Literatura académica sobre el tema "Vesiensuojelu"

Vesistöjen ravinnekuormitus ja maatalousluonnon köyhtyminen ovat täpeltoviljelyn negatiivisia ympäristövaikutuksia. Monimuotoisuutta ja vesiensuojelua edistetään osaksi samoilla toimenpiteillä, esimerkiksi kesannoimalla. Ympäristö- ja maatalouspolitiikan kannalta on kiinnostavaa, kuinka suuria kustannussäästöjä on saavutettavissa, jos nämä toimenpiteet suunnitellaan alueellisesti koordinoidusti sekä monimuotoisuutta että vesiensuojelua silmälläpitäen. Tätä kysymystä voidaan tarkastella alueellisesti heterogeenisen pellonkäytönn optimointimallin avulla. Tutkimuksessa haettiin kustannustehokkaita toimenpideyhdistelmiä monimuotoisuuden ja vesiensuojelun yhteistuotannolle valuma-aluetasolla. Esimerkkialueena oli Lepsämänjoen valuma-alue Vantaanjoen vesistössä. Mallissamme viljelijä tekee päätöksiä peltojen maankäytöstä (ohranviljelyn ja erilaisten kesantojen välillä) sekä lannoituksen määrästä ohranviljelyaloilla. Malli sisältää kuvauksen erilaisten peltolohkojen ravinnekuormitusalttiudesta sekä asiantuntija-arvioihin perustuvan kuvauksen viljelypäätösten ja peltolohkojen ominaisuuksien vaikutuksesta peltoluonnon monimuotoisuuteen. Aineisto alueen maankäytöstä ja peltojen ominaisuuksista tallennettiin paikkatietojärjestelmään. Tämä tieto yhdistettiin toimenpiteiden vaikuttavuuden kanssa optimointimallissa. Tulostemme mukaan koordinoitu monimuotoisuuden ja vesiensuojelun suunnittelu tuottaa kustannussäästöjä verrattaessa tilanteeseen, jossa toimenpiteet suunnitellaan toisistaan riippumatta. Lannoituksen vähentäminen on tehokkain tapa aloittaa vesiensuojelu. Korkeampiin vesiensuojelullisiin tavoitteisiin pyrittäessä on kustannustehokasta yhdistää lannoituksen vähentämistä ohra-alalla viherkesantoalan kasvattamisee huuhtoutumisherkimmillä peltolohkoilla. Monimuotoisuuden edistämisessä tehokkain keino on niittykasviseoksella perustettu kesanto. Näitä kesantoja perustettiin tulosten mukaan ensin jyrkkärinteisimmille, metsään rajoittuville ja etelään avautuville peltolohkoille. Sekä vesiensuojelua että monimuotoisuutta edistävät taloudellisesti tehokkaat toimenpideyhdistelmät koostuivat sekä lannoituksen vähentämisestä että niittykasvialan lisäämisestä ja kohdentamisesta. Koordinoidulla monimuotoisuuden ja vesiensuojelun suunnittelulla saavutettavat kustannussäästöt ovat ehdollisia laskentamallin oletuksille, valuma-alueen ominaisuuksille, vaihtoehtoisten toimenpiteiden määrille ja niiden vaikuttavuudelle sekä myös sille missä suhteessa yhteiskunta arvostaa vesien- ja monimuotoisuuden suojelua.

Vesiensuojelun tarpeet kiristävät vaatimuksia maatalouden vesistökuormituksen vähentämiseksi ja lisäävät kysyntää uusille vesiensuojelua edistäville keinoille. Jaettu lannoitus on varteenotettava ja Suomessa vähän sovellettu keino vesistökuormituksen hillitsemiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin jaetun lannoituksen taloudellisia vaikutuksia ja vesistökuormitusta viljelijän päätöksentekomallin avulla. Malli kalibroitiin mallasohralle ja eteläsuomalaiselle savipellolle. Mallin avulla voidaan laskea optimaalisia typpilannoitusohjelmia erilaisilla viljan hinnoilla, kustannustasoilla ja ympäristöpainotuksilla. Malli ottaa myös huomioon vaihtelevien sääolojen vaikutuksen satoon, viljelijän saamiin tuloihin, typen huuhtoutumiseen ja epävarmuuden vaikutuksen rationaalisesti toimivan viljelijän päätöksiin. Kylvön yhteydessä tehtävän sijoituslannoituksen lisäksi viljelijä voi päättää lisälannoituksesta kasvukauden aikana kolmena ajanhetkenä ottaen huomioon kasvuston sekä maaperän typpivarasto suuruuden. Tulostemme mukaan viljelijän ei kannatta siirtyä jaettuun typpilannoitukseen, kun päätöksentekoa tarkastellaan pitkän aikavälin keskiarvoihin asetetuilla viljan ja tuotantopanosten hinnoilla. Peltolohkon tuottoa maksimoivan viljelijän kannattaa laittaa sijoituslannoituksessa riittävä määrä typpeä koko kasvukauden tarpeisiin. Toisaalta, jos viljelijä ottaa typen huuhtoutumisen ympäristövaikutukset huomioon, vaikka hyvinkin pienellä painolla, kannattaa lannoitus jakaa useampaan osaan. Jaetulla lannoituksella saadaan suuremmat keskiarvoiset sadot vuosittain pienemmällä typen vesistökuormituksella, mutta hiukan suuremmin kustannuksin. Jaettu lannoitus on ollut puutarhaviljelyssä käytössä jo vuosikymmeniä. Peltoviljelyssä sitä on sovellettu lähinnä intensiivisen peltoviljelyn maissa. Viime aikoina kohonneet viljan ja tuotantopanosten hinnat sekä kansalaisten huoli vesistöjemme tilasta voivat kuitenkin luoda kysyntää menetelmän sovelluksille myös Suomessa. Menetelmällä on potentiaalia etenkin huuhtoutumisherkimmillä vesistöihin rajoittuvilla pelloilla, jotka halutaan kuitenkin pitää viljelyssä hyvätuottoisuutensa tai muiden syiden takia. Kasvukauden aikaisen lannoituksen suotuisat ympäristövaikutukset on kuitenkin syytä varmentaa koejärjestelyin, ennen kuin Suomessa vähän sovellettu menetelmä otetaan laajamittaisempaan käyttöön. Jaettu lannoitus on luontevaa kytkeä täsmäviljelyyn, jossa lannoituksen määrää vaihdellaan pellon eri osien tuotantopotentiaalin ja huuhtoutumisherkkyyden perusteella.

Vaikka kaupunkien, teollisuuden ja maatalouden jätevedenpuhdistamot ovat olleet vesiensuojelun tärkeimmät välineet kaikissa teollisuusmaissa, ei yhdenkään suuren teollisuusmaan vesiensuojelun ympäristöhistoriasta ole tehty monitieteistä ja kattavaa kansallista tutkimusta. Tämä koskee myös Neuvostoliittoa. Useimmat tutkimukset käsittelevät Neuvostoliiton ympäristöteemoja laajasti, jolloin suurtenkin yksittäisten sektoreiden, kuten vesiensuojelun, esittelyt ovat jääneet pinnallisiksi. Tästä syystä artikkelimme tavoitteena on pyrkiä luomaan ensimmäinen, suomeksi kirjoitettu yleiskuva Neuvostoliiton vesiensuojelun ympäristöhistoriasta vuosina 1917–1991. Keskitymme kolmeen alateemaan: vesistöjä koskevan lehdistökeskustelun, vesistöjen luonnontieteellisen tutkimuksen ja jätevedenpuhdistuksen kehityksen ympäristöhistoriaan. Esittelemme myös vesiensuojelun normatiivisen ohjauksen päävaiheita. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi olemme käyneet läpi luonnontieteilijöiden ja insinöörien ammatillisia raportteja, artikkeleita ja kirjoja sekä neuvostolehdistöä (Pravda ja Izvestija). Metodologisesti tutkimuksemme edustaa autoritaaristen yhteiskuntien ympäristöhistorian tutkimuksen uutta koulukuntaa, jonka tavoitteena on tarkastella eri yhteiskuntajärjestelmiä edustavia maita monitieteisten lähestymistapojen ja empiiristen lähdeaineistojen avulla aiempaa avoimemmin. Ilmeisistä ongelmista huolimatta vesistöjen saastumisesta muotoutui Neuvostoliiton varhaisin ja merkittävin yleisesti tunnustettu ympäristöongelma ja vesiensuojelusta tuli sen ympäristönsuojelun vanhin, laajin ja ehkä tehokkain sektori. Although urban, industrial and agricultural wastewater treatment plants have been the main instrument for water protection in all industrialised countries, no multidisciplinary and comprehensive national study has been conducted on the environmental history of water protection in any of the major industrialised countries. This also applies to the Soviet Union. Most studies deal extensively with Soviet environmental themes, leaving presentations of even large individual sectors, such as water protection, superficial. For this reason, the aim of our article is to try to create the first overview, written in Finnish, of the environmental history of water protection in the Soviet Union in 1917–1991. We focus on three sub-themes: the press debate on water pollution and protection, the environmental history of scientific research on water pollution, and the construction of wastewater treatment plants. We also present the main stages of the normative control of water protection. In addition to research literature, we have reviewed professional reports, articles and books by natural scientists and engineers, as well as the Soviet press (Pravda and Izvestiya). Methodologically, our research represents a new school of thought on the study of the environmental history of authoritarian societies, with the goal of looking more openly at countries representing different social systems through multidisciplinary approaches and empirical source data. According to our results, water pollution became the most significant and widely recognised environmental problem in the Soviet Union, and water protection became its oldest, largest, and perhaps most effective sector of environmental protection.

Suomessa on happamia sulfaattimaita viljelymaana 100 000 - 200 000 ha, ja metsätalouskäytössä oleva pinta-ala on tuntematon. Näiden maiden kuivatuksen aiheuttama happamuus- ja metallikuormitus on merkittävästi heikentänyt pintavesien ekologista ja kemiallista tilaa sekä jokien ja rannikkoalueiden kalakantoja. Sulfaattimailta tuleva nykyisinkin suuri ympäristökuormitus ja vesistöhaitat uhkaavat kasvaa entisestään ilmastonmuutoksen seurauksena. Hydrologisten ääriolojen yleistyminen, talvisadannan ja virtaamien kasvu sekä maaperän ja vesistöjen lämpeneminen lisäävät riskejä happamuuden ja metallien huuhtoutumiselle ja ekotoksikologisille haitoille. Korjaaviin toimenpiteisiin ryhtyminen on välttämätöntä vesipolitiikan puitedirektiivin, meristrategiadirektiivin, prioriteettiainedirektiivin, tulvadirektiivin ja luontodirektiivin mukaisten ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi. Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) koordinoimana on käynnistynyt vuosina 2010-2012 toteutettava, EU:n Life+-ohjelmasta rahoitettava hanke ilmastomuutoksen aiheuttamien ympäristöriskien vähentämiseksi happamilla sulfaattimailla (Climate Change Adaptation Tools for Environmental Risk Mitigation of Acid Sulphate Soils –CATERMASS). SYKEn lisäksi hankkeen päätoteuttajina ovat GTK, MTT, Helsingin yliopisto, Åbo Akademi sekä Etelä-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus. Hankkeen tavoitteena on kehittää valmiuksia sopeuttaa happamien sulfaattimaiden maankäyttöä ja vesiensuojelua muuttuvaan ilmastoon. Varautuminen vesistö-, kalasto- ja biodiversiteettihaittoihin ja niiden torjuntaan vaatii systemaattista tiedon kokoamista ongelma-alueista, happamuus- ja metallialtistuksen skenaarioista, ympäristöriskien luonteesta ja prioriteettikohteista sekä käytettävissä olevista vesiensuojelumenetelmistä ja niiden toimivuudesta muuttuvassa ilmastossa. Hanke on erittäin haastava, sillä ongelmien vähentäminen edellyttää maankuivatuksen ja viljelymenetelmien muuttamista yksityisomistuksessa olevilla maatalousmailla. Ympäristöhaittojen vähentäminen edellyttää laajapohjaista ja osallistavaa riskien hallintaan tähtäävää prosessia, jossa huomioidaan luonnontieteellisten näkökohtien ohella myös sosioekonomiset seikat.

Saarijärven reitin vesistöistä yli puolet sijoittuu tyydyttävään tai sitäkin huonompaan käyttökelpoisuusluokkaan. Tässä tutkimuksessa selostetaan ensimmäisen ko. vesistöreitin varrella, kahdella pienellä metsä- ja maatalousvaltaisella valuma-alueella, toteutetun jatkuvatoimisen vedenlaadun seurannan tuloksia. Tutkimus on osa kolmevuotista, EU:n maaseuturahaston rahoittamaa ”MAISA - Maatalouden vesiensuojelun kehittäminen Saarijärven vesistöreitin varrella” –hanketta. Vuosina 2010 ja 2011 toteutettujen seurantajaksojen tavoitteena oli testata, miten jatkuvatoiminen, automaattinen vedenlaadun mittaus toimii Keski-Suomessa tyypillisillä, hiesu-hiekkamoreeni- ja turvepitoisilla mailla vedenlaadun ja hajakuormituksen arvioinnissa. Vedenlaatua seurattiin Saarijärvellä Tarvaalassa hiesu-hiekkamoreenivaltaisen valuma-alueen (129 ha) halki virtaavassa valtaojassa ja Satosuolla turvevaltaisen valuma-alueen (573 ha) halki virtaavassa purossa. Automaattisten mittausantureiden mittaustaajuus oli kerran tunnissa. Anturit mittasivat optisesti sameutta, nitraattitypen pitoisuutta ja liukoisen orgaanisen hiilen pitoisuutta. Arviot kokonaisfosfori- ja kiintoainepitoisuuksista laskettiin sameusarvojen perusteella vedenlaatumuuttujien välisiin riippuvuuksiin perustuen. Automaattisella vedenlaadun mittauksella saatiin tarkkaa tietoa hiekkamoreeni- ja hiesuvaltaisen sekä turvepitoisen valuma-alueen veden kiintoaine- ja ravinnepitoisuuksista. Jatkuvatoimisella vedenlaadun seurannalla pystyttiin havaitsemaan virtaamamuutosten aiheuttamat nopeat muutokset pitoisuuksiin, jotka yksittäisissä vesinäytteissä jäivät huomaamatta. Tutkimuksessa ilmeni kuitenkin, että kohdealueella ei voida ennustaa, esiintyykö veden sameuden ja kokonaisfosforipitoisuuden välillä korrelaatio kaikissa olosuhteissa. Silloin kun korrelaatio puuttuu, veden kokonaisfosforipitoisuutta ei pystytä arvioimaan automaattimittausten perusteella. Seurantajaksot sijoittuivat kahdelle hydrologisilta olosuhteiltaan hyvin erilaiselle vuodelle. Seurantajakson hydrologiset olosuhteet vaikuttivat ravinnekuormituksen määrään, esimerkiksi Tarvaalan tutkimusalueen nitraattityppikuormitus oli syksyllä 2011 noin puolitoistakertainen vähäsateisempaan vuoteen 2010 verrattuna. Seurantajaksolla 2011 Tarvaalassa peltoalueen (14 % valuma-alueesta) osuus valuma-alueen kokonaistyppikuormituksesta (494 kg) oli 60 %. Vuoden 2011 arvioidut kokonaistyppi ja -fosforikuormitukset lähentelivät molemmilla tutkimusalueilla yleisesti käytettyjä maatalouden ominaiskuormituslukuja, mutta vuonna 2010 (Tarvaalan) tutkimusalueelta tullut kuormitus oli moninkertaisesti yleisiä kuormituslukuja pienempi.

Valuma-alueen maankäyttömuodot ja viljelykäytännöt vaikuttavat fosforikuormituksen määrään ja laatuun. Nurmelle pintaan levitetty lannoitefosfori ja lietelanta kerryttävät huuhtoumalle altista fosforia maan pintakerrokseen. Nurmialueilta pintavesiin huuhtoutuvasta fosforista valtaosa on liukoista, leville suoraan käyttökelpoisena pidettyä fosforia. Suomen peltoalasta yli kolmannes on nurmia, joten niiden ravinnekuormituksen tunteminen on tärkeää vesiensuojelun kannalta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää nurmenviljelyalueelta tulevan kuormituksen määrä ja dynamiikka pienen valuma-aluetason mittakaavassa. MTT Maaninka perusti vuonna 2010 valuma-aluetason automaattisen ja jatkuvatoimisen ravinnekuormituksen seurantaverkoston Pohjois-Savoon Kirmanjärvelle. Tutkimusvaluma-alueen (3,0 km2) peltoprosentti on 32, metsän osuuden ollessa 50 % ja soiden 18 %. Nurmien osuus peltoalasta on merkittävä. Vallitseva maalaji on hiekkamoreeni, mutta pellot ovat hienojakoisia lajittuneita kivennäismaita. Seurantaverkosto koostuu viidestä eri mittauspisteestä, joista jokainen sisältää ohjelmoitavan näytteenotto- ja virtaamamittauslaitteiston. Seuranta-alueet, joiden ojissa mittauspisteet sijaitsevat, vaihtelevat maankäytöltään peltovaltaisesta (pelto-% 100) metsävaltaiseen (metsä-% lähes 100). Valuma-alueella sijaitsee kosteikko (1,7 ha; kosteikko/valuma-alue -suhde 1,7 %), jota on kunnostettu paikallisen metsästysseuran toimesta. Kaksi mittauspisteistä sijaitsee kosteikkoon laskevissa ojissa ja yksi on välittömästi kosteikon alapuolella, joten kosteikkoon tulevan ja sieltä lähtevän veden laatua voidaan seurata. Virtaama lasketaan paineantureiden ja V-mittapadosta saatavien vedenkorkeustietojen avulla tai mitataan akustisella virtaamamittarilla. Vesinäytteistä määritetään kokonaisfosfori, liukoinen fosfori, kiintoaines, kokonaistyppi, nitraattityppi, ammoniumtyppi, liukoinen orgaaninen hiili, liukoinen kalsium, pH ja sähkönjohtokyky. Vuonna 2011 sademäärä oli noin 690 mm ja sateisen vuoden 2012 vuosisadanta oli noin 800 mm. Koko tutkimusvaluma-alueella kokonaisfosforin huuhtouma oli keskimäärin 0,6 kg ha-1 a-1 ja peltoviljelyalueella 1,0 kg ha-1 a-1. Liukoisena oleva fosfori muodosti lähes puolet vesinäytteiden kokonaisfosforista, mutta sen osuus vaihteli paljon näytteenottopisteen ja -ajan suhteen. Metsäalueelta tulevan ojaveden ajoittain korkeat fosforipitoisuudet olivat seurausta pistemäisestä kuormituslähteestä, joka nosti fosforihuuhtoumaa luonnontilaisiin metsäalueisiin verrattuna. Peltoviljelyalueelta tulevan typen kuormitus (26 kg ha-1 a-1) oli moninkertainen metsäalueeseen (2,3 kg ha-1 a-1) verrattuna. Suurin osa ravinnekuormituksesta syntyy lumen sulamisen aiheuttaman ylivaluman aikana. Virtaama ja ravinnekuormitus vaihtelevat vuositasolla voimakkaasti riippuen etenkin hydrologisista tekijöistä, minkä takia nurmialueilta tulevan kuormituksen luotettava arviointi edellyttää monivuotista seurantatutkimusta.

Vesiensuojelun tavoitteet edellyttävät maataloudelta vesistöjä rehevöittävän ravinnekuormituksen vähentämistä. Kotieläintiloilla tämä tarkoittaa peltoviljelyyn ja lannan käsittelyyn kohdistuvien toimenpiteiden lisäksi eläinten ruokinnan optimointia niin, että lantaan siirtyy mahdollisimman vähän ravinteita. Sianlannan fosforipitoisuuden minimoimiseksi tarvitaan tietoa sikojen ravinnontarpeesta eri tuotantovaiheissa, käyttökelpoisen fosforin määrästä eri rehuissa ja fytaasivalmisteiden tehokkuudesta. Tämä kirjoitus käsittelee MTT:n Ympäristöä säästävä sikojen ruokinta -hankkeen tutkimuksia ruokinnan mahdollisuuksista vähentää sianlantaan erittyvän fosforin määrää, ja ruokinnan vaikutuksista helposti huuhtoutuvan fosforin määrään sian lannassa. Fosfori varastoituu kasvien siemeniin pääasiassa fytiinihappona, jota yksimahaisten eläinten ruuansulatusentsyymit eivät juuri pysty pilkkomaan. Viljojen fosforista 72 – 95 % oli sitoutuneena fytiinihappoon, ja fytiinihapon pitoisuus korreloi positiivisesti fosforipitoisuuden kanssa. Vehnässä ja ohrassa oli luontaista fytaasia joka edesauttaa fytiinihapon pilkkoutumista sian ruuansulatuskanavassa. Kaurassa, palkoviljoissa ja lämpökäsitellyissä valkuaisrehuissa fytaasiaktiivisuutta ei löytynyt juuri lainkaan. Sianrehujen fosforipitoisuudet vaihtelevat 4 – 7 g/kg KA, ja niissä on fytaattifosforia 2,5 – 3 g/kg KA raaka-aineista ja rehuseoksen käyttötarkoituksesta riippuen. Rehujen fosforin käyttökelpoisuutta sioille arvioidaan usein fosforin näennäisen kokonaissulavuuden perusteella. Siihen vaikuttavat sekä rehun fytiinihappopitoisuus että luontaisen fytaasin aktiivisuus. Luontaisen fytaasin ansiosta varsinkin vehnän, mutta myös ohran fosforin sulavuus paranee, kun viljaa ei lämpökäsitellä. Rehuoptimoinnin helpottamiseksi mikrobifytaasin sulavuusvaikutuksen arviointiin on annettu erilaisia muuntokerotoimia, mutta ne vaihtelevat suuresti ei lähteiden välillä. Fytaasin vaikutus fosforin sulavuuteen ei ole suoraviivaista, ja sulavuuden muutos pienenee fytaasiannoksen kasvaessa. Erilaiset fytaasit ovat vaikutukseltaan hieman erilaisia, ja niiden tehoon vaikuttavat myös rehujen fytiinihappopitoisuus ja muut ominaisuudet. Niinpä monien fytaasivalmisteiden vaikutusten laittaminen samalle asteikolle ruokinnan suunnittelua varten ei ole helppoa. Sikojen fosforin tarve voidaan määrittää empiirisesti tuotantokokeiden avulla tai laskea faktoriaalisesti elintoimintojen ylläpitoon ja tuotantoon eli kasvuun, jälkeläisten tuottamiseen ja maidontuotantoon tarvittavan fosforimäärän summana. Tulevaisuudessa eläinaineksen ominaisuudet on todennäköisesti otettava huomioon fosforisuosituksia annettaessa, jotta lannan ravinnepitoisuuksien minimointiin tähtäävä ruokinta ei vaaranna luuston kehitystä ja riittävää lujuutta. Sikojen ravinnontarpeen mukaan muuttuva monivaiheinen ruokinta alentaa lannan fosforipitoisuutta 5 – 10 %. Vaiheruokinnan mahdollisuuksia ei ole kuitenkaan vielä täysin hyödynnetty. Tilakyselyn perusteella lihasioilla oli 1-, 2- ja 3-vaiheruokinta 37, 49 ja 23 % vastanneista. Emakoiden ruokinnassa 81 % käytti erillisiä tiineys- ja imetysrehuja. Yleisimmät vaiheruokinnan käytön esteet olivat jatkuvatäyttöiset osastot ja riittämätön rehujen varastotila. Fosfaattien huikea hinnannousu on vasta viime vuosina laajentanut fytaasin käytön lähes kaikkiin sikojen täysrehuihin ja myös täydennysrehuihin. Fytaasilla voidaan korvata osa sianrehujen fosfaatista sikojen kasvun, liikuntakyvyn ja luiden lujuuden pysyessä hyvinä, ja se alentaa lannan fosforipitoisuutta 20 – 30 %. Yli 80-kiloisten lihasiko-jen rehussa fosfaattia ei tarvita välttämättä lainkaan, kun rehussa on fytaasia. Mitä alemmaksi sianrehujen fosforipitoisuus saadaan laskettua, sitä vähemmän lannassa myös on fosforia. Vesiuuttoisen fosforin katsotaan ennustavan lantafosforin huuhtoutumisalttiutta. Sianlannan fosforista noin 90 % oli epäorgaanista fosforia. Rehun fosfaattipitoisuus ei vaikuttanut vesiuuttoisen fosforin määrään lannassa, mutta rehun kalsium-fosforisuhteen suurentaminen pienensi sitä. Fosfaatin osittainen korvaaminen fytaasilla alensi selvästi sonnan fosforipitoisuutta ja vähensi helppoliukoisen fosforin määrää. Helppoliukoista fosforia oli hieman enemmän liemimäisiä viljavalkuaisrehuja sisältäneillä ruokinnalla kuin ohra-soijaruokinnoilla. Maaperän happamuudesta riippuen osa hitaasti liukenevasta fosforista voi siirtyä helppoliukoiseen fraktioon ja siten altistua huuhtoutumiselle.