Littérature scientifique sur le sujet « Suojeluskunnat »

Suojeluskunnat lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta ja välirauhansopimuksen nojalla. Etenkin suojeluskunnissa toimineet kokivat lakkautuspäätöksen epäoikeudenmukaiseksi, ja syntyi halu ylläpitää suojeluskunta-, lotta- ja suojeluskuntiin kiinteästi liittyneen sotilaspoikajärjestön perinnettä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen tehtyä, suojeluskuntaperheen eri jäseniin liittyvää perinnetyötä eli järjestöihin liittyvän kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella yhtäältä perinnekentän muotoutumista eli perinnetyön organisoitumista eri järjestöihin. Toisaalta tarkastelun kohteena ovat perinnetyön sisällöt eli se, mitä toimia perinnekentällä on tehty kulttuuriperinnön siirtämiseksi. Tutkimuksen kolmantena ulottuvuutena on perinnetyön aineellinen ulottuvuus, eli minkälaista esineistöä tai aineistoa perinnekentän toimijat ovat tuottaneet perinnekentän tarpeisiin. Näiden kolmen ulottuvuuden avulla pyritään luomaan kokonaiskuva perinnetyön kehityksestä sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Tutkimuksen aikahorisontti ulottuu vuodesta 1944 eli suojeluskunta- ja lottajärjestön lakkauttamisesta nykypäivään.Tutkimus avaa merkittäviä näkökulmia kansallisen maanpuolustushistoriallisen yhdistyskentän muotoutumiseen ja maanpuolustushistoriallisen kiinnostuksen ja perinnetyön merkityksen kasvuun viime vuosikymmeninä sekä yleensä perinnetyön merkitykseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomalainen partioliike alkoi järjestäytyä uudelleen keväällä 1917. Sisällissodan jälkeen se sai haastajakseen suojeluskuntajärjestön. Sodassa taisteluihin oli osallistunut myös partiolaisia, joten oli luontevaa, että partioliike otti sodan jälkeen suojeluskuntien rinnalla osaa valkoisen Suomen järjestämiin paraateihin ja juhlintaan. Samalla virisi keskustelu partiolaisten ja suojeluskuntajärjestön suhteesta, ja aiheesta julkaistiin kirjoituksia partiolaisten lehdissä. Tässä artikkelissa tarkastellaan ideaalista kansalaisuutta sellaisena kuin se ilmeni 1917–1920 julkaistuissa partiolaisten lehdissä. Aiheen tarkastelussa on hyödynnetty myös Suomen Partioliiton arkistoaineistoa ja suojeluskuntien lehteä. Tarkasteltava ajanjakso alkaa partiotoiminnan käynnistymisestä 1917 ja päättyy Suomen Partioliiton hajoamiseen vuonna 1920. Artikkelissa osoitetaan partioliikkeen rinnastaneen toimintansa itsenäistyvään Suomeen ja myöhempi kiinnittyminen sisällissodan valkoiseen osapuoleen. Liike teki lehtiensä lukijoille tutuiksi toimintatavan, jossa annettiin nuorille sekä vastuuta että päätösvaltaa, ja käsitteet, joita valtiollisessa elämässä käytettiin. Partiolaisen hyveinä nähtiin oma-aloitteisuus ja kyky osallistua yhteiseen päätöksentekoon. Keskeinen eroavuus partion ja sotilaskoulutusta nuorille antaneen suojeluskunnan välillä kiteytyy ajatuksen siitä, että partiolaiset näkivät kasvattamiensa hyvien kansalaisten olevan myös hyviä sotilaita. Demokratiaan kasvattamisen osalta keskeiseksi havainnoksi nousee partiolehtien tapa kertoa laajasti järjestöelämän ristiriidoista ja päätöksenteosta.

Suojeluskuntien perustaminen Keski-Pohjanmaalla oli alkanut kesällä 1917 ruotsinkielisillä alueilla ja rannikkopitäjissä. Ullavan suojeluskunta perustettiin syyskuussa tai 7.10.1917. Lähteiden suhteen on ristiriitaa milloin perustaminen tapahtui, mutta lokakuun seitsemäs päivä mainitaan useimmissa lähteissä perustamispäiväksi. Osa läheisten pitäjien suojeluskunnista oli perustettu aikaisemmin, mutta monet perustettiin vasta Ullavaa myöhemmin. Ullavan suojeluskunnan perustajana toimi kansakoulun opettaja Pietari Päivärinta, joka oli muuttanut Ullavaan Ylivieskasta. Päivärinta oli mahdollisesti saanut perustamiselle vaikutteita tai jopa kehotteita Keski-Pohjanmaalla liikkuvilta itsenäisyysaktivisteilta. Perustavassa kokouksessa Päivärinta puhui paikalle saapuneille suojeluskunnan perustamisen tarpeellisuudesta. Syiksi perustamiselle hän kertoi venäläisten sotilaiden aiheuttaman ilkivallan torjumisen ja yleisen järjestyksen pidon. Tämän lisäksi syynä oli itsenäistyminen Venäjästä ja itsenäistymisen turvaaminen tarpeen vaatiessa asevoimin. Perustavassa kokouksessa liittyi mukaan 10–20 miestä, joista valtaosa oli talonpoikia. Sukulaisuussuhteet näyttäytyivät vahvoina jo ensimmäisillä jäsenillä. Ullavan suojeluskunnan alkuajan toiminta koostui jäsenten harjoittamisesta ja erityisesti jäsenten keräämisestä. Toimintaa vaikeutti aseiden puute, aseita saatiin vasta vuoden 1918 puolella. Tämän lisäksi jotkin muistelmalähteet mainitsevat paikallisten punaisten uhkailujen vaikeuttaneen alkuajan toimintaa, mutta osa lähteistä ei anna uhkailuille juuri painoarvoa. Sisällissodan sytyttyä ja Pohjanmaan venäläisten sekä punaisten onnistuneen aseistariisunnan jälkeen Ullavan suojeluskuntaan liittyi yhä enemmän jäseniä. Tuolloin suojeluskuntaan liittyi myös naisia, joiden tehtäväksi tuli erilaiset tukitoimet, kuten varusteiden valmistus ja keräys suojeluskuntalaisille. Naisten toiminta oli samankaltaista muuallakin. Naisten, kuten suojeluskuntaan liittyneiden miestenkään kokonaismäärä ei lähteistä selviä. Ullavalaisia osallistui vapaaehtoisesti sotatoimiin helmikuusta 1918 lähtien. Helmikuussa liittyneet uudet jäsenet olivat usein keskenään sukua, tai heillä oli sukulainen, joka oli liittynyt jo aikaisemmin. Sosiaalinen verkosto oli siis sukulaisuuden kautta vahva. Koska mukaan liityttiin kyläkunnittain, on sosiaalinen verkosto muutenkin pienessä kunnassa ollut tiivis, koska kaikki ovat suurin piirtein tunteneet toisensa. Maaliskuussa 1918 pidettiin asevelvollisuuskutsunnat, jolloin jäsenyys ei enää ollut vapaaehtoista. Asevelvolliset lähetettiin joukkoyksikköihinsä ja sitä kautta rintamille. Pitäjään jäi paljon väkeä, ja moni sai vapautuksen muun muassa perheolojen ja epäluottamuksen vuoksi. Pitäjässä suojelukunnan työ jatkui valkoisen armeijan tukemisena ja paikallinen esikunta hoiti juoksevia asioita järjestäen vartioita pitäjään ja lähettäen paikallisia suojeluskuntalaisia vartiopalvelukseen Kokkolaan. Sisällissodan jälkeen suojeluskuntatoiminta hiljeni kauttaaltaan Keski-Pohjanmaalla ja Ullavassa näyttää toimineen ainoastaan esikunta. Valtakunnallinen suojeluskunta järjestö perustettiin elokuussa 1918. Ullavassa toimintaa yritettiin käynnistää uudelleen syksyllä 1918, mutta tässä ei onnistuttu. Suojeluskunnan toiminta saatiin käynnistettyä uudelleen vasta toukokuussa 1919, hieman sen jälkeen kun oma Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiri oli perustettu. Sekavat piirirajat ennen omaa piiriä olivat vaikeuttaneet suojeluskuntatoimintaa kaikissa Keski-Pohjanmaan suojeluskunnissa. Uusia jäseniä Ullavan suojeluskuntaan liittyi vuoden 1919 puolella. Vuosina 1919–1920 toiminta näyttää olleen suuressa suosiossa, jäseniä oli 70–80, joka oli prosentuaalisesti pitäjän väkilukuun nähden hyvin paljon. Edelleen uusilla jäsenillä oli vahvat sukulaisuuden tuomat siteet muihin jäseniin. Vuosina 1919–1920 liittyneet uudet jäsenet myös osoittivat, ettei paikallisesta suojeluskunnasta tullut pelkästään vapaussoturien asevelikerhoa, vaikka mukana oli edelleen useita vapaussotureitakin. Valtaosa uusista liittyneistä oli talonpoikia, joka selittyy pitäjän elinkeinorakenteella. Mukana oli kuitenkin maalaistyöväkeä, eli he eivät arkaillet liittyä mukaan. Keskiluokan osuus jäi huomattavan pieneksi, joka selittyy myös pitäjän elinkeinorakenteella. Myöhemmin vuonna 1933 suoritetun suojeluskuntalaisten ammattitaustaselvityksen perusteella ullavalaisten suojeluskuntalaisten ammattitausta oli 100 % maanviljelijöistä koostuva. Suojeluskunnan toiminnan suosio alkoi laskea rajusti 1920-luvun alkupuolella, syynä tähän oli puutteet paikallisessa johdossa ja toiminnan organisoimisessa. Jäsenluku alkoi laskemaan huomattavasti. Toiminnan kannalta oli kuitenkin merkittävää oman toimitilojen saaminen, kun yhdessä paikallisen raittiusseuran ja nuorisoseuran kanssa rakennettiin yhteinen toimitalo 1923. Suojeluskunnan suhteet edellä mainittuihin järjestöön olivat läheiset, ja monet keskeiset jäsenet olivat samoja järjestöissä. Läheiset suhteet korostuivat yhteisten tilaisuuksien järjestämisenä. Suojeluskunnan uusi nousukausi alkoi 1924. Tämä johtui alipäällystön koulutustason noususta ja uudesta aluejärjestelmästä, jonka myötä vastuu sotilaallisesta koulutuksesta siirtyi paikallispäälliköltä ammattisotilaan haltuun. Kehitys oli samansuuntainen muissakin piirin suojeluskunnissa, eli aluejärjestelmän myötä kehitys muuttui myönteiseksi, kun harjoitustoiminnasta vastasi pääasiassa ulkopuolinen ammattitaitoinen taho. Toiminta aktivoitui aluejärjestelmän myötä huomattavasti ja harjoitukset muuttuivat säännölliseksi ja järkiperäisemmäksi. Tästä huolimatta jäsenluku väheni edelleen. Ullavan suojeluskunnan johto oli hyvin vakiintunutta koko sen toiminnan ajan. Lukuun ottamatta vuosina 1918–1920 tapahtuneita muutamia lyhyt aikaisia päällikkyyksiä, toimi vuosina 1920–1944 paikallisosastossa ainoastaan kolme eri henkilöä suojeluskunnan paikallispäällikkönä, ja he kaikki olivat Ullavasta kotoisin olevia maanviljelijöitä. Ullavan Lotta Svärd paikallisosasto perustettiin piirin paikallisosastoista viimeisimpien joukossa vuonna 1926. Syynä myöhäiselle perustamiselle oli suojeluskunnan vähäinen toiminta. Lottien toiminnan käynnisti piirijohtokunnasta pitäjässä vieraillut lotta. Ensimmäisenä vuonna ei liittynyt montaa jäsentä, syynä olivat muun muassa pitäjän vähäinen väkiluku ja etäisyydet. Paikallisosaston puheenjohtajaksi nousi kansakoulun opettaja, joka oli erittäin tyypillistä paikallisosastoille. Kuitenkin jo perustamisvuonna johtaja vaihtui, jolloin puheenjohtajaksi tuli ompelijatar Martta Saari, joka toimi puheenjohtajana paikallisosaston loppuun saakka. Martta Saaren sisko toimi paikallisosaston sihteerinä myös pitkään, aina vuoteen 1942 saakka. Näin vakiintunut johto oli harvinainen. Ensimmäisenä vuonna oli perustettu lottaosasto myös Haapalaan, mutta toiminta lakkasi jo vuoden kuluessa, sillä Haapalassa ei ilmeisesti ollut suojeluskunta- ja lottatyölle myötämielistä väestöä tarpeeksi. Lottien toiminta ensimmäisinä vuosina oli vähäistä, lähinnä suojeluskunnan muonittamista ja tarjoilun järjestämistä suojeluskunnan tilaisuuksissa. Toiminnan vähäisyyteen nähtiin syynä erityisesti paikallisosaston vähävaraisuus. Toiminta virkistyi vuonna 1929, kun Kirkonkylän kyläosasto perustettiin. Uuden kyläosaston perustaja oli pitäjään muuttanut kansakoulun opettaja Ilmi Suvanto, jolla oli kokemusta lottatyöstä, hän oli pitkään myös pitäjän ainut kurssin käynyt lotta. Ilmi Suvannon myötä jäsenmäärä kasvoi huomattavasti ja toiminta tuli koskemaan laajemmin pitäjää, kun se aikaisemmin oli keskittynyt vain Alikylälle, jossa paikallisosasto oli. Toiminta alkoi organisoitua paremmin kun jaostojako tehtiin 1930-luvun alussa. Jaostojako näkyi kuitenkin vain paperilla, sillä lotat yhdessä toimivat kaikissa vaadituissa tehtävissä jaostoista huolimatta. Pula-aika 1930 luvun alussa vaikeutti toimintaa, sillä iltamat eivät enää muodostuneet kannattavaksi toiminnaksi ja kannattavia jäseniä jouduttiin erottamaan ilmeisesti siksi, että he eivät maksaneet jäsenmaksua. Pula-aika kuitenkin aikaansai yleishyödyllistä toimintaa pitäjässä, kun kerättiin ruokaa ja muita tarpeita hätää kärsiville. Lottien toiminta pitäjässä laajeni, kun Haapalan kyläosasto perustettiin uudelleen vuonna 1934. Ilmapiirin Haapalassa kerrottiin edelleen olevan lotta- ja suojeluskuntavastainen, ja toimintaa vaikeutti myös lottapukujen puute, sillä jäsenillä ei ollut varaa hankkia vaadittavia varusteita. Haapalassakin kyläosaston johtoon astuivat kansakoulun opettajat, jotka olivat muuttaneet Ullavaan muualta. Toiminta oli edelleen lähinnä suojeluskunnan avustamista, mutta mukaan tuli lottien urheilutoiminta prosenttikilpailujen muodossa. Vuonna 1935 perustettiin lottien tyttöosastot Alikylälle ja Kirkonkylälle. Tyttöosastojen johdossa toimi opettajia aina järjestön lakkauttamiseen saakka. Tyttöosastoon liittyi jäseniä heti huomattavan paljon. Keski-Pohjanmaalla tyttöosastot vetivät mukaan 1930-luvulla muutenkin suhteellisesti enemmän jäseniä kuin yleensä muissa piireissä. Vuosina 1936–1938 Ullavan lottien toiminta oli vähistä ja toimintatavat vakiintuneita, koostuen enimmäkseen suojeluskunnan tukemisesta ja omien työiltojen, myyjäisten ja iltamien järjestämisestä. Koulutettujen lottien määrä pysyi edelleen alhaisena, syynä tähän oli, ettei paikallisosastolla ollut varoja järjestää pitäjässä kursseja, eikä lähettää lottia muihin pitäjiin kursseille. Jäsenmäärissä ei tapahtunut suuria muutoksia vuosina 1936–1938, sillä uusia jäseniä liittyi vuosittain enää vähän, ja vanhojakaan ei eronnut paljoa. Lottatoiminta oli ilmeisesti saavuttanut valtaosan potentiaalisista jäsenistään pitäjässä. Liittyneille uusille jäsenille oli yhteistä nuori ikä ja edelleen sukulaisuussuhteet. Lotissa oli jäseninä jo toisen polven lottia, joiden äidit olivat olleet mukana aikaisemmin tai isät olivat olleet suojeluskunnassa. Vaikka lottien johto pysyi vakiintuneena, huomattavaa on että paikallisen suojeluskunnan johtoon nousi lottien paikallisosaston puheenjohtajan ja sihteerin veli. Sukulaisuussuhteet olivat paikallisosastojen johdon suhteen tiiviit. Vuonna 1939 syttynyt talvisota mullisti Ullavan lottien toiminnan, sillä toiminasta tuli monimuotoisempaa ja huomattavasti aktiivisempaa. Tukitoiminnan kohteeksi tuli sodan myötä suojeluskuntien sijaan puolustusvoimat. Vuonna 1939 ei sodasta huolimatta liittynyt huomattavaa määrää uusia jäseniä. Varsinainen jäsenryntäys tapahtui kuitenkin talvisodan myötä, mutta vasta vuoden 1940 puolella, jolloin jäseniä liittyi enemmän kuin yhtenäkään vuonna aikaisemmin tai jälkeen vuoden 1940. Sodan tuoma uusi toiminnan muoto oli komennukset, joita tapahtui kotipitäjissä ja sen ulkopuolella. Vielä talvisodan aikana komennukselle ei lähtenyt suuria määriä lottia, vaikka suhteutettuna pitäjän väkilukuun ja muista piirin paikallisosastoista lähteneisiin, heitä oli kohtuullisen paljon. Toiminta talvisodan aikana koostui lähinnä varusteiden valmistamisesta armeijalle, sekä hieman sodan jälkeen järjestettävistä sankarihautajaisista. Toiminnan laajenemisen suhteen merkittävä tapahtuma oli hieman talvisodan jälkeen perustettu Rahkosen kyläosasto. Toiminta oli laajentunut nyt huomattavasti, koskien paremmin koko pitäjää. Talvisodan jälkeen toiminta hiljalleen väheni. Jatkosodan alkaminen 1941 aktivoi lottien toiminnan uudelleen. Armeijan tukeminen muodostui jälleen sodan myötä lottien keskeiseksi tehtäväksi. Armeijan tukeminen koostui varusteiden valmistamisesta ja sotilasleivän leipomisesta, sekä muonituksen järjestämisestä. Tämän lisäksi tehtävänä oli siirtolaisten tukitoiminta ja sotainvalidien tukemien, molempia näitä oli tosin tehty jo talvisodan aikana. Komennuksien määrä jatkosodan aikana kasvoi, mutta tarkkoja lukuja rintamalla komennuksella olleista ei lähteissä ole. Jäseniä liittyi vuonna 1941 sodan lisää, mutta ei niin paljoa kuin vuonna 1940. Seuraavan kerran määrä jäseniä liittyi vuonna 1943, vuoden 1944 liittyneistä ei ole tietoa. Jatkosodan aikana paikallisosaston jäsenmäärä joka tapauksessa nousi huippuunsa, hieman yli 70:neen. Tämä oli koko piirin suhteen huomattavan paljon, kun määrä suhteutetaan pitäjän väkiluukuun. Sukulaisuussuhteet olivat edelleen leimallisia uusille jäsenille, kuten ne olivat olleet koko paikallisosaston toiminnan ajan. Jatkosodan aikana sukulaisuussuhteet kuitenkin korostuivat entisestään, sillä mukana saattoi yhdestä perheestä olla kaikki naispuoliset sisarukset, jotka ikänsä puolesta pystyivät liittymään. Jatkosodan aikana yhteinen toiminta suojeluskunnan kanssa kasvoi, kun perustettiin yhteinen valistustoimikunta. Tyttöosaston toiminta jatkui sodan aikana, mutta se koostui nyt lähinnä aikuisten lottien auttamisesta, eli armeijan tukitoiminnasta. Ongelmana tyttöosaston toiminnalle vuonna 1943 mainitaan kunnollisen johdon puute, kun pitkäaikainen tyttötyön johtaja oli muuttanut pitäjästä. Mahdollisuudet tyttötyölle kuitenkin nähtiin hyväksi, sillä pitäjässä nähtiin olevan paljon potentiaalisia jäseniä. Toiminta päättyi syksyllä 1944 Ullavan suojeluskunnan ja lottien osalta järjestön lakkauttamiseen. Ennen lakkauttamista oli ilmeisesti saatu tieto toiminnan lopettamisesta, sillä järjestön omaisuutta oli alettu lahjoittamaan muille tahoille. Ullavan suojeluskunnille ja lotille oli koko niiden toimikauden leimallista jäsenistön väliset sukulaisuussuhteet. Taustaltaan useimmat jäsenistä olivat molemmissa paikallisosastoissa kotoisin maanviljelijäperheistä, jonka selittää pitäjän elinkeinorakenne. Lottiin liittyneille oli ominaista nuori ikä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lottien toiminnalle antoi leimansa vähävaraisuus ja koulutuksen puute, joka hankaloitti toimintaa. Paikalliselle suojeluskunnalle ja lottatoiminnalle oli yhteistä se, että se oli riippuvainen pitäjään ulkoapäin muuttavista henkilöistä tai henkilöistä, jotka muuten vaikuttivat ulkoapäin. Suojeluskunnan paikallispäälliköt olivat paikallisia, mutta aluejärjestelmän aluepäälliköt, jotka vastasivat sotilaallisesta koulutuksesta, eivät olleet paikallisia. Lottien paikallisosaston johto säilyi kokoajan syntyperäisillä ullavalaisilla, mutta kyläosastojen johtajat olivat Rahkosta lukuun ottamatta pitäjään muuttaneiden kansakoulunopettajien käsissä, jotka olivat toiminnan suhteen kantavana voimana. Suojeluskunnan suosio pitäjässä oli voimakasta vapaussodan huumassa 1919–1920 luvun vaihteessa, mutta laski pian tämän jälkeen, toiminnan keskittyessä pääasiassa Alikylälle. Toiminta näki uuden kukoistuksen 1920-luvun puolivälistä alkaen. Lähteiden vähyyden vuoksi toiminnasta on vaikea tehdä suurempia johtopäätöksiä, mutta lottien lähteisiin tukeutuen, toiminta on 1930-luvun lopulla ollut vähäistä. Lottien toiminta alkoi vähäisenä, mutta aktivoitui pula-ajasta huolimatta 1930 luvun alkupuolella. Kolmekymmentä luvun loppua kohden lottien toiminta näyttää olleen vähäistä, mutta sodan sytyttyä toiminta aktivoitui vetäen puoleensa huomattavasti uusia jäseniä. Alueellisesti lottien toiminta oli suosittua Alikylällä, josta se vähitellen 1929 levisi Kirkonkylälle, 1934 Haapalaan ja 1940 Rahkoseen. Ullavan lotat näkivät toimintansa koko toimikautensa ajan pienenä ja vähäisenä sekä yksipuolisena, mutta kuitenkin tärkeänä osana suurta kokonaisuutta. Edellytykset toiminnalle nähtiin periaatteessa olleen hyvät, sillä paikallisessa väestössä nähtiin paljon potentiaalia, mutta mukaan ei saatu niin paljon jäseniä kuin toivottiin.