Littérature scientifique sur le sujet « Itsenäistyminen »

Artikkelissa tarkastellaan merkittäviä elämänkulun käännekohtia (turning points) lastensuojelun sijaishuollosta aikuistuneiden kokemuksissa. Viitekehyksenä on käännekohtien teoreettinen tarkastelu, jota avataan elämänkulullisesta tutkimuksesta käsin. Artikkelin aineisto koostuu sijaishuollosta aikuistuneille järjestetyistä fokusryhmätyöpajoista (n=20), teemahaastatteluista (n=3) ja kirjoitetuista tarinoista (n=3). Käännekohtien merkitys sijaishuollossa kasvaneiden kertomuksissa linkittyi ihmis- ja perhesuhteiden, työ- ja opiskeluelämän sekä sosiaalisten ympäristöjen muutoskohtiin. Tulosten perusteella elämän käännekohdiksi määrittyivät huostaanotto ja sijaishuoltoaika, itsenäistyminen, omillaan oleminen ja vanhemmaksi tuleminen. Lastensuojelujärjestelmä toi käännekohtiin institutionaalisesti määrittyviä rakenteita ja ikärajakeskeisiä käytänteitä. Merkittäviä käännekohtia sävyttivät niin negatiiviset kuin positiiviset, kannattelevat ulottuvuudet.

Artikkelimme aiheena ovat Raja-Karjalan kouluolot 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Laatokan pohjoispuolella sijainnut Raja-Karjala kuului Suomeen toiseen maailmansotaan saakka, mutta poikkesi muusta maasta kieleltään ja kulttuuriltaan, sillä sen väestö koostui pääosin karjalankielisistä ortodokseista. Vaikka karjala oli Raja-Karjalassa enemmistön äidinkieli, sitä ei käytetty alueen kouluissa opetuskielenä vaan opetusta annettiin Suomen itsenäistymiseen saakka suomeksi ja venäjäksi ja Suomen itsenäistymisen jälkeen yksinomaan suomeksi. Koulujen opetuskielet kertovat paitsi Raja-Karjalan sijainnista poliittisesti herkällä raja-alueella myös rajaseudun asukkaiden kielellisen ja kulttuurisen erityislaadun unohtamisesta. Artikkelissa selvitämme, mitä Raja-Karjalan kouluoloista 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tiedetään historiantutkimuksen ja muun kirjallisuuden valossa sekä millaisia koulumuistoja rajakarjalaistaustaiset itse ovat esittäneet 1960-luvulla taltioiduissa murrehaastatteluissa.

Suomen ortodoksien asema muuttui ratkaisevasti sosialistisen vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen seurauksena, kun yhteys kirkon venäläiseen hallintoon katkesi. Paasikiven hallituksen asetuksella 26.11.1918 järjestetyn kirkkokunnan odotettiin todistavan lojaalisuutensa Suomen valtiolle. Sotienvälistä kautta määrittivätkin kirkollisten rakenteiden ja ilmaisumuotojen suomalaistamispyrkimykset. Kansallistamisen kaudella kirkkolauluun kiinnitettiin erityistä huomiota, koska sen toivottiin sitouttavan ortodokseja kirkkoonsa. Sen myös uskottiin torjuvan ortodoksien näkökulmasta huolestuttavia uhkia kuten sekularisaatio tai herätysliikkeet. Ortodoksiset kanttorit olivat huonosti valmennettuja vastaamaan ajan haasteisiin. Kanttoreina työskenteli pääasiassa hengellisissä oppilaitoksissa alkeellisen musiikkikoulutuksen saaneita miehiä tai itseoppineita. Vaikka kanttoreita kritisoitiin, säännöllistä täydentävää koulutusta heille alettiin tarjota lyhytkursseina vasta vuodesta 1932 alkaen. Tässä artikkelissa tarkastellaan ortodoksisen kanttorin ammatillisen toiminnan kehitystä sotienvälisenä kautena siihen kohdistuneiden odotusten valossa. Artikkeli täyttää tutkimuksessa esiintyvän aukon kanttorikoulutuksen kehityksen osalta. Se perustuu kirkolliseen arkisto- ja lehtiaineistoon, jonka pohjalta tarkastellaan erityisesti arkkipiispa Hermanin käynnistämiä kehittämistoimenpiteitä ja tarkastellaan eri toimijoiden tuottamia merkityksiä kanttoreista ja heitä odotetusta toiminnasta osana laajempaa yhteiskunnallista kehityspyrkimystä.

Artikkeli käsittelee antimoderneja juonteita Volter Kilven (1874–1939) laajoissa yhteiskunnallisissa ja kulttuurikriittisissä pamfleteissa Kansallista itsetutkistelua (1917) ja Tulevaisuuden edessä eli Kansallista itsetutkistelua II (1918) keskittyen jälkimmäiseen teokseen. Sisällissodan aikana syntyneessä pamfletissa Kilpi esittää nykyaikaistumisen ongelmat, erityisesti teollistumisen ja taloudellisen kehityksen aikaansaamat mullistukset, perinteisen uskonnollisen maailmankuvan sortumisen sekä uudet kansanvaltaiset aatteet uhkina yhteiskunnan ja yksilöiden hyvinvoinnille ja onnellisuudelle. Modernin kokemista luonnehtivat paljolti särkyneisyys ja vieraantuminen. Osoitan, kuinka nykyaikaan kohdistuva vastahankaisuus, agraarielämää romantisoiva nostalgia sekä perinteen merkitystä korostava yhteiskunnallinen ajattelu yhdistyvät kuitenkin Kilvellä paradoksaalisestikin edistysmielisiin ideoihin. Nykyaika ja siihen reagoiva (anti)modernius näyttäytyvät januskasvoisina. Tulevaisuuden edessä -pamfletin loppupuolella Kilpi päätyy hahmottelemaan kansallisen edistyksen ohjelmaa, joka valtiota koskevia antidemokraattisia ajatuksia lukuun ottamatta muistuttaa paljossa sisällissodan jälkeen toteutettuja uudistuksia. Tarkastelen Kilven antimoderniutta Suomen itsenäistymisen ja sisällissodan ajan kontekstissa, Kilven vaikutteiden kannalta sekä suhteessa kansainvälisiin kulttuurisiin ja poliittisiin virtauksiin.

Viro julistautui itsenäiseksi helmikuussa 1918. Vapaan kansansivistystyön järjestö Eesti haridusliit (”Viron koulutusliitto”) aloitti vuonna 1925. Se järjesti kursseja ja luentoja, edisti kirjastoasiaa ja seuranäyttämötoimintaa. Opintokerhojakin oli. Ammattiyhdistysliikkeessä heräsi ajatus työväen sivistystyöstä. Yhtenä kannustajana toimi vuonna 1929 TSL:n opintosihteeri Arvi Hautamäki. Eesti tööliste haridusliit (”työläisten koulutusliitto”) syntyi vuonna 1931, ja toiminta alkoi seuraavana vuonna. Perustajina olivat ammatillinen keskusjärjestö (6 000 jäsentä) ja työväen urheiluliitto (1 600 jäsentä) sekä Tallinnan Työväen teatteri. Ensimmäisiä tehtäviä olivat luentojen aloittaminen, opintosuunnitelmien laatiminen, opinto-ohjaajien kouluttaminen ja kirjastojen käytön opastaminen. Mallia saatiin etenkin Suomesta. Alkuvaiheessa oli 27 opintokerhoa. Luennot olivat kaikille avoimia, mutta ne suunnattiin erityisesti ay-väelle. Ensimmäisen vuoden kuulijamääräksi arvioitiin 300 henkilöä. Ensimmäiset opinto-ohjaajakurssit järjestettiin Tallinnassa lokakuussa 1933. Osallistujia oli 45. Kursseja ja opintopäiviä järjestettiin pääasiassa ammatillisten järjestö­jen parissa, suuremmissa kaupungeissa ja asutuskeskuksissa. Talvella 1933–1934 toimi yli 50 opintokerhoa. Vaikeudet alkoivat yhteiskunnallisten olojen muuttuessa keväällä 1934. Viro siirtyi vähitellen autoritääriseen oikeistohallintoon. Toimintaa rajoitettiin, ja syksyllä 1934 oli jäljellä vain muutamia kerhoja. Lopulta Eesti tööliste haridusliit lakkautettiin sisäasiainministerin määräyksellä lokakuussa 1937. Vapaa kansansivistystyö mahdollistui vasta uuden itsenäistymisen yhteydessä 1990-luvun alussa.

Kertova fiktio antaa äänen heille, joilla sitä ei ole (Cutter‐Mackenzie, Payne & Reid 2010, 257). Sodankyläläisen Anna-Liisa Haakanan romaani Ruman tytön rakkaus (1989) käsittelee Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin tavoin pohjoisen syrjäisyyden teemoja. Pohjoisen kirjailijat nostavat erityisesti esiin myös pohjoisen alueen eriarvoisuutta muuhun Suomeen nähden, onhan esimerkiksi todellista, aineellista köyhyyttä esiintynyt erityisesti juuri Pohjois- ja Itä-Suomessa 1950-luvulle saakka (vrt. Laitinen & Pohjola 2001, 21). Romaanissaan Haakana nostaa korostetusti esiin syrjäseudulla elävän tytön vaikean itsenäistymisprosessin. Sitä paratiisinomaista nostalgian lähdettä, joka ihmisillä liittyy usein omaan lapsuudenkotiin (vrt. Stenroos 2003, 66), ei Haakanan teoksesta löydy. Romaanissa syrjäseudun ihmiset elävät Lapin sodan jälkeisen jälleenrakennuskauden murroksessa. Tytön perheen elämä on henkisesti ja aineellisesti köyhää. Haakanan teoksen tarina on edelleen yksi esimerkki siitä, miten syrjäseutu työntää pois erityisesti juuri tyttöjä (vrt. Käyhkö 2017, 18). Toisaalta opiskelu ja työpaikka kaukana kotoa tarjoavat nuorille myös vapautta ja nopeamman itsenäistymisen mahdollisuuden. Muuton pohjimmaisena syynä voi olla myös arvostuksen ja hyväksynnän puute (vrt. Vuontisjärvi 1998, 190–191), mikä Haakanan teoksessakin todentuu. Haakanan romaanista on löydettävissä sekä sadun, maagisen realismin että balladin piirteitä. Muutaman kuukauden kestävä, kiihkeä, balladeille tyypillinen, kielletty suhde naimisissa olevan miehen kanssa "herättää" hänet sadunomaisesta Ruususen unestaan ja on hänelle samalla ainoa keino irtautua kodin ahdistavasta, pysähtyneestä elämästä. Miehen kautta hän ikään kuin herää havainnoimaan luontoa ensimmäisen kerran ja vapautuu entisestä, “rumasta” minästään kypsyen naiseksi, joutseneksi ruman ankanpoikasen tavoin. Teoksen lopussa lähtö syrjäkylästä mahdollistaa hänelle identiteetin sovittamisen uuteen paikkaan, josta hän toivoo löytävänsä uudenlaista topofiliaa.

Euroopan unioni laajeni toukokuussa 2004, jolloin kymmenen uutta jäsenmaata liittyi unionin jäseneksi.Yksi uusista jäsenmaista oli Viro. Nyt sekä Viro että Suomi toimivat samalla sisämarkkina-alueella. Sisämarkkinathelpottavat mm. tuotteiden liikkuvuutta jäsenmaasta toiseen. Vapautuneet sisämarkkinat voivatuhata yrityksiä, jotka tuottavat identtisiä tuotteista mutta eivät ole kilpailukykyisiä markkinoilla.Tässä tutkimuksessa selvitetään maitotilojen kansainvälisen vertailuverkoston (IFCN-verkoston)tilatietoja ja verkostossa kehitettyä simulointimallia hyväksi käyttäen Viron ja Suomen maitotilojen kilpailukykyävuonna 2003 sekä taloudellisten ja fyysisten tunnuslukujen (kilpailukyvyn) kehittymistä vuoteen2010. Tilat on muodostettu maidontuotannon kansainvälistä vertailua varten ja ne kuvaavat alueelle ominaisuuksiltaantyypillisiä maitotiloja. Virosta vertailussa ovat mukana 35 ja 440 lehmän tilat ja SuomestaPäijät-Hämeen 40 lehmän tila (B-tukialue) ja Pohjanmaan 40 lehmän tila (C2-tukialue). Mallin avullalasketaan maidontuotannon taloudellisia ja fyysisiä tunnuslukuja. Kilpailukykyä kuvaavana keskeisenätunnuslukuna käytetään maitokilon tuotantokustannusta. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään viljelijähaastattelujenavulla, millaisia ovat maitotilojen liikkeenjohdon strategiat Virossa ja Suomessa.Vuonna 2003 maidon tuotantokustannus oli Suomen tyypillisillä maitotiloilla korkeampi kuin Vironmaitotiloilla. Vaikka maidon tuotantokustannus oli Suomen tiloilla Viron tiloja korkeampi, olivatmyös tuotot (maidon tuottajahinta ja tuet) maitokiloa kohti Suomen tiloilla Viron tiloja korkeammat.Tuella onkin suuri merkitys Suomen tilojen taloudessa. Tuen osuus Suomen tiloilla on noin 30 % lypsykarjataloudenkokonaistuotoista. Simuloitaessa tilojen tuotantoa vuoteen 2010, Viron tyypillisillä maitotiloillakannattavuus paranee vuoteen 2003 verrattuna. Tähän vaikuttavia tekijöitä ovat mm. maidon tuottajahinnansekä pinta-alatukien kohoaminen. Suomen tyypillisillä maitotiloilla kannattavuus puolestaanheikkenee tulevaisuudessa. Heikkenevä kannattavuuskehitys aiheutuu kustannusten noususta ja alenevastamaidon hinnasta sekä tuesta.Tulevaisuudessa Viron maidontuotanto tullee painottumaan yhä enemmän suuriin maatalousyrityksiin,vaikka perheviljelmien merkitys maidontuotannossa on kasvanut Viron itsenäistymisen jälkeen.Vuonna 2003 suurtiloilla tuotettiin kuitenkin noin 70 % kaikesta Virossa tuotetusta maidosta. Tutkimustuloksetosoittavat, että Viron tyypillisistä maitotiloista etenkin Viron 440 lehmän tilalla maidontuotannonyksikkökustannukset ovat alhaiset ja tuotanto on kannattavaa. Viron 440 lehmän tila on tutkituista tiloistakilpailukykyisin. EU:n myötä Viron maidontuotanto elää kuitenkin murroksen aikaa.