Littérature scientifique sur le sujet « Juontajat »

Julkisrahoitteiset ja kaupalliset radiokanavat soittavat valtaosan Suomen medioi- tuneesta taustamusiikista. Julkisessa tilassa niiden ohjelmasisällöt kilpailevat taustamusiikkiyritysten tarjonnan kanssa. Kaikki mainitut musiikkisisällöt ovat luokiteltavissa jokapaikkaiseksi musiikiksi, joka suunnitellusti tai tarkoittamattaan palauttaa kuulijalleen menneisyydessä koetut affektit osaksi nykyhetkeä. Lisäksi radioiden ohjelmasisältöä rakentavat näennäisen huolettomasti valitsemistaan aiheistaan puhuvat juontajat. Artikkelissa tarkastellaan Radio Suomen ja Radio Novan ohjelmasisältöjä äänellisenä kulttuurina ja osana taustamusiikkiteollisuuden jatkumoa. Empiirisenä aineistona ovat radioiden päivälähetykset ja henkilökunnan haastattelut. Teoreettisena lähtökohtana on ymmärrys ohjelmasisältöjen rakentumisesta kulttuurisissa toimintaympäristöissään, jota muokkaavat tiettynä aikana ja tietyssä paikassa teknologiaan, lainsäädäntöön ja talouteen liittyvät tekijät. Radioiden omistussuhteet ja musiikkitarjonnan muutokset kontekstoidaan mediakentän sääntelyyn. Analyysin perusteella musiikkisisällöt rakentuvat tuttuuden tuotannolle ja noudattavat kuulijansa päivärytmiä painottuen Radio Suomessa kotimaisiin ja Radio Novalla ulkomaisiin musiikkiesityksiin. Henkilökohtaiselta etäisyydeltä viestivät juontajat asettuvat diskursiivisesti kuulijansa rinnalle, mikä korostuu mainosrahoitteisen radion tarjonnassa myös aiheiden valinnassa. Ohjelmasisällöt kytkeytyvät mediakonvergenssin mukaisesti mediatalojen muihin musiikkisisältöihin samalla, kun radiot painottavat puhesisällön merkitystä kilpaillessaan suoratoistopalvelujen musiikkitarjonnan kanssa.

Tekoälyn ja sen keskeisen osa-alueen, koneoppimisen, historia juontaa vuosikymmenien taakse. Hypetermi tekoälystä on tullut viimeisen kymmenen vuoden aikana, kun laskentatehon kasvamisen myötä tekoälyn kehitystyö on laajentunut voimakkaasti.

Empatia on keskeisessä roolissa sosiaalialan suhdeperusteisessa työssä. Tässä katsauksessa tarkastellaan empatian roolia ja sen haasteita sosiaalialan työssä. Pohdintaa ohjaavat kysymykset siitä, millaista empatiaa sosiaalialalla tarvitaan ja mistä empatian haasteet juontavat juurensa sekä millaisena sosiaalialan empatia näyttäytyy reflektiivisen empatian kautta. Empatian moniulotteinen tarkastelu paljastaa sen alttiuden ulkopuolisille vaikutteille. Parhaimmillaan empatia ei ole vain tunne tai kehitettävä taito vaan paljon laajempi tapa nähdä maailmaa. Auttamisammateissa empatiaan liitetään usein haavoittavuus ja empatiaväsymys. Sosiaalialalla empatiaa onkin siksi erityisen tärkeä tarkastella kehitettävänä taitona, moniulotteisena kokemuksena ja maailmankatsomuksena, jolla on vaikutusta sosiaalityön laatuun ja työntekijän hyvinvointiin. Yhtenä ratkaisuna empatian haasteisiin voidaan pitää reflektiivistä empatiaa. Reflektiivinen empatia perustuu kykyyn eritellä empatian eri ulottuvuuksia ja samalla hahmottaa, miten maailmankuvamme, tunteemme, oletuksemme ja asenteemme sekä niiden taustalla olevat kulttuuriset, poliittiset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet vaikuttavat empatiaan ja tapaamme kokea sitä. Reflektiivinen empatia yhdistettynä yhteiskuntakriittiseen ja reformistiseen sosiaalipedagogiseen toimintaan mahdollistaa siirtymän kohti empaattisempaa kulttuuria ja inhimillisempää yhteiskuntaa.

Suomessakin on alkanut keskustelu akateemisen maailman ja tieteellisen tiedon dekolonisaatiosta, jonka yhtenä keskeisenä lähtökohtana on tietämisen tapojen moninaisuus maailmassa ja tavoitteena akateemisen tiedekäsityksen laajentaminen niin, että se ei perustuisi vain eurosentriselle käsitykselle tiedosta. Hahmottelen aihetta käsittelevän tutkimuskirjallisuuden pohjalta, mitä dekolonisaatio voisi tarkoittaa nimenomaan musiikintutkimuksen kannalta ja millaisia muutoksia tiedon dekolonisaatio mahdollisesti vaatisi suomalaisen musiikintutkimuksen kentällä. Väitän, että etnomusikologian tutkimusperinne voisi toimia lähtökohtana musiikintutkimuksen dekolonisaatiolle, sillä se on jo lähtökohdiltaan globaali, kaikkien maailman musiikkien tutkimisen tarpeellisuutta korostava tutkimusala. Vaikka etnomusikologian juuret juontavat kolonistista hallintoakin palvelleeseen antropologiseen tutkimukseen, alaa on jo vuosikymmenien ajan leimannut vahva eettinen ja itsekriittinen asenne tutkimuksen tekemisessä, samoin kuin etnografiselle kenttätyölle ominainen tapa tuottaa tietoa tiiviissä yhteistyössä niiden ihmisten kanssa, joiden musiikista on kyse. Juuri siksi etnomusikologit ovat jo vuosikymmenien ajan pohtineet monia niistä kysymyksistä, joista nyt puhutaan dekolonisaation otsikon alla. Artikkelin kansikuva: Elina Seye.

Journalismin objektiivisuuden ideaali on tullut uudelleen ajankohtaiseksi erityisesti kuvajournalismin kontekstissa digitalisoitumisen jälkeen. Valokuvan suhde sen esittämään todellisuuteen nousee toistuvasti esiin esimerkiksi sanomalehtien digitaalisesta kuvankäsittelystä puhuttaessa. Toisaalta kysymys on puhuttanut valokuvatutkijoita kautta historian, ja siinä mielessä keskustelu kuvan totuudenmukaisuudesta asettuu osaksi historiallista jatkumoa. Tässä artikkelissa pyrin avaamaan objektiivisuuden käsitettä journalismissa, kuvajournalismissa ja laajemmin visuaalisen kulttuurin tutkimuksessa. Etsin vastauksia kysymykseen uutisvalokuvan paradoksista eli siitä millä tavoin sekä luonto että kulttuuri on nähty osana valokuvaa. Toinen tutkimuskysymys, joka liittyy olennaisesti ensimmäiseen, koskee sitä, mistä valokuvaan kohdistuva objektiivisuuden vaatimus juontaa juurensa. Näihin kysymyksiin haen vastauksia kolmesta suunnasta: journalismintutkimuksessa erityisesti 1970–80-luvuilla käydystä objektiivisuuskeskustelusta, toiseksi valokuvatutkimukseen liittyvästä indeksisyyskeskustelusta ja kolmanneksi tieteellisen objektiivisuus-käsitteen historiasta.

Tarkastelen artikkelissa itämerensuomalaisten ja saamelaisten roolia Tacituksen Germania-teoksessa (98 jaa.). Taustalla on jo kauan vaikuttanut oletus, että Finland-nimitys juontaa juurensa Germaniassa mainituista fenneistä nimenomaisesti sillä perusteella, että fennit olisivat olleet suomalaisia. Mutta koska fennien ”viheliäinen” alkukantaisuus ei sopinut leimallisesti suomalaisen elämänmuodon kuvaan Tacituksen aikaan, siirrettiin fenni-mielikuva jo varhain saamelaisille. Uusimman tutkimuksen valossa käsitykset fennien liittymisestä ylipäätään suomalais-ugrilaisiin voidaan kuitenkin haastaa analysoimalla uuden tiedon pohjalta Tacituksen tekstin yksityiskohtia. On ilmeistä, että käsityksiä on muutettava. Valter Langin arkeologiskielitieteellinen tutkimus Homo Fennicus (2020) tuo lisävaloa itämerensuomalaisen asutuksen leviämisestä ja tilanteesta myös ensimmäisellä vuosisadalla jaa., jolloin Tacitus julkaisi keräämänsä tiedot. Informaatiota tuli paikallistasolta Itämeren alueen kauppiailta, sillä kauppayhteydet Baltiasta Roomaan olivat vilkkaat lähinnä meripihkan ja turkisten ansiosta. Paikalliset kauppiaat tunsivat Itämeren alueen läpikotaisin juuri turkiskaupan ansiosta, joten heillä oli hyvät tiedot kansoista ja asutuskeskuksista. Baltit ja germaanit tunsivat hyvin myös lähialueensa mantereella paljolti kauppayhteyksien kautta. Paikallistietoa voitiin jakaa eteenpäin. Näin ollen Tacitus saattoi kertoa Skandinavian ”saarella” asuvista svioneista ja Itämeren oikealla (itä)rannalla asuvista aesteista. Hän kertoo edellä mainittujen yhteydessä sithoneista, jotka ovat ”muiden kaltaisia” ja asuvat lähellä svioneja. Langin tutkimuksen perusteella on oikeutettua päätellä, että edellä mainittujen yhteydessä kuvatut sithonit olivat itämerensuomalaisia, joiden ”monet heimot” asuivat rantamailla Baltiasta pohjoiseen. Tacitus kertoo myös helluseita ja oksioneista mutta erillään edellisistä. Hän kuvaa näitä kahta kansaa aivan samoin sanakääntein mitä tulee pukeutumiseen, leimallisesti kylmää vastaa. Kuvaus sopii hyvin pohjoisen asukkaisiin. Vaikka tässä on mainittu Itämeren alueen keskeiset kansat ruotsalaisten, balttien, itämerensuomalaisten ja saamelaistenkin esivanhemmat, on kysyttävä miksi tutkijat liittävät myös fennit pohjoisen piiriin, erityisesti saamelaisiin. Kyseessä on ilmeinen historiallinen väärinymmärrys, jolla on juurensa usean sadan vuoden päässä Tacituksen ajasta. Silloin Germaniaa pidettiin mitä ilmeisimmin peruslähteenä nimettäessä Itämeren alueen kansoja. Ongelmana oli, että asutusolosuhteet Euroopassa olivat muuttuneet sitten Tacituksen ajan. Hänen mainitsemiaan kansoja ei enää 500-luvulla ollut manterella samoilla sijoilla. Kun hän puhuu fenneistä maantieteellisessä yhteydessä venethien, peukinien ja välillisesti myös sarmaattien kanssa, ollaan väistämättä itäisessä Keski-Euroopassa. Virhe on ilmeinen, jos ja kun fennit liitetään saamelaisiin. Molemmat olivat luonnonkansoja, joilla on yhteisiä piirteitä, mutta tarkastelemalla molempien olosuhteita, voidaan havaita oleellisia eroja. Saamelaiset eivät fennien tapaan asuneet ”oksista punotuissa katoksissa”. Fennit eivät saamelaisten tapaan pukeutuneet yltympäri taljoihin niin, että vai kasvot näkyivät. Fenneillä ei ollut rautaa käytössään, mutta saamelaisalueella rautaa jopa valmistettiin. Monen muunkin todisteen valossa kyse ei ole samasta populaatiosta. Saamelaiset elivät Pohjolassa, fennit puolestaan Keski-Euroopassa, tosin alkeellisemmin kuin muut germaanit. Fennit olivat mitä todennäköisimmin alkukantainen germaanikansa nykyisten Luoteis-Ukrainan, lounaisen Valko-Venäjän ja itäisen Puolan rajaamalla Pripjatin suoalueella. Langin tutkimukseen nojaten voi puolestaan päätellä, että Tacitus puhui Itämeren alueen kansoista, joihin itämerensuomalaiset sithonit kuuluivat oleellisena osana. Samoin hellusit ja oksionit pohjoisessa, jonne fennit eivät kuuluneet. Ancestors of the Baltic Sea Finns and the Sámi in Tacitus’ GermaniaThe names Finland and Finn are no doubt a historical consequence of the term Fenni in Tacitus’ book Germania (98 CE). The notion of the Fenni as Finns has changed over time, and nowadays, the Fenni in Finland are more likely considered to have been ancestors of the Sámi. Both Finnish and international discourse on the subject is, however, based on Tacitus’ Fenni, but the questions that still need to be answered are; who were the Fenni in real life and which peoples, if any, represented the Finns and the Sámi in Germania. New archeological and linguistic research Homo Fennicus (2020) by Valter Lang has made it possible to give more detailed answers in defining people and places in Tacitus’ narrative. With the help of Lang’s book, we can better understand the situation in the Baltic Sea area in the first century CE. It is crucial to understand that when it comes to the Baltic Sea region, Tacitus was relying on information from local sources. This means that the main source of information was probably given by Baltic merchants who knew the peoples in the region and their dwellings very well. The information compiled from these merchants was authentic, thus the best available for Tacitus in Rome at the time. We can infer that Tacitus was talking about the ancient Swedes, that is, the Suiones and the Balts or the Aestii in the very same region, the Baltic Sea. According to Lang, the Baltic Sea Finns at that time occupied several places on the shores of Estonia and Finland. Since the Suiones and the Aestii were clearly identified, the other people mentioned in the same vein, Tacitus´s Sitones, may have been the Baltic Sea Finns. Their occupation was obvious, according to Tacitus as he talks about many Sitones’ dwellings near the Suiones. Tacitus also talks about the Hellusi and the Oxionae, who very likely dressed appropriately against a cold climate. These were most probably the people of the North. As we have now covered all the significant groups of people in the area, one question still remains unanswered: why have scholars designated Tacitus’ Fenni as being in the Baltic Sea area as well and presented them the ancestors of the Sámi in particular. It is most probably a misinterpretation rooted far in history, but made several hundred years after Tacitus’, when the content of Germania became a source to locally name the peoples dwellings in the Baltic Sea area. The problem is that the dwellings and peoples by then had changed from Tacitus´ time. Tacitus talks about the Fenni in close geographical connection with the Peucini and the Veneti who even had relations with the Sarmatians. These peoples are all located in East Central Europe, and they had nothing to do with those in the North. Although both the Fenni and the Sámi ancestors led simple lives, they lived in notably different environments from each other. The former lived in Central European circumstances, although in a more primitive way than other Germanic peoples, and the latter in a cold climate in the peripheral Nordic region. The Fenni did not have arms, as they were not warlike. This was not the case for the neighboringVeneti people, who did engage in warfare and also had fixed homes. The Fenni lived apart from them in a swamp area, but they had no houses, only shelters made of branches for protecting infants from wild animals and rain, and for serving as a dwelling place for adults and for those who have reached old age. In the case of the Sámi, the branch shelters would not have been sufficient due to the cold and windy climate they lived in. The Sámi people used Lapp huts covered with hides or birch bark in the summer, and possibly turf huts for survival in the harsh winter environment. The Fenni, like many Germanic peoples, draped themselves in animal skins, whereas the Sámi ancestors traditionally fashioned reindeer skins that resembled a parka. The Fenni used bone as arrowhead material, because of a lack of iron and possibly a lack of suitable stone. This is understandable due to the swamp area where they lived. In the North, however, iron was available in addition to bone and stone. There were substantial differences between the ancestors of the Sámi and the Fenni, that is, they were not the same. The Fenni were very likely a primitive Germanic group of people dwelling in the Pripyat swamp area. With the help of Lang’s study, we can infer, according to the survey utilized in this article, that Tacitus was talking about the Baltic Sea Finns in connection with other peoples in the area and about the peoples who dwelled more north, where the Fenni did not belong.