytä ja järkeä merkitsevä logos. Antiikin aikana vakiintuneen käsityksen mukaan oikeudenmukaisuus (tai sen puute) saattoi ulottua vain logoksella siunattujen osapuolten välisiin suhteisiin, ja juuri logoksen avulla ensin muutama kreikkalainen ajattelija ja myöhemmin eurooppalaisen filosofian ja teologian valtavirta piirsi käsitteellisen eron ihmisen ja muiden elollisten väliin. Syntyi ilmaus ta aloga zoa, ”logoksettomat eläimet” ja samalla eläimen käsite siinä ihmisen poissulkevassa mielessä, jossa nykysuomenkin ’eläin’ ensisijaisesti ymmärretään. Muiden eläinten käsitteellinen erottaminen ihmisestä – tai antiikin kontekstissa puhevaltaa käyttävästä vapaasta miehestä – tarjosi uudenlaisen perusteen ei-ihmisiin kohdistuvalle vallankäytölle. Avaan artikkelissa omia suomennosvalintojani ja peilaan niitä logoksen käännöstulkintojen pitkään historiaan, joka samalla on muiden eläinten mielellisyyden, arvon ja lopulta itse eläimyyden kieltämisen historiaa. Tuon historian meidänpuoleisessamme päässä eläinten kommodifikaatio on läpäissyt yhteiskunnan niin tehokkaasti, että sitä on vaikea nykykielen normeista käsin haastaa. Itse logos-sanan kääntämisen rinnalla ja siihen suoraan liittyen tarkastelenkin konkreettisena esimerkkinä ongelmia, joita suomen persoonapronominien nykynormitus tuo klassisen kreikan suomentamiseen. 1800-luvun jälkipuoliskolla luotu kirjasuomi korvasi kansankielen dynaamisen ja lajineutraalin pronominikäytännön staattisella kahtiajaolla ihmisiin (hän, he) ja muihin (se, ne). Modernisaatioon tiiviisti linkittynyt kirjakieliprojekti tuotti siis suomeenkin erottelun, jota antiikin logos-keskustelu pohjusti mutta joka paradoksaalisesti hankaloittaa saman keskustelun välittämistä suomen kielelle.

Artikkelissa raportoitavan tutkimuksen kohteena on peruskoulun yhteiskuntaopin opetuksen yhteys nuorten poliittiseen kiinnittymiseen, joka jaetaan tutkimuksessa neljään ulottuvuuteen: poliittiseen kiinnostukseen, poliittiseen tietämykseen ja itsearvioon tietämyksestä, poliittiseen osallistumishalukkuuteen sekä politiikkaa koskeviin käsityksiin. Tutkimusaineistona on peruskoulun yläkouluikäisten nuorten vastaukset poliittista kiinnittymistä mittaavaan kyselyyn kahtena eri ajankohtana. Osallistujat olivat ensimmäisen mittauksen aikana kahdeksannella luokalla (n = 67) ja toisen mittauksen aikana yhdeksännellä luokalla (n = 63). Nuoret opiskelivat mittausten välillä lukuvuoden ajan yhteiskuntaoppia ensimmäistä kertaa koulu-urallaan. Tulosten mukaan nuorten poliittinen kiinnostus, tietämys ja itsearvio tietämyksestä olivat 9. luokalla tilastollisesti korkeampia kuin 8. luokalla. Osallistumishalukkuudessa ei havaittu eroja ikäryhmien välillä, ja politiikkaa koskevien käsitysten osalta eroja ilmeni yhden väitteen kohdalla. 8.-luokkalaiset pitivät kotia tärkeimpänä lähteenä oppia tietoja yhteiskunnallisten asioiden ymmärtämiseksi, kun taas 9.-luokkalaisille koulu oli keskeisin tietolähde yhteiskunnallisten asioiden oppimisessa. Tulosten mukaan koulu näyttäisi onnistuvan yhteiskunnallisen kasvatuksen tavoitteissaan vain osittain. Jatkossa olisi tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten koulussa voitaisiin tukea tiedollisten sisältöjen oppimisen lisäksi nuorten yhteiskunnallista osallistumista edistävien valmiuksien omaksumista. Social studies and political engagement in lower secondary school Abstract In this article, interest is directed at the connection between the teaching of social studies subject at school and young people’s political engagement. In the present study, political engagement is seen as consisting of the following four dimensions: the political interest, political knowledge and self-assessment of political knowledge, willingness to participate, and perceptions of politics. The study data consists of two surveys targeted at lower secondary school students. The study participants were in the 8th grade during the first measurement (n = 67), and in the 9th grade during the second measurement (n = 63). The participants studied social studies for one school year between the measurements. The results showed that students’ political interest, knowledge and self-assessment of knowledge were statistically higher in the 9th grade than they were in the 8th grade. No differences were observed between the age groups concerning willingness to participate, and differences in the perceptions of politics were observed for one claim. While among 8th graders home circle was seen as the most important source to learn about society and politics, in the responses of the 9th graders the most important source of knowledge was school. According to results, it seems that school is successful in its task of civic education only partly. We suggest that in the future it would be important to pay more attention to support not only the gaining of political knowledge, but also to promote the development of the qualities needed in active societal participation. Keywords: social studies, political engagement, youth, civic education

Julkinen keskustelu terveydestä on kiivasta ja täynnä monenlaisia, ristiriitaisiakin väitteitä. Tutkijoilta kaivataan kannanottoja siihen, mikä tieto pitää paikkansa ja mikä ei. Keskeinen keino osallistua keskusteluun on muiden osallistujien lausumien referoiminen ja evaluoiminen sekä oman kannan esittäminen. Yksi keskusteluun osallistumisen kanava puolestaan on tietokirja. Tämä artikkeli tarkastelee kolmea tutkijan kirjoittamaa tietokirjaa, joiden eksplikoitu tavoite on korjata virheellisiä terveysväitteitä ja opastaa lukijaa tunnistamaan epäluotettava tieto. Tutkimuskysymykset ovat, minkälaisin keinoin teoksissa referoidaan terveysväitteitä, minkälaisin kielellisin ja retorisin keinoin väitteitä evaluoidaan ja kumotaan ja miten tämä kytkeytyy laajempiin popularisointikäytänteisiin. Terveysväitteiden referointia ja kumoamista tarkastellaan rajatyön käsitteen kautta: miten raja tieteellistä tietoa edustavan äänen ja muiden äänien välille vedetään. Tutkimus on tietokirjallisuuden ja kirjoitetun vuorovaikutuksen tutkimusta. Teoreettisena lähtökohtana on kielen luontainen dialogisuus ja moniäänisyys, joka referoinnilla tehdään näkyväksi. Referoinnin keinojen luokittelussa ja niiden retoristen tehtävien analyysissa nojataan tekstianalyysiin ja aiempaan referointitutkimukseen (esim. Leech–Short 2007 [1981]). Analyysiluvussa havainnollistetaan aineistoesimerkein kolmea referointikäytännettä: Ensinnäkin referoinnin avulla esitetään yleistyksiä tyypillisistä terveysväitteistä epäsuoran esityksen ja tiivistyksen keinoin. Toiseksi näitä yleistyksiä havainnollistetaan suoralla esityksellä, joka tuo esiin terveysväitteen proposition lisäksi myös väitteen kielelliset piirteet ja argumentointikeinot. Kolmas käytänne on tietynlaisen virheellistä tietoa levittävän ihmistyypin kielellinen tyylittely ja stereotypisointi suoran, vapaan suoran ja vapaan epäsuoran esityksen keinoin. Kirjoittajan tieteellistä tietoa edustava ääni erotetaan referoiduista äänistä muun muassa typografisin keinoin. Lisäksi teoksissa nimetään erilaisia virheellisten terveysväitteiden esittäjien kategorioita, joihin kirjoittaja ottaa etäisyyttä. Referoituihin ääniin voi kohdistua myös ivallista – usein ironiaan verhottua – arvottamista, mikä jättää kyseenalaiseksi sen, onko referoinnilla tarkoitus ennemmin vahvistaa yhteyden tunnetta samanmielisen lukijan kanssa kuin luoda keskustelua tutkittua tietoa edustavien äänien ja vastapuolen edustajien välille. Presented discourse as boundary work: Refuting erroneous health claims in popular science booksPublic debate on health is a heated matter and full of a wide range of contradictory claims. Researchers are expected to give statements on what information is true and what is not. A central resource contributing to the debate is referring to and evaluating the statements of other participants and presenting one’s own position. One way to do this is to write a popular science book. This article examines three popular science books written by Finnish researchers with the explicit aim to correct erroneous health claims and guide readers to identify unreliable information. The research questions are: what kinds of discourse presentation categories are used to present health claims, what kinds of linguistic and rhetorical resources are used to evaluate and refute these claims, and how this relates to wider popularisation practices. Presenting and refuting health claims are examined through the concept of boundary work: how the voice representing scientific information is demarcated from other voices. The research is a study of written interaction in popular science and non-fiction. The theoreticalstarting point is the inherent dialogicity and polyphony of language, which is highlighted through presented discourse. The classification of presented discourse categories and the analysis of their rhetorical functions draw on textual analysis and previous research on presented discourse (e.g. Leech–Short 2007 [1981]). The section on the analysis of this study describes three practices. First, presented discourse is used to make generalisations about typical health claims by means of indirect presentation and narrator’s presentation of communicated discourse or thought act. Secondly, these generalisations are illustrated by direct presentation, which highlights not only the proposition of the health claim, but also linguistic and argumentative features. The third practice concerns the linguistic stylisation and stereotyping of a particular type of person who spreads misinformation through direct, free direct and free indirect presentation. The author’s voice, representing scientific knowledge, is demarcated from the presented voices, for example, by typographical means. The books also identify different categories of those who make false health claims, from which the authors distance themselves. Presented voices may also be subject to derisive valuation – often veiled in irony. This leaves one to question whether the purpose is to strengthen a sense of connection with like-minded readers rather than to create a conversation between the voices representing scientific knowledge and those representing the opposing side.