Letteratura scientifica selezionata sul tema "Maatalouspolitiikka"

Suomen maatalouspolitiikka on viime vuosikymmeninä kokenut merkittäviä muutoksia vain muutaman vuoden välein. Euroopan Unionin (EU) yhteisen maatalouspolitiikan ja kotimaisen maatalouspolitiikan yhteensovittaminen on ollut haasteellista. Lähivuosina aletaan valmistella EU:n yhteisen maatalouspolitiikan suuntaviivoja vuoden 2013 jälkeen. Tässä yhteydessä on tärkeää pohtia, minkälaisia politiikkavaihtoehtoja tulevaisuudessa voidaan toteuttaa ja mitä niistä seuraa suomalaiselle maa- ja elintarviketaloudelle. Tässä tutkimuksessa keskitytään maatalouden ja elintarviketeollisuuden alueellisessa sijoittumisessa tapahtuviin muutoksiin ja niiden syihin selvittämällä kaupan vapauttamisen aiheuttamia muutoksia teollisuustuotannossa ja verrataan niitä elintarviketeollisuus- ja maataloustuotannossa tapahtuneisiin muutoksiin. Maataloustuotannossa tapahtuneita muutoksia käsitellään kahdella tasolla. Ensinnäkin kuvataan maataloustuotannossa maiden välisessä tuotantorakenteessa tapahtuneita muutoksia. Toiseksi kuvataan maiden sisäisessä tuotantorakenteessa tapahtuneita muutoksia. Tutkimuksessa käytetään aineistona eri tilastontuottajien keräämiä tilastoja. Tilastot kattavat pääsääntöisesti ajan 1960-luvun alusta alkaen. Aineiston analysoimisessa on käytetty jakauman tasaisuutta kuvaavia menetelmiä, kuten Lorenzin käyriä ja niiden pohjalta laskettuja Gini-kertoimia. Globalisaation myötä monien teollisuustuotteiden tuotanto on maailmanlaajuisesti keskittynyt selkeästi. Elintarviketeollisuuden tuotanto ei ole keskittynyt läheskään yhtä nopeasti. Maataloustuotanto puolestaan on jopa hajautunut, kun esimerkiksi maidontuotanto on päinvastoin hajaantunut ajan myötä yhä useampiin maihin. Maiden sisällä maataloustuotannossakin on tapahtunut alueellista keskittymistä. Elintarviketeollisuus toimii niin suurelta osin koti- ja lähialuemarkkinoilla, ettei se keskity muun teollisuuden tavoin. Siksi teollisuustuotannon alueellisessa rakenteessa politiikkamuutosten seurauksena tapahtuneista muutoksia ei voida vetää johtopäätöksiä maa- ja elintarviketalouden vastaavista muutoksista. Elintarviketeollisuus on myös kytköksissä maataloustuotantoon, joskin jonkun verran keskittyneempää. Maatalouden keskittymiskehitys on ollut Suomessa varsin samanlaista kuin muualla Euroopassa. Kokonaisuutena maatalous ei ole keskittynyt merkittävästi, mutta eri tuotantosuunnat ovat keskittyneet tietyille alueille. Erityisesti Suomessa politiikkamuutosten lisäksi markkinat, osaaminen, luonnon olosuhteiden tuomat rajoitteet ja väestörakenne vaikuttavat tuotannon alueelliseen sijoittumiseen. Politiikkamuutosten vaikutukset vaikuttavatkin olevan odotettua pienempiä.

Suomen maa- ja elintarviketalouden toimintaedellytyksiin merkittävästi vaikuttavasta yhteisestä maatalouspolitiikasta (YMP), sen suunnasta ja sisällöstä vuoteen 2020 saakka päästiin poliittiseen yhteisymmärrykseen kesäkuussa 2013. Euroopan komissio, Eurooppa-neuvosto ja Euroopan parlamentti saivat viimein sovitettua yhteen kantansa kaksi vuotta kestäneiden ja loppua kohti yhä intensiivisemmiksi käyneiden neuvottelujen jälkeen. Neuvottelujen tuloksena syntynyt sopimus luo perustan vuonna 2015 alkavalle uudelle EU:n yhteiselle maatalouspolitiikalle, joka merkitsee suorien tukien ”viherryttämistä” sekä tukien jakamista aiempaa tasaisemmin eri jäsenvaltioiden kesken. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan minkälaisia muutoksia, haasteita ja mahdollisuuksia yhteisen maatalouspolitiikan uudistus aiheuttaa Suomen maa- ja elintarviketaloudelle. Keskeistä tutkimuksellisesti on arvioida maataloustuotannon ja –tulojen ja tilamäärän kehitysnäkymiä Suomessa vuoteen 2020 saakka. Analyysit maataloustuotannon ja -tulon tulevasta kehityksestä tehdään AGMEMOD-mallilla, joka on kehitetty osana laajempaa EU-rahoitteista hanketta jossa MTT taloustutkimus on mukana (http://www.tnet.teagasc.ie/agmemod/). AGMEMOD-malli on 28 jäsenmaata käsittävä EU:n maataloutta kuvaava ekonometrinen markkinamalli. Mallin avulla analysoidaan markkina- ja politiikkamuutosten vaikutuksia EU:n maatalous- ja elintarvikemarkkinoihin. Malli on rekursiivis-dynaaminen, ja siinä otetaan huomioon politiikkamuutosten ohella mm. tuottavuuden ja tuotannon tehokkuuden kasvu sekä muutokset kulutustottumuksissa. Tuottavuus kasvaa mallissa satotason ja eläinten keskituotosten noustessa. Vaikutusanalyysit osoittavat maataloustuotteiden tuotannon pysyvän Suomessa keskimäärin nykyisellä tasolla vuoteen 2020, mikäli maataloustuotteiden hintakehitys vastaa tuotantopanosten hintakehitystä ja maatalouden tukijärjestelmä säilyy ennallaan. Kotimainen maidontuotanto jää AGMEMOD-mallin ennusteessa jonkin verran nykyistä alemmaksi. Jo aiemmin tehdyt politiikkauudistukset heikentävät maidon tarjontaa Suomessa. Maitokiintiöistä luopuminen vuonna 2015 on siten kohtuullisen hyvistä kysyntä- ja markkinanäkymistä huolimatta haasteellinen Suomen maitosektorille, mikä korostaa maidon hintatason ja kansallisen tuen merkitystä Suomen maitosektorille. Naudanlihantuotannon, joka on Suomessa erittäin riippuvainen lypsylehmien lukumäärästä, ennustetaan säilyvän nykyisellä noin 80 milj. kg tasolla vuosina 2013–2020. Sianlihantuotannon ennustetaan alenevan ja laskevan alle kotimaisen kulutuksen tason. Siipikarjanlihantuotanto sitä vastoin nousee edelleen kasvavan kulutuksen tahdissa. Maatalouden rakennekehitykseen ja sitä kautta tuottavuuskehityksen nopeuteen maatalouspolitiikan muutoksilla arvioidaan olevan hyvin vähän vaikutusta. Maatalouden rakennekehitys jatkuu tulevina vuosina nopeana yksikkökokojen kasvaessa ja tilalukumäärän pienentyessä.

Kasvava ero elintarvikkeiden vähittäismyynti- ja tuottajahintojen välillä on havaittu monissa empiirisissä tutkimuksissa sekä Euroopassa että USA:ssa useiden eri elintarviketuotteiden osalta. Tämä ero eli niin sanottu hintamarginaali edustaa kaikkia maataloustuotteisiin lisättäviä keräily-, jalostus-, kuljetus- ja vähittäismyyntikustannuksia. Sitä käytetään yleisesti elintarvikejalostuksen ja kuljetuspalveluiden suorituskyvyn mittarina. Tuottajaryhmät, kuluttajajärjestöt ja maatalouspolitiikan tekijät vetoavat tavallisesti hintamarginaalilukuihin esitellessään näkemyksiään elintarvikeketjun tehokkuudesta. Tämä tutkimus selvittää hintamarginaalien kasvun mahdollisia syitä ja painotuksia Suomen näkökulmasta. Ilmiölle on löydettävissä kuusi mahdollista selitystä: 1) tuotteiden korkeampi jalostusaste, 2) parempi elintarvikehygienia, 3) erot tuottavuuden kasvussa eri sektoreilla, 4) maatalouspolitiikka, 5) kansainvälisen kaupan vapautuminen, ja 6) epätäydellinen kilpailu. Tässä tutkimuksessa arvioidaan kutakin hypoteesia saatavissa olevan empiirisen todistusaineiston perusteella.Jalostusasteen nousu yhdessä valmisruokien ja puolivalmisteiden kasvaneen kulutuksen kanssa on yksi selittävä tekijä hintamarginaalien kasvuun. Kun kuluttajat vaativat entistä valmiimpia tai pidemmälle jalostettuja tuotteita, alkutuotannon osuus vähittäishinnasta laskee. Elintarvikehygienian tiukempien standardien käyttöönotto on omalta osaltaan lisännyt elintarviketeollisuuden ja vähittäismyyntisektorin kustannuksia. Nämä kustannukset nostavat kuluttajahintoja ja laskevat alkutuotannon arvon osuutta. Viljelijöiden osuus vähittäismyyntihinnoista pienenee myös sen johdosta, että kustannukset ja tuottavuus kehittyvät eri tahtia maataloudessa, elintarvikejalostuksessa ja vähittäismyyntisektoreilla. Maatalouden alati kasvava tuottavuus on tasaisesti vähentänyt maataloustuotteiden reaalihintoja. Myös maataloustuella on vaikutuksensa hintamarginaaleihin. Tuen seurauksena kuluttajahintojen tuottajaosuus saattaa laskea, vaikka tuottajan osuus elintarvikkeiden yhteiskunnallisista kokonaiskustannuksista pysyisi vakaana. Maataloustuotteiden ja elintarvikkeiden tukkukaupan markkinoiden avautuminen kansainväliselle kaupalle ja vähittäiskaupan pysyminen paikallisesti rajoittuneena on myös vaikuttanut hintamarginaalien kehitykseen. Vähittäiskaupan neuvotteluasema on vahvistunut elintarvikeketjussa suhteessa kotimaiseen maatalouteen ja elintarviketeollisuuteen, kun kotimaiset tavarantoimittajat kilpailevat ulkomaisten kanssa hyllytilasta vähittäismyyntimarkkinoilla. Markkinavoimien väärinkäytöllä saattaa myös olla merkitystä hintamarginaalien kasvuun. Suuret vähittäismyyntiketjut ovat hankkineet ostovoimaa fuusioiden ja yrityshankintojen avulla sekä hyödyntämällä kansainvälisiä osto-organisaatioita ja kaupan omia tuotemerkkejä, mikä on saattanut vaikuttaa johtavan markkina-aseman hyväksikäyttöön. Ostajan voima ei ole rajoittunut elintarvikkeiden vähittäismyyntiin, myös elintarvikkeita jalostava teollisuus voi käyttää ostajan voimakasta asemaa hyväkseen.

Tutkimushankkeessa Maitotilan Hyvä Vointi eli ”Maidontuottajien työhyvinvointi keinona edistää eläinten hyvinvointia ja yrittäjien jaksamisen tukeminen muutoksessa” selvitettiin vuosina 2009-2011, miten maitotiloilla jaksetaan. Hankkeen toteuttivat Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot, MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Työterveyslaitos ja Novetos Oy sekä rahoittivat MMM (Makera), Maatalousyrittäjien eläkelaitos Mela ja MTT. Vuoden 2010 keväällä toteutettuun postikyselyyn saatiin vastaukset 265 maidontuottajalta. Kysely lähetettiin maaseutuelinkeinohallinnon rekisteristä satunnaisesti poimituille maitotiloille (n= 400) ja analyysikelpoisia lomakkeita saatiin 47 %:lta otoksen maitotiloista. Keskimäärin merkittävimmiksi voimavaratekijöiksi arvioitiin ”Lapsi tai lapset”, ”Oma perhe”, ”Eläinten terveys” ja ”Oma puoliso tai kumppani”. Maidontuottajien voimavarojen keskeisimmät lähteet ovat siis omassa lähipiirissä, mukaan lukien navetan terveet hoidokit. Keskimäärin vähiten merkittäviksi voimavaratekijöiksi jäivät ”Luottamustehtävät”, ”Uskonto” ja ”Viljelijöiden vertaistuki”. Kuormitustekijöistä merkityksellisimmiksi arvioitiin ”EU:n maatalouspolitiikka”, ”Viljelijöiden kohtelu yhteiskunnassa ja mediassa” ja ”Maatalousalan tulevaisuus”. Vastaajia keskimäärin vähiten kuormittaviksi tekijöiksi jäivät ”Oma tai muun henkilön alkoholin tai päihteiden käyttö”, ”Kumppani puuttuu” sekä ”Suhteet vanhempiin tai appivanhempiin”. Kyselyyn sisältyi työuupumuksen arviointimittari. Vastaajista miltei puolella (46 %:lla) ei ollut lainkaan työuupumusta, samoin miltei puolella (45 %:lla) oli lievää työuupumusta ja 9 % vastaajista poti vakavaa työuupumusta. Kun tuloksia verrataan Jari Hakasen (2005) 44-57 -vuotiaista suomalaisista (n = 532) esittämiin tuloksiin, havaitaan, että maidontuottajat olivat tilastollisesti merkitsevästi useammin uupuneen väsyneitä ja kyynisiä kuin vertailuaineiston vastaajat keskimäärin. Ammatilliseen itsetuntoon liittyvien vastausten osalta aineistot eivät eroa toisistaan. Kahden tutkimuksen otokset kuitenkin erosivat toisistaan ainakin ikä- ja sukupuolirakenteeltaan. Työn imu -mittarin tuloksia verrattiin Hakasen (2009) esittämään suomalaisista työntekijöistä (n = 16 335) koostuvaan aineistoon. Vastaajien keskimääräiset lukuarvot eivät eronneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi kahdessa aineistossa. Kun tarkasteltiin erikseen työn imun kolmea ulottovuutta, lypsykarjatilallisten havaittiin kokevan tilastollisesti merkitsevästi enemmän työhön uppoutumista ja sille omistautumista kuin suomalaisista työntekijöistä koostuvassa verranneaineistossa. Vertailussa on jälleen otettava huomioon, että otokset erosivat toisistaan. Tulokset kertovat maidontuottajien positiivisesta työhön uppoutumisesta ja työlle omistautumisesta. Kuitenkin yli puolet (54 %) vastaajista poti jonkinasteista työuupumusta. Työuupumuksen mittari osoitti, että joka kymmenes (9 %) kyselyyn vastannut maidontuottaja sijoittui ryhmään ”vakava työuupuminen”.

Yleinen maatalouspolitiikka CAP muuttuu ja uusia ohjeistuksia ryhdytään soveltamaan vuoden 2013 jälkeen. Uudistus tuo mukanaan ympäristötukien viherryttämisen, jolla tarkoitetaan ilmaston ja ympäristön kannalta suotuisten viljelytoimenpiteiden noudattamista. Viherryttämisellä tarkoitetaan pysyvien nurmien säilyttämistä, vähintään kolmen viljelykasvin viljelyä sekä luonnonhoitoisten alojen kuten kesantojen lisäämistä Vuonna 2009 alkaneessa MTT:n tutkimuksessa ”Monipuolisella kasvilajistolla satoa ja kestävyyttä – MONISOPU” selvitetään kasvintuotannon monipuolistamista malliviljelykiertojen avulla. Nykyisessä tilanteessa oleellista on löytää viljelyjärjestelmiä, jotka tuovat apua kasvintuotannon ongelmakohtiin kuten panosriippuvuuteen (keinolannoitteet, kasvinsuojeluaineet, energian käyttö), ympäristön kestävyyteen (ravinteiden huuhtoutuminen, biodiversiteetti) sekä tuotannon kannattavuuteen ja joita tuleva CAP-uudistus voisi tukea. Tutkimuskasviksi valittiin kevätvehnä, jonka viljelyn ennustetaan lisääntyvän ilmaston lämmetessä ja joka jo nyt edustaa kasvina Etelä-Suomea, jossa tuotannon yksipuolistuminen on edennyt pisimmälle. Esikasveiksi valittiin seitsemän vaihtoehtoa (härkäpapu, kaura, kevätrypsi, kevätvehnä, lupiini, tattari, öljyhamppu ja öljypellava), joiden merkitystä kevätvehnän tuotannossa tutkitaan. Vielä meneillään olevien kahden kenttäkokeen tuloksia tullaan hyödyntämään suunniteltaessa kevätvehnän kiertoja erityyppisten viljelykasvien kanssa. Tulokset esikasvien vaikutuksesta kahden kokeen välillä erosivat selvästi. Ensimmäisessä vain härkäpapu kevätvehnän esikasvina paransi satoa verrattuna tilanteeseen, jossa vehnän esikasvina oli kevätvehnä. Muut esikasvit alensivat kevätvehnän satomääriä vaikkakaan erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Toisen kokeen tulokset olivat lähes päinvastaisia, sillä kevätvehnään verrattuna kaikkien muiden esikasvien jälkeen kevätvehnän sadot olivat merkitsevästi suuremmat. Esikasvien paremmuus vehnäsatojen kohottajina oli seuraava: härkäpapu (+810 kg/ha), kevätrypsi (+784 kg/ha), kaura (+562 kg/ha), öljyhamppu (+426 kg/ha), tattari (+416 kg/ha) ja öljypellava (+349 kg/ha). Johtopäätöksenä voidaan todeta, että esikasvit voivat hyvinä vuosina lisätä hehtaarikohtaisia vehnäsatoja 340 - 800 kilolla, kun taas joinakin vuosina esikasveista ei ole apua tai vaikutus voi olla mahdollisesti haitallinen. Näyttää myös siltä, että hehtaarisatojen nostoon riittää jo yksi erikoiskasvivuosi (ml. kaura) kevätvehnäviljelyn välissä. Tutkimustulokset herättävät lukuisia jatkokysymyksiä siitä, miksi esikasvit vaikuttivat kahdessa kokeessa näinkin eri tavalla ja mistä sekä edulliset että mahdolliset haitalliset vaikutukset johtuvat. Kiinnostavaa on myös nähdä, kuinka monta vuotta esikasvin viljelyn jälkeen vaikutus on vehnäsadossa havaittavissa. Näitä tekijöitä tullaan jatkossa selvittämään MTT:n meneillään olevissa kenttäkokeissa sekä valmistuvien kasvusto- ja maanäyteanalyysien avulla.

Yleinen maatalouspolitiikka CAP muuttuu ja uusia ohjeistuksia ryhdytään soveltamaan vuoden 2013 jälkeen. Uudistus tuo mukanaan ympäristötukien viherryttämisen, jolla tarkoitetaan ilmaston ja ympäristön kannalta suotuisten viljelytoimenpiteiden noudattamista. Viherryttämisellä tarkoitetaan pysyvien nurmien säilyttämistä, vähintään kolmen viljelykasvin viljelyä sekä luonnonhoitoisten alojen kuten kesantojen lisäämistä Vuonna 2009 alkaneessa MTT:n tutkimuksessa ”Monipuolisella kasvilajistolla satoa ja kestävyyttä – MONISOPU” selvitetään kasvintuotannon monipuolistamista malliviljelykiertojen avulla. Nykyisessä tilanteessa oleellista on löytää viljelyjärjestelmiä, jotka tuovat apua kasvintuotannon ongelmakohtiin kuten panosriippuvuuteen (keinolannoitteet, kasvinsuojeluaineet, energian käyttö), ympäristön kestävyyteen (ravinteiden huuhtoutuminen, biodiversiteetti) sekä tuotannon kannattavuuteen ja joita tuleva CAP-uudistus voisi tukea. Tutkimuskasviksi valittiin kevätvehnä, jonka viljelyn ennustetaan lisääntyvän ilmaston lämmetessä ja joka jo nyt edustaa kasvina Etelä-Suomea, jossa tuotannon yksipuolistuminen on edennyt pisimmälle. Esikasveiksi valittiin seitsemän vaihtoehtoa (härkäpapu, kaura, kevätrypsi, kevätvehnä, lupiini, tattari, öljyhamppu ja öljypellava), joiden merkitystä kevätvehnän tuotannossa tutkitaan. Vielä meneillään olevien kahden kenttäkokeen tuloksia tullaan hyödyntämään suunniteltaessa kevätvehnän kiertoja erityyppisten viljelykasvien kanssa. Tulokset esikasvien vaikutuksesta kahden kokeen välillä erosivat selvästi. Ensimmäisessä vain härkäpapu kevätvehnän esikasvina paransi satoa verrattuna tilanteeseen, jossa vehnän esikasvina oli kevätvehnä. Muut esikasvit alensivat kevätvehnän satomääriä vaikkakaan erot eivät olleet tilastollisesti merkitseviä. Toisen kokeen tulokset olivat lähes päinvastaisia, sillä kevätvehnään verrattuna kaikkien muiden esikasvien jälkeen kevätvehnän sadot olivat merkitsevästi suuremmat. Esikasvien paremmuus vehnäsatojen kohottajina oli seuraava: härkäpapu (+810 kg/ha), kevätrypsi (+784 kg/ha), kaura (+562 kg/ha), öljyhamppu (+426 kg/ha), tattari (+416 kg/ha) ja öljypellava (+349 kg/ha). Johtopäätöksenä voidaan todeta, että esikasvit voivat hyvinä vuosina lisätä hehtaarikohtaisia vehnäsatoja 340 - 800 kilolla, kun taas joinakin vuosina esikasveista ei ole apua tai vaikutus voi olla mahdollisesti haitallinen. Näyttää myös siltä, että hehtaarisatojen nostoon riittää jo yksi erikoiskasvivuosi (ml. kaura) kevätvehnäviljelyn välissä. Tutkimustulokset herättävät lukuisia jatkokysymyksiä siitä, miksi esikasvit vaikuttivat kahdessa kokeessa näinkin eri tavalla ja mistä sekä edulliset että mahdolliset haitalliset vaikutukset johtuvat. Kiinnostavaa on myös nähdä, kuinka monta vuotta esikasvin viljelyn jälkeen vaikutus on vehnäsadossa havaittavissa. Näitä tekijöitä tullaan jatkossa selvittämään MTT:n meneillään olevissa kenttäkokeissa sekä valmistuvien kasvusto- ja maanäyteanalyysien avulla.

Tutkimuksen selvitettiin vientitukien poistamisen vaikutuksia EU:n ja Suomen maitosektorille. Tätä tarkoitusta varten rakennettiin Armington –tyyppinen kaupan osittaistasapaino malli. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää 1) Jos vientituet poistettaisiin WTO-neuvottelujen lopputuloksena, mitä EU:n maitosektorille tapahtuisi tämän jälkeen? 2) Miten Suomen maitosektori sopeutuisi vientitukien muutokseen ja kuinka maitotuotteiden kauppa muuttuisi? Tutkimuksessa perehdyttiin aluksi kirjallisuuden avulla eri osittaistasapainomalleihin, joita tutkimalla luotiin katsaus mallien teoreettisiin peruslähtökohtiin ja selvitettiin vaihtoehtoisia tapoja mallintaa EU:n maatalouspolitiikka ja WTO:n rajoitteita. Mallityyppien vertailun jälkeen rakennettiin Armington –tyyppinen kaupan osittaistasapainomalli. Tässä simulointimallissa on 7 maata/maaryhmää: Suomi, EU-14 –maat, kahdeksan KIE-maata ja Yhdysvallat, nettoviejät eli NEC -ryhmä (Kanada, Uusi Seelanti ja Australia), Venäjä ja muu maailma. Mallia varten kerättiin huomattava määrä dataa. ZMP:ltä saatiin EU-maitomarkkinoita koskevaa dataa, YK:sta ulkomaankauppaan liittyvä Comtrade -dataa, Tullihallitukselta Suomen ulkomaankauppa-aineistoa. Lisäksi aineisto on kerätty lukuisista muista lähteistä. Malli koodattiin lopuksi Exceliin. Tutkimuksessa käytetyn mallin tulokset voidaan tiivistää seuraavasti. Vientitukien poistolla olisi suhteellisen vähän vaikutusta maidon tuottajahintoihin, vaikka implikaatiot kauppaan olisivat melko suuria. Vientitukien poiston vaikutukset olisivat kuitenkin selvästi suurimmat Suomen maitosektorille, jossa sekä tuottajahinta että maidontuotanto alentuisivat noin 4 %. Myös EU-14 -maissa tuottajahinnat ja maidontuotanto vähentyisivät hieman, noin pari prosenttia. Toinen merkittävä tulos oli, että vientitukien poistaminen alentaisi eniten EU-14 –maiden, Suomen ja USA:n maitotuotteiden vientiä. Näin ollen nämä maat myös menettäisivät eniten maitotuotteiden kaupan maailmanmarkkinaosuuksia. Suomen maitotuotteiden viennin määrä sekä viennin arvo alentuisivat noin viidenneksellä. Eniten maitotuotteiden vientitukien poistosta kärsisi rasvattoman maitojauheen ja muiden maitotuotteiden vienti. Vientitukien poistamisen seurauksena NEC –ryhmän maat ja EU:n uudet jäsenmaat hyötyisivät selvästi lisäten markkinaosuuksiaan maitotuotteiden maailmanmarkkinoilla. Tämä on tutkimuksen kolmas keskeinen tulos. NEC –ryhmän maitotuotteiden viennin volyymi lisääntyisi lähes 7 %, mutta viennin arvo kasvaisi lähes 15 %, koska vientihinnat nousisivat kaikissa tuoteryhmissä. Neljäs merkittävin tulos oli, että maitotuotteiden maailmankauppa vähentyisi vientituen poistettaessa noin 13 %. Eniten alentuisi etenkin voin ja muiden maitotuotteiden kauppa. Mallin kahden tärkeimmän tuojan (Venäjä ja muu maailma) tuonti alentuisi noin 15 %. Maitotuotteiden maailmankaupan volyymin alentumisesta huolimatta, tuonnin arvo kasvaisi noin 5 %. Tämä johtuu tuontihintojen noususta.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (YMP) soveltaminen on vaikuttanut Suomessa maataloustuotteiden tuottajien ja kuluttajien sekä veronmaksajien hyvinvointiin. YMP:n aiheuttamien hyvinvointivaikutusten määrittämiseksi vuosien 1995-2003 toteutunutta kehitystä on verrattu hypoteettiseen tilanteeseen, jossa Suomi olisi vuosina 1995-2003 ollut EU:n ulkopuolella ja jatkanut kansallisen maatalouspolitiikkansa harjoittamista. Hinta- ja tukipolitiikan muutosten vaikutuksia maataloustuotteiden tuotantoon ja kulutukseen on arvioitu staattisen kysyntätarjontamallin avulla. Hyvinvointivaikutukset on mitattu metodologisesti kuluttajan ja tuottajan hyvinvointifunktioista. Hyvinvoinnin mittarina on käytetty hyvinvointitalousteorian ylijäämäkäsitteitä: tuottajan ja kuluttajan ylijäämää. Taloudellisilla ylijäämäkäsitteillä on arvioitu euromääräisesti, kuinka paljon kukin ryhmä on politiikan muutoksen seurauksena hävinnyt tai voittanut. Vaikka taloudellisia ylijäämäkäsitteitä on arvosteltu niiden puutteiden takia, ne ovat edelleen käyttökelpoinen tapa määrittää eri politiikkavaihtoehtojen vaikutukset yhteiskunnan eri ryhmien kannalta. Tuottajan ylijäämä ilmaisee viljelijän tuotantotoiminnastaan saaman voiton ja kiinteitä kustannuksia kattamaan jäävän osuuden kokonaistulosta. Kuluttajan ylijäämä kuvaa puolestaan hyödykkeen markkinahinnan ja kuluttajan maksuhalukkuuden välistä eroa. Vaikeutena hyvinvointianalyysin tekemisessä on tarvittavien kysyntä- ja tarjontafunktioiden estimointi. Tämä on yleensä rajoittava tekijä, koska hintasäätely sekä erilaiset ohjaus- ja tukijärjestelmät vääristävät maataloustuotteiden tarjonta- ja kysyntäreaktioita. Tässä tutkimuksessa maatalousmarkkinoita on tarkasteltu kahdeksan eri maataloustuotteen osalta: maito, naudanliha, sianliha, siipikarjanliha, kananmunat, vehnä, ohra ja kaura. Näiden tuotteiden osuus Suomen maatalouden markkinahintaisesta tuotosta oli vuonna 2003 yli 90%. EU-jäsenyyden vaikutusten saamiseksi esille on tarjonnan ja kysynnän joustojen avulla konstruoitu ensin hypoteettiset estimaatit kulutuksen ja tuotannon määrille, jotka olisivat toteutuneet ilman EU-jäsenyyttä. Saatujen estimointitulosten pohjalta on sen jälkeen määritelty tuottajien, kuluttajien ja veronmaksajien hyvinvointimuutokset integraalilaskennan avulla. Tutkimuksen mukaan tuottajat ovat kärsineet noin 570-600 miljoonan euron hyvinvointitappion EU- jäsenyyden seurauksena. Kuluttajat ovat sitä vastoin saaneet yhteensä 815-875 miljoonaa euroa hyvinvointivoittoa maataloustuotteiden hintojen laskun myötä. Valtion varoista maksettujen tukien lasku on puolestaan tuottanut veronmaksajille noin 470-580 miljoonaa euroa hyvinvointivoittoa. Veronmaksajien hyvinvointivoitto on seurausta muun muassa vientikustannusmaksujen siirtymisestä EU:n budjetin kautta rahoitettaviksi. Koko yhteiskunnalle on koitunut EU-jäsenyyden seurauksena noin 500-700 miljoonaa euroa hyvinvointivoittoa.

Suomalaiset ja norjalaiset maitotilat ovat kooltaan pieniä ja toimivat ilmaston kannalta haastavissa olosuhteissa. Suomen EU-jäsenyyden alkuun saakka Suomessa ja Norjassa noudatettiin samankaltaista maatalouspolitiikkaa, jonka ytimenä olivat korkeahintalinja ja ulkomaiselta tuonnilta suojatut markkinat. Molemmissa maissa 1980-luvulla käyttöön otetut tilakohtaiset kiintiöt rajoittivat myös voimakkaasti maitotilojen kehittämistä. EU-jäsenyyden myötä Suomessa on harjoitettu EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa. Jäsenyyden alussa useimpien maataloustuotteiden hinnat laskivat voimakkaasti. Suomessa on ollut mahdollisuus käyttää monia kansallisia toimia maatalouden toimintaedellytysten turvaamiseksi. Lisäksi investointituet ovat olleet merkittäviä. Norjassa on puolestaan harjoitettu kansallista maatalouspolitiikkaa, mutta EU:n politiikka ja maatalouskaupan vapauttamiseen tähtäävät toimet ovat osaltaan suunnanneet myös Norjassa harjoitettua maatalouspolitiikkaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella ja verrata suomalaisten ja norjalaisten maitotilojen tuottavuuden ja kannattavuuden kehitystä kirjanpitoaineistojen pohjalta. Ajanjaksona ovat vuodet 1991 – 2008. Maitotila-aineisto sisältää yhteensä yli 10 000 havaintoa. Aineisto sisältää keskeiset tilakohtaiset panos-, tuotos- ja tukimuuttujat sekä hinnat/hintaindeksit sekä eräitä yleis- ja aluetaloudellista kehitystä kuvaavia muuttujia. EU-jäsenyyden vaikutusta ei luonnollisesti voida yksityiskohtaisesti erottaa muista kehitykseen vaikuttaneista tekijöistä, vaan mahdolliset kehityserot tilojen tuottavuudessa ja kannattavuudessa kytkeytyvät kaikkiin ajanjaksolla tehtyihin toimenpiteisiin. EU-jäsenyys ja sen mukaiset politiikkamuutokset ovat kuitenkin keskeisessä asemassa suomalaisten maatilojen toimintaympäristön muutoksissa. Tilojen kehitystä tarkastellaan kannattavuuden kehittymisen näkökulmasta. Kannattavuuden/voitollisuuden muutoksen osatekijöiden määrittämisessä tarvittavat joustot ja tekninen tehokkuus määritetään stokastisia panosetäisyysfunktioita käyttäen. Voitollisuuden muutos jaotellaan hintasuhteiden ja tuottavuuden/tehokkuuden muutosten mukaisiin osatekijöihin. Norjalaiset maitotilat ovat suomalaisia tiloja pienempiä ja monipuolisempaa kotieläintuotantoa harjoittavia. Norjalaiset maitotilat ovat myös kasvaneet hitaammin kuin suomalaiset. Tulosten mukaan tuottavuuskehitys on ollut suomalaisilla tiloilla keskimäärin nopeampaa kuin norjalaisilla tiloilla. Tuottavuuskehitykseen vaikuttaa myös se, miten tuet otetaan huomioon ja mitä tilaryhmää tarkastellaan. Merkittävä osa tuottavuuden paranemisesta on saavutettu yrityskoon kasvun kautta. Hintasuhteiden kehitys on ollut norjalaistiloilla suomalaistiloja suotuisampaa.