Littérature scientifique sur le sujet « Itsetunto »

Green care –interventioissa luontoa ja luonnollisia ympäristöjä käytetään tavoitteellisesti sairauden hoitoon, terveyden edistämiseen, kuntoutukseen ja koulutukseen. Mielenterveystyössä maatalous-, puisto- ja puutarhaympäristöt ovat olleet laitoshoidon alkuajoista lähtien merkittävä hoidollinen resurssi. Luontoympäristö aistien kautta koettuna rauhoittaa, parantaa keskittymiskykyä ja lievittää ahdistusta. Merkityksellinen ja onnistunut toiminta vahvistaa itsetuntoa ja luottamusta omiin kykyihin. Vuorovaikutus elollisen luonnon kanssa kehittää vastuuntuntoa, kykyä tuntea empatiaa ja kiinnittää huomion pois omista ongelmista. Toiminta ryhmässä, jossa on avoin ja tasa-arvoinen ilmapiiri, tuottaa yhteisöllisyyttä. Mielenterveystyössä green care –interventioita voidaan käyttää sekä laitos- että avohoidon terapiamuotoina. Ympäristöt, joita voi käyttää psyykkiseen itsesäätelyyn ja terveyttä tukevaan toimintaan, voivat myös ennaltaehkäistä mielenterveysongelmia mikä tulisi ottaa yhdyskuntasuunnittelussa huomioon nykyistä paremmin.

Toimiva seksuaaliviestintä lisää parisuhteen seksuaalista tyydyttävyyttä sekä parantaa suhteen laatua. Seksi koetaan kuitenkin usein haasteelliseksi puheenaiheeksi parisuhteessa. Etenkin seksuaalisista mielihaluista puhumisen on todettu olevan vaikeaa. Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella naisten käsityksiä ja kokemuksia siitä, mikä seksuaaliviestinnässä koetaan haastavaksi ja miksi. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa yksityisyyden hallinnan teoria (Petronio 2002). Artikkeli pohjaa kahteen laadulliseen aineistoon, kirjoitettuun aineistoon (n=86) sekä neljän naisen teemahaastatteluun. Tulokset osoittavat, että erityisen haastavaksi parisuhteessa koettiin fantasioista ja aiemmista suhteista puhuminen, seksuaalista itsetuntoa horjuttavat aiheet sekä tietyt yksityiskohtaiset seksuaaliset mielihalut. Tulokset kertovat myös siitä, miksi nämä aiheet koettiin vaikeiksi. Näistä teemoista keskustelemisen pelättiin esimerkiksi loukkaavan kumppania tai niistä puhumista välteltiin konfliktien välttämiseksi. Ajoittain kyse oli tarpeesta tulla hyväksytyksi tai siitä, ettei suomalainen puhekulttuuri tarjoa tilanteeseen sopivaa sanastoa tai puhumisen tapoja. Näitä tuloksia tulkitsemme artikkelissamme suhteessa yksityisyyden hallinnan teorian näkemyksiin yksityisestä tiedosta ja sen hallinnasta parisuhteessa.

Tekstissä tarkastelemme haastavassa elämäntilanteessa olevien nuorten toimintakyvyn ja sosiaalisen vahvistumisen polkua nuorten elämäntilanteen oma-arvioinnin näkökulmasta. Elämäntilannetta haastoivat arjen toimimattomuus ja resilienssin heikkous, terveydelliset ja taloudelliset vaikeudet sekä itsetunnon, yhteiskuntaosallisuuden ja tulevaisuususkon heikentyminen. Elämäntilanteen haasteiden tunnistaminen ja tavoitteiden asettaminen vaativat pitkäjänteistä ja sitouttavaa työskentelyä. Keskeistä on vahvistaa nuoren toimijuutta ja osallisuutta tavoitteen asettamisessa. Arjen toimintakykyä vahvistamalla voidaan luoda edellytykset tulevaisuuden tavoitteiden jäsentymiselle. Muutosmotivaatiota edistää nuorilähtöinen eteneminen sekä pienten edistysaskelien näkyväksi tekeminen. Toipumisorientaation mukainen kohtaaminen edistää osallisuuden ja toimijuudenkokemusta tavoitteen asettamisessa. 3X10D®-elämäntilannemittari on kohderyhmälle soveltuva työkalu vahvuuksien ja muutostarpeiden tunnistamiseen, edistysaskelien näkyväksi tekemiseen sekä tavoitteiden jäsentämiseen.

Venäjä oli yksi Kansainvälisen Olympiakomitean perustajajäsenistä vuonna 1894. Venäläiset osallistuivat Lontoon olympiakisoihin vuonna 1908 ja Tukholman kisoihin neljää vuotta myöhemmin. Vuoden 1917 sosialistinen vallankumous muutti koko valtion – mukaan luettuna urheilun käytännöt. Vuosina 1918–1921 käydyn verisen sisällissodan ja vuonna 1922 tapahtuneen Neuvostoliiton perustamisen jälkeen valtio pyrki organisoimaan uudelleen koko ruumiinkulttuurin. Neuvostoliittolaisessa ruumiinkulttuurissa ihannoitiin sotilaallista valmiutta, työkuntoisuutta ja urheilullisuutta. Kilpaurheilun suosio kasvoi huomattavasti 1920-luvulla. Vuonna 1928 venäläiset organisoivat mahtavat urheilukisat, Moskovan spartakiadit. Kyseessä oli lukuisia urheilumuotoja käsittänyt työläistapahtuma vastapainoksi Amsterdamissa samana vuonna järjestetyille ”porvarillisille” olympiakisoille. Neuvostoliiton urheilijat osallistuivat kesäolympiakisoihin ensi kertaa Helsingissä vuonna 1952. Olympiakisoissa Neuvostoliitto oli menestyksekäs. Vuosina 1952–1988 neuvostourheilijat saavuttivat 1 010 mitalia kesäkisoissa ja vastaavasti 194 mitalia vuosien 1956–1988 talvikisoissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän urheilijat ovat kilpailleet Kansainvälisen Olympiakomitean lipun alla. Aiemmat neuvostotasavallat ovat osallistuneet kansainvälisiin urheilutapahtumiin itsenäisinä valtioina. Neuvostoliittolainen urheilujärjestelmä on kuitenkin vaikuttanut merkittävästi ei vain Venäjällä vaan myös monissa muissa uusista valtioista. Neuvostoliitossa urheilulla oli merkittävä sija opetusjärjestelmässä ja kansallisen itsetunnon rakentamisessa. Monet neuvostourheilun käytännöt ovat tiiviisti jatkaneet olemassaoloaan myös NL:n hajoamisen jälkeen.

Kuten kasvokkaisessa myös teknologiavälitteisessä vuorovaikutuksessa voi ilmetä kiusaamista. Patchinin ja Hindujan (2006, 152) mukaan teknologiavälitteinen kiusaaminen (engl. cyberbullying) tarkoittaa tarkoituksellista ja toistuvaa toisen ihmisen vahingoittamista median tai elektronisen tekstin välityksellä. Tällaista kiusaamista voi tapahtua kännykän, internetin tai näiden molempien välityksellä (Kowalski, Limber & Agatston 2008; Campbell 2005). Tämän artikkelin1 tavoitteena on tarkastella sitä, millainen vuorovaikutusilmiö verkkokiusaaminen on oppilaiden ja opettajien käsityksissä. Artikkelin toisena tavoitteena on tarkastella oppilaiden ja opettajien käsityksiä ilmiön vakavuudesta sekä tuoda esiin näiden käsitysten yhtäläisyyksiä ja eroja. Artikkeli pohjaa kuuteen täsmäryhmähaastatteluun, joihin osallistui yhteensä 12 oppilasta ja 10 opettajaa yläkouluista. Tutkimuksen tulokset kuvaavat sitä, millaisena vuorovaikutusilmiönä verkkokiusaaminen ymmärretään. Haastatteluaineiston sisällönanalyysi osoitti, että verkkokiusaamiseen liitetään lukuisia viestinnällisiä muotoja. Muodot jäsenneltiin viiteen eri ryhmään sen mukaan, mihin niillä haastateltavien mukaan pyrittiin. Näitä tavoitteita olivat 1) kiusatun maineeseen ja statukseen vaikuttaminen, 2) kiusatun itsearvostukseen ja itsetuntoon vaikuttaminen, 3) kiusatun eristäminen vuorovaikutuksesta, 4) pelon aiheuttaminen sekä 5) kiusatun omaisuuden vahingoittaminen. Jäsennys ei ainoastaan erottele kiusaamisen viestinnällisiä muotoja, vaan se tarjoaa näkökulman verkkokiusaamisen tavoitteellisuuden ja kiusaamisen vaikutusten tarkasteluun. Lisäksi tulokset osoittavat, että oppilaiden ja opettajien käsitykset verkkokiusaamisen vakavuudesta poikkeavat toisistaan.

Tutkimushankkeessa Maitotilan Hyvä Vointi eli ”Maidontuottajien työhyvinvointi keinona edistää eläinten hyvinvointia ja yrittäjien jaksamisen tukeminen muutoksessa” selvitettiin vuosina 2009-2011, miten maitotiloilla jaksetaan. Hankkeen toteuttivat Helsingin ja Itä-Suomen yliopistot, MTT (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus), Työterveyslaitos ja Novetos Oy sekä rahoittivat MMM (Makera), Maatalousyrittäjien eläkelaitos Mela ja MTT. Vuoden 2010 keväällä toteutettuun postikyselyyn saatiin vastaukset 265 maidontuottajalta. Kysely lähetettiin maaseutuelinkeinohallinnon rekisteristä satunnaisesti poimituille maitotiloille (n= 400) ja analyysikelpoisia lomakkeita saatiin 47 %:lta otoksen maitotiloista. Keskimäärin merkittävimmiksi voimavaratekijöiksi arvioitiin ”Lapsi tai lapset”, ”Oma perhe”, ”Eläinten terveys” ja ”Oma puoliso tai kumppani”. Maidontuottajien voimavarojen keskeisimmät lähteet ovat siis omassa lähipiirissä, mukaan lukien navetan terveet hoidokit. Keskimäärin vähiten merkittäviksi voimavaratekijöiksi jäivät ”Luottamustehtävät”, ”Uskonto” ja ”Viljelijöiden vertaistuki”. Kuormitustekijöistä merkityksellisimmiksi arvioitiin ”EU:n maatalouspolitiikka”, ”Viljelijöiden kohtelu yhteiskunnassa ja mediassa” ja ”Maatalousalan tulevaisuus”. Vastaajia keskimäärin vähiten kuormittaviksi tekijöiksi jäivät ”Oma tai muun henkilön alkoholin tai päihteiden käyttö”, ”Kumppani puuttuu” sekä ”Suhteet vanhempiin tai appivanhempiin”. Kyselyyn sisältyi työuupumuksen arviointimittari. Vastaajista miltei puolella (46 %:lla) ei ollut lainkaan työuupumusta, samoin miltei puolella (45 %:lla) oli lievää työuupumusta ja 9 % vastaajista poti vakavaa työuupumusta. Kun tuloksia verrataan Jari Hakasen (2005) 44-57 -vuotiaista suomalaisista (n = 532) esittämiin tuloksiin, havaitaan, että maidontuottajat olivat tilastollisesti merkitsevästi useammin uupuneen väsyneitä ja kyynisiä kuin vertailuaineiston vastaajat keskimäärin. Ammatilliseen itsetuntoon liittyvien vastausten osalta aineistot eivät eroa toisistaan. Kahden tutkimuksen otokset kuitenkin erosivat toisistaan ainakin ikä- ja sukupuolirakenteeltaan. Työn imu -mittarin tuloksia verrattiin Hakasen (2009) esittämään suomalaisista työntekijöistä (n = 16 335) koostuvaan aineistoon. Vastaajien keskimääräiset lukuarvot eivät eronneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi kahdessa aineistossa. Kun tarkasteltiin erikseen työn imun kolmea ulottovuutta, lypsykarjatilallisten havaittiin kokevan tilastollisesti merkitsevästi enemmän työhön uppoutumista ja sille omistautumista kuin suomalaisista työntekijöistä koostuvassa verranneaineistossa. Vertailussa on jälleen otettava huomioon, että otokset erosivat toisistaan. Tulokset kertovat maidontuottajien positiivisesta työhön uppoutumisesta ja työlle omistautumisesta. Kuitenkin yli puolet (54 %) vastaajista poti jonkinasteista työuupumusta. Työuupumuksen mittari osoitti, että joka kymmenes (9 %) kyselyyn vastannut maidontuottaja sijoittui ryhmään ”vakava työuupuminen”.

Tutkimushankkeen nimenä on The Impact of Socio-Pedagogic Equine-Activities intervention on Special Education Pupils with Neurological Disorders. Tutkimus suoritetaan Helsingin yliopiston Käyttäytymistieteellisessä tiedekunnassa soveltavan kasvatustieteen laitoksella. Tässä tutkimuksessa tutkitaan hevosen ja talliyhteisön avulla tapahtuvaa sosiaalista kuntoutusta ja syrjäytymisen ehkäisyä. Tutkimuksen aihe on poikkitieteellinen (erityispedagogiikka, sosiaalipedagogiikka, psykologia ja antrozoologia). “Talliyhteisö ja hevonen tarjoavat maksimaalisen kokemuksen, joka ei ole verrattavissa muihin, koska se sisältää sekä ainutlaatuisen fyysisen kokemuksen että riemukkaan sosiaalisen ympäristön” (Hart 2000, 94). Vuonna 2002 Kuopion yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskuksessa aloitettiin pilottihankkeena uuden interventiomenetelmän täydennyskoulutus, sosiaalipedagoginen hevostoiminta kasvatus-, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille. Menetelmä on Suomessa uraauurtava yhteisöllisyyden ja eläinavusteisen kuntoutuksen kombinaatio, jonka viitekehys lähtee sosiaalipedagogiikasta. Se voidaan määritellä sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukemiseksi hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa. Sosiaalipedagogiikan työkäytänteet sisältävät kolme elementtiä: toiminnallisuus, yhteisöllisyys ja elämyksellisyys. Se on luova tieteenala, joka edellyttää rohkeutta kokeilla uusia, erilaisia työskentelytapoja. Pedagogisen suhteen kautta mahdollistetaan perusta yksilön muutokselle ja saadaan aikaan uusi elämänorientaatio, ”uinuvan ihmisyyden herättäminen” (Hämäläinen 2002). Tavoitteena on lasten ja nuorten sosiaalisen kasvun ja hyvinvoinnin tukeminen hevosen kanssa tapahtuvassa yhteisöllisessä toiminnassa.Beck ja Katcher (2001) ovat huomanneet lasten tulevan rauhallisemmiksi eläinten läheisyydessä. Tämä rohkaisee käyttämään eläimiä vaikuttavuuden vahvistajina käyttäytymisen ja sosiaalisten taitojen interventio-ohjelmissa. Eläinavusteiset interventiot jaetaan neljään kategoriaan: lemmikkien vierailuohjelmat, eläinavusteinen terapia, hippoterapia ja terapeuttinen ratsastus (All & al. 1999, 49-51). Eläimet ja niistä huolehtiminen antaa lapsille mahdollisuuden oppia hoivaamista (Hanselman 2001, 160). Läheinen dialogisuus, tässä ja nyt -oleminen, hoivaaminen, rauhoittuminen ja eläimen menetys ovat aspekteja koskien lasten ja eläinten välisiä siteitä ja bondingia (Melson 2001, 70). Hevosen käyttäminen kuntoutuksessa on jo useassa maassa pitkään käytetty toimintamalli. Keski-Euroopassa, Yhdysvalloissa sekä Pohjoismaista Ruotsissa ja Tanskassa on talleja, jotka yhteisöllisen ja sosiaalisen kasvun näkökulmasta tekevät työtä lasten ja nuorten syrjäytymiskierteen katkaisemiseksi ja jo syntyneiden vaurioiden korjaamiseksi. Lapset ja nuoret ovat tämän hevostoiminnan piirissä monenlaisten diagnoosien pohjalta Sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa talliyhteisö tiedostaa kokonaisvaltaisen tehtävänsä kasvatuksellisena yhteisönä. Toiminta on turvallisuutta ja vuorovaikutusta herättävä, jonka tavoitteena on vastuullisuuteen ja yhteisöön kasvaminen. Talliyhteisö pyrkii tiedostetusti antamaan vastuuta lapsille ja nuorille, oikeassa suhteessa ikäkauteen ja kehitysedellytyksiin (Koistinen 2005, s. 4-5). Kaikkein vaikuttavin tapa opettaa ja oppia edellyttää kaikkien aistien käyttämistä. Eläinten kanssa toimiminen antaa lapsille sensorisia kokemuksia (Melson 2001, 79-80.) Taatakseen näiden eläinavusteisten ohjelmien laadun, on merkittävää se, ettei eläimiä käytetä hyväksi vaan niitä kohdellaan tasavertaisina kuntoutuskumppaneina (Fredrickson-MacNamara,and Butler 2006, 140). Yhdysvalloissa on viimeisen viiden vuoden aikana tutkittu runsaasti hevosen roolia sosiaalistamis-prosesseissa. Psykologian tohtori Kay Sudekum Trotter (2006) tutki riskilasten ohjausta hevosten avulla. Hän löysi tutkimuksessaan tilastollisesti merkitsevää parantumista koeryhmän kokonaiskäytöksessä, positiivisen käytöksen lisääntymisessä ja negatiivisen käytöksen vähenemisessä. Magnell & al. (2006) tutki hevosavusteisen psykoterapian vaikutusta riskinuoriin. Hänen tutkimuksessaan löydettiin samankaltainen tilastollisesti merkitsevä tulos kokonaiskäytöksen parantumisessa. Lisäksi saatiin tilastollisesti merkitsevä tulos kommunikaatiotaidoissa ja sosiaalisissa taidoissa. Heinäkuussa 2008 tutkija matkusti Yhdysvaltoihin, Washburnin yliopistoon Kansasiin, tapaamaan professori Pamelyn MacDonaldia, joka on tutkinut hevosen vaikutusta sosiaalisessa kuntoutuksessa erityisluokkien parissa. Hänen tutkimuksessaan löydettiin tilastollisesti merkitsevät erot tarkasteltaessa hevostoimintaan osallistuneita ryhmiä yksittäisinä tapauksina. Eräässä ryhmässä saatiin tilastollisesti merkitsevä ero itsetunnon kohoamisessa, toisessa hoivaamisen lisääntymisessä ja aggression vähenemisessä.Ottaessaan vastuuta eläimistä lasten ja nuorten motivaatio ja ymmärrys syvenevät (Melson 2001, 90). Lasten ja nuorten kanssa toimiville aikuisille voidaan antaa kuusi periaatetta, jotka sovellettuina ohjaustyöhön tukevat myönteisen minäkäsityksen muodostumista:- Anna oppilaan kokea, että opettaja tukee häntä.- Anna oppilaiden tuntea olevansa vastuullisia ihmisiä.- Anna oppilaiden tuntea itsensä pystyviksi.- Opeta oppilaat asettamaan realistiset tavoitteet.- Auta oppilaita arvioimaan itseään realistisesti.- Kannusta realistista itsekiitosta (Korpinen 1990).Omanarvontunnetta ja itsetuntemusta voidaan oppia kokemusten ja elämysten kantta. Hevoskokemusten kautta tämä on mahdollista. Sosiaalipedagogisen hevostoiminnan pilottityössään koulupudokkaiden kanssa tutkija muotoili em. periaatteet talliympäristöön sopiviksi:- Ohjaaja on mukana auttamassa alkuun. Annetaan yrittää aina itse, mutta ollaan taustalla valmiina.- Oppilas saa tärkeitä ja merkittäviä tehtäviä (esim. hevosen hyvinvoinnin tai tallin toiminnan kannalta). Hän kokee olevansa tärkeä osa kokonaisuutta.- Oppilaalle annetaan tallilla kykynsä mukaisia tehtäviä, joiden kautta onnistumisenelämykset ovat mahdollisia.- Hevostoiminta suunnitellaan yhdessä oppilaan ja ohjaajan kanssa. Toiminnan tulee olla tavoitteellista, mutta se ei saa ylittää eikä alittaa oppilaan suorituskykyä.- Toiminnan jälkeen käydään se yhdessä läpi. Pohditaan keskustellen asetettujen tavoitteiden kautta miten toiminta sujui. Mietitään mahdollisia muita tapoja toiminnan suorittamiseksi.- Harjoitellaan olemaan tyytyväisiä omaan suoriutumiseen. Opetellaan löytämään arjesta niitä pieniäkin kiitoksen paikkoja. Opetellaan iloitsemaan pienistäkin onnistumisista ja siirtämään tätä iloa hevostoiminnan ulkopuolelle (Kjäldman 2003, 10).Opettajan näkökulmasta hevostoiminta oli mielekäs toimintamuoto koulupudokkaiden motivoimiseksi opiskeluun. Talliympäristö poikkesi perinteisestä kouluympäristöstä antaen mahdollisuuden työstää oppiaineita uudella tavalla. Hevostoiminta avasi uudenlaisen pedagogisen suhteen opettajan ja oppilaan välille. Oppitunnit olivat aidommin vastavuoroisia kuin perinteisessä kouluopetuksessa. Parhainta antia olivat tunne kasvamisesta kunnioitukseen toista kohtaan, luottamuksen lisääntymiseen, vastuullisuuteen, ymmärtämiseen ja kokemusten kohtaamisiin ainutkertaisina (Kjäldman 2003, 20).

Tässä artikkelissa analysoidaan evoluutioteoriasta käytyä keskustelua, joka virisi syksyllä 2006 tiedelehti Sciencen julkaistua kansainvälisen arvion kehitysopin julkisesta ymmärryksestä. Suomi ei yltänyt selvityksessä teollisuusmaiden kärkijoukkoon, mikä tulkittiin mediassa laajasti kansalliseksi häpeäksi ja uhaksi tieteen asemalle. Käytän aineistonani Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien artikkeleita ja osoitan, että väite suomalaisten heikosta tiedetietämyksestä on ristiriitainen suhteessa tiedebarometrien tuloksiin. Esitän kehysanalyysiin ja kriittisen diskurssianalyysiin perustuen, että keskustelua hallitsi luonnontiedelähtöinen ja vastakkainasetteluun perustuva puhetapa, joka asemoi lukijaa suhteessa laajempiin kysymyksiin kuin pelkkä evoluutioteorian tieteellinen status. Lopuksi tukeudun tieteen julkisen ymmärryksen tutkimuksen (PUS) kriittiseen suuntaukseen ja tulkitsen keskustelun kehyksiä ja diskursseja kolmen sosiokulttuurisen teeman kautta. Nämä teemat ovat kansallinen itsetunto, tiedesodat ja evoluutiopsykologian legitimaatio. Pohdin myös keskustelun uskontokriittistä juonnetta.

COVID-19-pandemia on johtanut laajamittaisiin yhteiskunnan rajoittamistoimiin terveydenhuollon kantokyvyn turvaamiseksi. Terveydenhuollossa on jouduttu tekemään toimintojen uudelleenorganisointia, joka on vaatinut henkilökunnalta sopeutumista uudenlaisiin työnkuviin ja työskentely-ympäristöihin. Muutokset ovat heijastuneet henkilöstön henkiseen hyvinvointiin ja lisänneet stressin kokemuksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvailla sairaalan sisällä uuteen työyksikköön siirtyneen ja omaan työyksikköön jääneen henkilökunnan henkistä hyvinvointia COVID-19-pandemian aikana keväällä 2020. Tutkimusaineisto kerättiin kahdesta suomalaisesta sairaalasta sähköisellä Webropol-kyselyllä koko henkilökunnalta. Henkinen hyvinvointi koostui ahdistuneisuuden, työstressin ja COVID-19 infektion tarttumisen pelkojen tarkastelusta. Lisäksi tutkittavia pyydettiin kirjoittamaan kokemuksistaan uuteen työyksikköön siirtymisestä. Kyselyyn vastasi yhteensä 1995 työntekijää. Vastanneista 17 % (n=345) oli siirtynyt työhön uuteen työyksikköön. Uuteen työyksikköön siirtyneillä oli merkitsevästi enemmän ahdistuneisuutta kuin omaan työyksikköön jääneillä (p<0.001). Uuteen työyksikköön siirtyminen synnytti mielipiteen ohittamisen ja tukea vaille jäämisen kokemuksia, ammatillisen itsetunnon horjumista sekä pitkittynyttä epävarmuutta ja pettymystä palkitsemattomuuteen. Uuteen työyksikköön siirtynyt henkilökunta koki jääneensä ilman emotionaalista tukea. He myös epäilivät omaa osaamistaan ja pelkäsivät virheiden tekemistä. Siirtynyt henkilökunta koki tulevaisuutensa monin tavoin epäselväksi. Henkilöstösiirrot tulisi toteuttaa hallitusti henkilöstöä kuunnellen ja osaamista kunnioittaen. Pakkosiirtymisen kokemusten sijasta tulee vahvistaa henkilökunnan osallisuutta päätöksenteossa, ja pyrkiä vapaaehtoisuuteen siirroissa. Keskeistä on myös tukea henkilökunnan ammatillista itsetuntoa ja sopeutumista uuteen työyksikköön. Uuteen työyksikköön siirtymisen herättämät tunteet ja ajatukset, on tärkeää käsitellä pandemia tilanteen väistyessä.

Eräs keino saada opiskeluun tottumattomia koulutukseen on järjestää koulutus osana työtä. Tällöin opiskelijoita karsivat aikaan, paikkaan ja rahoitukseen liittyvät esteet ovat minimissään. Tällaiset koulutuskokeilut ovat tuottaneet konkreettista hyötyä niin suoraan ammattitehtävissä kuin välillisesti kohonneena itsetuntona. Kirjoittajien mukaan on kuitenkin vaara, että työpaikkakoulutus lisääntyy kaikille vapaasti tarjolla olevan koulutuksen kustannuksella. Aikuiskoulutuksen tulisikin kuvastaa elämän moninaisuutta, jolloin kaikki aikuisopintomuodot toisiaan täydentäen tarjoavat kansalaisille rikkaamman elämän mahdollisuuksia. Tällöin eri opintomuotojen rajojen ylittäminen tulisi tehdä mahdollisimman helpoksi.

Tiivistelmä. Tutkielma selvittää vanhemman itsetunnon vaikutusta lapsen itsetuntoon. Sen tarkoituksena on tutkia, millä tavoin vanhemman itsetunto ja sen laatu vaikuttaa lapsen itsetuntoon, onko epäsuotuisan itsetunnon omaavalla vanhemmalla negatiivinen vaikutus lapsen itsetunnon kehitykseen ja terveen itsetunnon omaavalla vanhemmalla puolestaan positiivinen vaikutus, sekä vaikuttaako lapsen lähiympäristön vuorovaikutussuhteiden laatu itsetunnon kehittymiseen. Suoritimme tutkielman kirjallisuuskatsauksena, joka tarkastelee keskeistä kirjallisuutta tutkimuskysymysten näkökulmasta. Itsetunnolla on hyvin kokonaisvaltainen vaikutus ihmiseen, sillä se määrittää henkistä ja psyykkistä hyvinvointia, ohjaa käyttäytymistä sekä selittää ihmisen ajatuksia itsestä ja toisista. Vanhemmilla on suuri rooli lapsen kehityksessä ohjaajana, ja näin ollen lapsi tarvitsee myös itsetuntonsa kehittymiseen tukea sekä rohkaisua. Tutkielmassa käytettyjen tieteellisten lähteiden pohjalta voimme nähdä vanhemman itsetunnolla olevan merkitystä lapsen itsetunnon kehittymisen kannalta. Vahvan itsetunnon omaava vanhempi näyttäisi pystyvän paremmin toimimaan lapsen ohjaajana ja auttajana, kuin huonon itsetunnon omaava vanhempi. Lisäksi tällainen vanhempi vaikuttaisi myös kykenevän positiivisempaan vuorovaikutussuhteeseen lapsensa kanssa. Tutkimuksissa korostui myös mallioppimisen vaikutus, sillä se miten vanhempi ajattelee itsestään ja kyvyistään on verrannollinen lapsen ajatuksiin omasta pystyvyydestään ja arvostaan.

Kandidaatin tutkielmassani tutkin sitä, kuinka kasvattaja voi tukea lapsen itsetunnon kehittymistä positiiviseen suuntaan. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, millainen pedagogiikka liikuntatuokioiden aikana tukisi parhaiten lapsen itsetunnon vahvistamista. Tutkielmani esittää kirjallisuuskatsauksen keinoin lukijalle katsauksen siitä, miten kasvattaja voi tunnistaa lapsen itsetunnon luonteen ja kuinka kasvattaja voi vuorovaikutuksen ja palautteenannon keinoin tukea lapsen itsetunnon vahvistumista. Tutkielmani osoittaa, että itsetunto on piirre, mikä muodostuu jo lapsuudessa. Lapsen kehittyvä itsetunto on herkkä vaikutteille, sekä positiivisille että negatiivisille vaikutteille. Vahvan ja heikon itsetunnon tunnistaminen vaatii kasvattajalta tunneälyä ja pelisilmää, sillä tieteellisiä menetelmiä eri itsetuntojen luotettavaan tunnistamiseen ja mittaamiseen ei ole keksitty. Kasvattajan on osattava ottaa huomioon jokaisen lapsen yksilöllinen itsetunto päivittäisessä vuorovaikutuksessa ja palautteenannossa. Avainasemassa on lapsen kannustaminen, positiivinen huomioiminen ja kehittävä, uusiin yrityksiin rohkaiseva kritiikki. Tutkielmani sisältää oman pohdintani siitä, kuinka kasvattajana soveltaisin tutkittua tietoa lapsen itsetunnon kehittämisestä liikuntatuokioiden parissa.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia yhteisiä asioita draamakasvatuksella ja itsetunnolla on. Lisäksi myös se, että mihin lapsen itsetuntoa tukeva kasvattaja voi draamakasvatuksen toimintatavoissa kiinnittää huomiota, jotta hän pystyy tukemaan lapsen itsetunnon syntymistä ja kehittymistä varhaiskasvatuskontekstissa eli tässä tapauksessa päiväkodissa. Aihetta lähestyn kirjallisuuskatsauksen näkökulmasta. Itsetunnon ja draamakasvatuksen suhteita halusin selvittää, jotta huomattaisiin, kuinka paljon hyviä vaikutuksia oikeanlaisella draamakasvatuksella voidaan saavuttaa. Itsetunto vastaavasti on koko ajan puhuttava asia yhteiskunnassa ja sillä on monia vaikutuksia ihmisen elinkaaren aikana. Tämän vuoksi itsetunnolle olisi hyvä luoda kestävä pohja jo varhaislapsuudessa eikä vasta ongelmien ilmaantuessa. Tuloksiksi löysin neljä tärkeää tekijää, joita on draamakasvatuksen avulla helppo lapsille opettaa ja heidän taitojaan kehittää. Nämä tekijät ovat draamaleikit, aikuisen merkitys toiminnassa, moraalikäsityksen merkitys ja kokemukset draamatoiminnasta. Kuitenkin suurimmaksi vaikuttavaksi tekijäksi draamakasvatuksen toteutuksessa sekä itsetunnon vahvistajana nousi aikuisen merkitys. Tämä on helposti tulkittavissa, koska aikuisilla on päiväkodissa suuri vaikutusvalta ja lapset ottavat heistä mallia oppiakseen ja kehittyäkseen. Tuloksiin päädyin ottamaan mukaan myös nuorten kokemuksia draamatoiminnan vaikutuksista, tässä Hounin (2010) tutkimuksessa keskeiseksi tekijäksi useat nuoret kertoivat itsetunnon vahvistumisen. Uskon näiden samojen asioiden näkyvän samalla tavoin pienten lasten keskuudessa, mutta heiltä omakohtaisia kokemuksia on lähestulkoon mahdotonta kerätä. Kaikki poimimani tulokset nousevat esille useissa lähteissä ja niiden koonti oli tämän vuoksi yksinkertaista sekä luotettavaa.

Kandidaatintutkielmani keskittyy musiikin siirtovaikutuksiin, musikaaliseen lahjakkuuteen sekä musiikkiluokkien historiaan sekä merkitykseen yksilön kehityksen ja kasvun kannalta. Tarkastelun kohteena ovat myös harrastaminen sekä musikaalinen lahjakkuus. Identiteetti muovautuu iän myötä erilaiseksi. Lapsen identiteetti on siis hyvin erilainen kuin aikuisen. Ihmisellä on myös erilaisissa tilanteissa eri rooleja, jotka myös lukeutuvat identiteetin kenttään. Itsetunto määritellään hyvin pitkälti itsensä tuntemiseksi ja se voidaankin jakaa kolmeen eri kategoriaan: minätietoisuus, itsearvostus sekä itsetuntemus. Minäkuva on laajempi käsitys itsestään ja se pysyy melkein muuttumattomana läpi elämän. Yksilön musiikillisen minäkuvan kehittymiseen vaikuttavat suuresti jo varhaiskasvatuksessa saadut musiikilliset kokemukset, ja varhaiskasvatuksen musiikillisen kentän suurin haaste onkin herättää lapsen musiikillinen rakkaus. Musiikki säätelee myös tunteita vahvasti. Kiihtyvä tai nopea rytmi koetaan usein paniikkina kun taas hidastuvalla rytmillä on rauhoittava vaikutus. Myös harrastaminen nähdään yksilön kehityksen kannalta merkittävänä toimintona ja erityisesti musiikin harrastaminen auttaa tukemaan yksilön minäkuvan ja identiteetin muodostumisessa. Lahjakkuus terminä on hyvin laaja. Erityisesti musiikillinen lahjakkuus sekä musikaalisuus voidaan määritellä monella eri tavalla, saavuttamatta kuitenkaan lopullista oikeaa määritelmää. Musiikillinen lahjakkuus ja musikaalisuus eivät kuitenkaan ole sama asia, vaikka monesti ajatellaan niin. Tarkemmin asiaa tarkasteltaessa päädytään siihen, että musiikillinen lahjakkuus on kehittyvä ominaisuus, kun taas musikaalisuus synnynnäinen ominaisuus. Kai Karma ja Daniel Levitin ovat määritelleet musikaalisuuden eri tavoin. Karman mielestä musikaalisuus on yksilön henkilökohtainen ominaisuus kun taas Levitinin mukaan musikaalisuutta voi olla monta erilaista tyyppiä. Musiikkiluokkatoiminta on saanut Suomessa alkunsa jo 1960-luvulla ja ennen tätä oli jo ollut tehostetun musiikin luokkakokeiluja muun muassa Helsingissä, ja tätä kautta maineeseen on noussut myös Tapiola kuoro. Ensimmäinen virallinen tehostetun musiikinopetuksen luokka oli v. 1966 Lahdessa johon oppilaat valittiin testeillä. Tästä innostuneena myös Jyväskylä, Vantaa ja Lappeenranta ottivat tehostetun musiikin luokat käyttöönsä. Vuonna 1968 Kouvola oli ensimmäinen paikkakunta johon perustettiin varsinainen musiikkiluokka. Oulussa musiikkiluokkatoiminta sai alkunsa vuonna 1967. Tällä hetkellä Oulussa musiikkiluokkatoimintaa on perusasteilla Rajakylän ala- sekä yläkoulussa, Teuvo Pakkalan alakoulussa, Tuiran alakoulussa sekä Pohjankartanon yläkoulussa. Oulussa toimii myös Madetojan musiikkilukio. Musiikkiluokille haetaan siirryttäessä kolmannelle luokalle sekä siirryttäessä seitsemännelle luokalle. Testit ovat laajat, ja niihin kuuluu muun muassa rytmi- sekä melodiantoistotehtävä, vapaavalintainen laulu, haastattelu, Kai Karman musikaalisuustesti sekä vapaaehtoinen soittonäyte. Musiikkiluokalla opiskelevilla oppilailla on tavallista enemmän musiikinopetusta, ja musiikin opetus on keskittynyt laajalti eri osa-alueita kehittävään toimintaan, kuten bändisoitto, erilaiset lauluyhtyeet ja kuorot sekä soittaminen koulun orkesterissa.

Tämä kandidaatintutkielma tarkasteli systemaattisen kirjallisuuskatsauksen muodossa kotimaista sekä ulkomaista tutkimuskirjallisuutta nuorten liikuntatottumuksista, kehonkuvasta ja itsetunnosta. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millainen yhteys liikunta-aktiivisuudella ja liikunnan laadulla on nuorten kehonkuvaan ja itsetuntoon. Nuoruusikä muodostaa henkisesti haastavan ajanjakson, jonka aikana nuoret joutuvat sopeutumaan lukuisiin fyysisiin ja psyykkisiin muutoksiin. Nämä muutokset, yhdistettynä länsimaiseen hoikkuutta ja kehon kauneutta korostavaan kulttuuriin ja sen aikansaamiin ulkonäköpaineisiin, koettelevat nuorten itsetuntoa ja heidän kuvaa omasta kehostaan. Samanaikainen nuorten liikunta-aktiivisuuden väheneminen tekee omalta osaltaan painonhallinnasta yhä haastavampaa ja johtaa väistämättä lihavuuden yleistymiseen. Tämän lisäksi liikunnan ilo menettää koko ajan merkitystään, samalla kun ulkonäkösyyt harrastaa liikuntaa yleistyvät. Sekä kotimaisten että ulkomaisten tutkimusten mukaan liikunta-aktiivisuudella on positiivinen yhteys nuorten kehonkuvaan ja itsetuntoon. Tämä sama ilmiö näyttäytyy sekä tyttöjen että poikien keskuudessa. Lukuisten selkeän yhteyden osoittaneiden tutkimusten pohjalta voidaan todeta, että vähintään yleisten liikuntasuositusten mukainen liikunta-aktiivisuus on omiaan tukemaan nuorten kehonkuvaa ja itsetuntoa. Tutkimusten mukaan myös liikunnan laadulla on yhteys nuorten kehonkuvaan. Urheilevat nuoret ovat keskimäärin tyytyväisempiä kehoonsa kuin ei-urheilevat nuoret.

Tämä kandidaatintutkielma tarkasteli systemaattisen kirjallisuuskatsauksen muodossa kotimaista sekä ulkomaista tutkimuskirjallisuutta nuorten liikuntatottumuksista, kehonkuvasta ja itsetunnosta. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millainen yhteys liikunta-aktiivisuudella ja liikunnan laadulla on nuorten kehonkuvaan ja itsetuntoon. Nuoruusikä muodostaa henkisesti haastavan ajanjakson, jonka aikana nuoret joutuvat sopeutumaan lukuisiin fyysisiin ja psyykkisiin muutoksiin. Nämä muutokset, yhdistettynä länsimaiseen hoikkuutta ja kehon kauneutta korostavaan kulttuuriin ja sen aikansaamiin ulkonäköpaineisiin, koettelevat nuorten itsetuntoa ja heidän kuvaa omasta kehostaan. Samanaikainen nuorten liikunta-aktiivisuuden väheneminen tekee omalta osaltaan painonhallinnasta yhä haastavampaa ja johtaa väistämättä lihavuuden yleistymiseen. Tämän lisäksi liikunnan ilo menettää koko ajan merkitystään, samalla kun ulkonäkösyyt harrastaa liikuntaa yleistyvät. Sekä kotimaisten että ulkomaisten tutkimusten mukaan liikunta-aktiivisuudella on positiivinen yhteys nuorten kehonkuvaan ja itsetuntoon. Tämä sama ilmiö näyttäytyy sekä tyttöjen että poikien keskuudessa. Lukuisten selkeän yhteyden osoittaneiden tutkimusten pohjalta voidaan todeta, että vähintään yleisten liikuntasuositusten mukainen liikunta-aktiivisuus on omiaan tukemaan nuorten kehonkuvaa ja itsetuntoa. Tutkimusten mukaan myös liikunnan laadulla on yhteys nuorten kehonkuvaan. Urheilevat nuoret ovat keskimäärin tyytyväisempiä kehoonsa kuin ei-urheilevat nuoret.

Jatkuvasti muuttuvassa työelämässä tarvitaan monia avaintaitoja, joihin terve itsetunto vaikuttaa myönteisesti. Terve itsetunto lisää sinnikästä yrittämistä, edesauttaa sosiaalisten suhteiden luomisessa sekä lisää kokeilevuutta ja aloitekykyä. Lisäksi sen on havaittu olevan yhteydessä parempaan työllistymis- ja sopeutumiskykyyn sekä onnellisuuteen. Perusopetuksen tavoitteena on tukea oppilaan kasvua terveen itsetunnon omaavaksi ihmiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten itsetunto kehittyy lapsuudessa, miten merkittävät muut ihmiset vaikuttavat siihen ja miten itsetuntoa voidaan tukea peruskoulussa. Tutkielma on toteutettu kuvailevana kirjallisuuskatsauksena perehtyen monipuolisesti kirjallisuuteen ja tutkimustietoon itsetunnosta kohdistuen erityisesti luokanopettajan työkenttään kuuluvien lasten ja nuoren ikäryhmään (6–13 v.). Sosiaalis-kognitiiviseen teorian mukaan ihmisen ajatukset, tunteet, käyttäytyminen ja ympäristö vaikuttavat toisiinsa muokaten siten jatkuvasti myös ihmisen käsitystä itsestään. Itsetunnon käsite esiintyy teorioissa osittain päällekkäin minäkäsityksen ja itseluottamuksen kanssa. Itsetunnon katsotaan koostuvan yleisestä itsearvostuksesta ja eriytyneistä itsetunnon osista elämän eri alueilla. Matalimmillaan itsetunto on varhaisnuoruudessa, lähtien murrosiän jälkeen uudelleen nousuun. Itsetunnossa on havaittu olevan suhteellisen vakaa, hitaasti muuttuva ja tilannekohtaisesti vaihteleva osa. Vanhempien ja merkittävien muiden ihmisten hyväksyntä ja omat onnistumisen kokemukset kasvattavat itsetuntoa. Lapsen itsetuntoa ja kehittymistä tukee parhaiten auktoritatiivinen eli ohjaava vanhemmuustyyli, missä lapselle tarjotaan rakkautta ja rajoja osoittaen aitoa kiinnostusta lasta kohtaan. Itsetunnon kehitys vaatii johonkin kuulumisen tunnetta ja vertaisilta saatua hyväksyntää. Koulussa itsetuntoa voidaan tukea menetelmillä, jotka kehittävät oppilaan työskentely- ja oppimistapoja, lisäävät itsetuntemusta ja omien ajattelutapojen ja tunteiden tiedostamista. Yhteisöllinen ja osallisuutta tukeva ympäristö sekä rohkaiseva ja myönteinen palaute antavat oppilaalle hyväksytyksi tulemisen tunteen kasvattaen siten hänen itsetuntoaan.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, millainen lastentarhanopettaja on liikuntakasvattajana ja kuinka hän samalla voi vaikuttaa lapsen positiiviseen itsetuntoon. Tarkoitukseni on löytää keinoja, joilla lastentarhanopettaja voi vaikuttaa lapsen positiiviseen itsetuntoon, kasvattaa liikkumaan ja liikunnan avulla. Haluan korostaa tutkimuksessani lapsen liikunnan tärkeyttä ja lastentarhanopettajan merkitystä liikuntakasvattajana. Tavoitteenani on tutkimuksellani saada kasvattajat kannustamaan ja rohkaisemaan yksilöitä liikkumaan. Tutkimukseni on toteutettu teoreettisena tutkimuksena kirjallisuuskatsauksen tavoin. Itsetunto on kokonaisuus, joka muodostuu lapsen tuntemuksista liittyen hänen kelpoisuuteensa fyysisen, henkisen ja sosiaalisen elämän osa-alueilla. Osaamisen, taitamisen ja onnistumisen kokemukset liikunnassa vaikuttavat myönteisesti lapsen itsetunnon ja itseluottamuksen kehittymiseen. Lapsen itsetunto määrää monella tavalla hänen suhtautumistaan suorituksiin ja saavutettuihin taitoihin. Itsetunto on osa yksilön persoonallisuutta, antaa lapselle luvan olla oma itsensä, leikkiä ja kuunnella mielipiteitä muilta. Kaikki ihmiset, jotka ovat tekemisissä lapsen kanssa vaikuttavat sen syntyyn. Tärkeimpänä kasvatustavoitteena tulisi olla yksilön itsetunnon ja minäkäsityksen tukeminen. Liikuntakasvatus on toimintaa, joka tarkastelee liikuntaan liittyviä ilmiöitä kasvatuksen näkökulmasta. Sen tavoitteena on luoda edellytyksiä liikunnalliseen elämäntapaan ja tukea lapsen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista kehitystä. Varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen tavoitteena on lapsen liikkumaan innostaminen ja liikunnan ilon kokeminen. Se, millaisia mahdollisuuksia lapselle annetaan liikkumiseen ja leikkiin, on kiinni hänen kasvattajastaan ja opettajastaan. Positiivisten kokemusten kautta liikunnallisuudesta tulee osa lapsen persoonallisuutta. Liikunnallisen elämäntavan rakentumiseksi on tärkeää aloittaa liikunnan merkityksen korostaminen jo pienestä pitäen.

Tunnetaidot ovat 2000-luvulla nousseet entistä enemmän yleiseen keskusteluun, ja on jopa eräänlainen trendi puhua tunnetaidoista ja tunnekasvatuksesta. Tunnetaidot eivät ole synnynnäisiä tietoja ja taitoja, vaan koko elämän harjoiteltavia ja opittavia. Tässä teoreettisessa työssä tarkastelen tunnetaitojen yhteyttä nuoren itsetuntoon. Prosessin aikana tunnetaidot osoittautuivat kiinteäksi osaksi itsetuntemusta ja itsetuntoa. Mitä enemmän tunnemme itseämme ja kykenemme ilmaisemaan itseämme, sitä varmemmin itsetuntokin vahvistuu. Itsetuntemuksen kannalta jo tunteet itsessäänkin ovat merkityksellisiä. Itsetuntemukseen liitettynä itsearvostus nousee tärkeäksi. Sanotaan, että se, kuinka paljon ihminen näkee itsessään hyviä ominaisuuksia, on itsetuntoa. Itsetunto on tärkeä ihmisen toiminnan ja hyvinvoinnin selittäjä. Tässä työssä puhun itsetunnosta muuttuvana ja kehityskykyisenä ominaisuutena, joka samaan aikaan on niin sanottua myönteistä realismia omista mahdollisuuksista ja rajoitteista. Itsetuntemuksen käsite viittaa jatkuvaan tietoisuuteen omista tunteista. Nuoruuden yhtenä tärkeimpänä tehtävänä on itsetuntemuksen syventäminen, minkä jälkeen nuori alkaa vähitellen kyetä itsereflektioon eli oman toimintansa arviointiin. Työssäni selvitän, miten tunnetaidot ovat yhteydessä nuoren itsetuntoon sekä miten tunnetaitojen kehittäminen edistää nuoren itsetunnon vahvistumista. Työni on teoreettinen katsaus kyseiseen aihepiiriin ja viitekehykseltään kasvatuspsykologinen. Aiheeni pohjalta olen perehtynyt aiempaan kirjallisuuteen ja tutkimuksiin sekä peilannut niitä omiin havaintoihini. Tunnetaitoja harjoittelemalla nuori voi kehittää itsetuntemustaan. Tämä tapahtuu kuuntelemalla omia kokemuksia ja itseään reflektoimalla. Tunteita käsitellessä ja niiden käsittelyä harjoitellessa vahvistuvat niin tunnetaidot kuin myös itsetuntemus.

Kandidaatintutkielmani käsittelee moniaistisuutta varhaiskasvatuksen taidekasvatuksessa. Tutkin moniaistisen työskentelyn vaikutuksia lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen tukemisen näkökulmasta. Kokonaisvaltainen kehitys on aiheena valtavan laaja, joten nostan sieltä fokukseen erityisesti lapsen itsetunnon tukemisen. Tutkimuskysymykseni on siis: kuinka moniaistinen taidekasvatus voi tukea 3–5-vuotiaan lapsen itsetunnon kehitystä? Pohdin kysymystä uuden varhaiskasvatussuunnitelman hengessä. Tutkimusmenetelmänä käytän kirjallisuuskatsausta ajankohtaisista aiheeseeni liittyvistä teoksista. Pääasiallisena suomenkielisenä lähteenäni käytän ​Musta tuntuu punaiselta! Kuvataiteellinen toiminta varhaisiässä -kirjaa (2014), jonka ovat toimittaneet Rusanen, Kuusela, Rintakorpi ja Torkki. Teos tarjoaa kattavan ja ajanmukaisen katsauksen pienten lasten taidekasvatukseen, niin sen teoriaan kuin käytäntöönkin. Teoksessa huomioidaan moniaistisuus osana työskentelytapoja. Tutkielmassani tärkeät raamit antaa varhaiskasvatussuunnitelma ja pohtiessani sen taidekasvatuksellisia sisältöjä ja tapoja toteuttaa niitä, tutkin Ahosen uutta ​Vasun käyttöopasta (2017). Koiviston väitöskirjatutkimuksesta ​Yksilöllistä huomiota arkisissa tilanteissa — Päiväkodin toimintakulttuurin kehittäminen lasten itsetuntoa vahvistavaksi (2007) löysin omaan tutkimukseeni teoriapohjaa. Tutkielmassani selvisi, että moniaistinen taidekasvatus tukee omalta osaltaan hyvin lapsen itsetunnon kehitystä, kun se on pedagogisesti hyvin suunniteltua, toteutettua ja ohjattu lapsen yksilölliset tarpeet huomioon ottaen. Lapsen itsetunto vahvistuu, kun hän saa säännöllisesti onnistumisen kokemuksia. Moniaistiseen työskentelytapaan pohjautuvan taidekasvatuksen tulee siis olla pitkäkestoista, ja mieluummin päivittäiseen toimintaan sisällytettyä, kuin sarja lyhyitä tuokioita.