Academic literature on the topic 'Poliittinen filosofia'

Tarkastelen artikkelissani marxilaisten teoreettisten ja poliittisten keskustelujen peruskysymystä teorian ja käytännön suhteesta. Analyysin keskiössä on Karl Marxin Feuerbach-teesit (kirj. 1845) ja varsinkin viimeinen, yhdestoista teesi, jossa nousevat esille ”maailman tulkitseminen” ja ”maailman muuttaminen”. Feuerbach-teesejä koskevan esitykseni pohjustukseksi luon katsauksen Marxin näkemyksiin hänen intellektuaalisen työnsä kahdesta ”kohdeyleisöstä”, työväenluokasta ja porvaristosta, sellaisina kuin ne nousevat esille hänen Pääomansa yhteydessä. Artikkelissani luen Feuerbach-teesejä eräänlaisena ”agendana”, toimintasuunnitelmana, joka pohjustaa ja suuntaa Marxin käsityksiä teorian ja käytännön, työväenluokan ja hänen (”marxilaisen”) teoriansa suhteista. Artikkelin loppuosassa valaisen sitä, millaisia aineksia nämä Marxin näkemykset ovat tarjonneen Antonio Labriolalle ja Antonio Gramscille heidän työstäessään Marxin materialistista historiankäsitystä ”praksiksen filosofiana”. Tässä yhteydessä tuon esille Louis Althusserin esittämän näkemyksen, jonka mukaan Marx ja Gramsci (kuten myös Lenin) avasivat näkymiä ”filosofian uuteen käytäntöön”. Artikkelini viimeisessä osiossa pohdin Gramscin Vankilavihkojen (kirj. 1929–1935) valossa sitä, mitä tämä ”filosofian uusi käytäntö” voisi konkreettisesti tarkoittaa. Avainsanat: teoria, käytäntö, filosofia, historiallinen materialismi

Riittääkö liberaali kansalaisuus? Tässä kirjoituksessa käsitellään nykyeurooppalaisen suhdetta kansalaisuuteen poliittisen filosofian valossa. Kansalaisuuden kehitys on yleisesti tavattu jakaa klassiseen tasavaltalaiseen traditioon sekä moderniin liberaaliin traditioon. Kirjoitus käy läpi näiden olennaiset piirteet, ja asettaa kysymykseksi nykyisen eurooppalaisen mahdolliset näkökulmat omaan kansalaisuuteensa. Tässä kirjoitus ottaa lähtökohdakseen jo Aristoteleen esittämän vertauksen, jossa kansalaista kuvataan osana laivan miehistöä. Nykyisin niin eurooppalainen kuin kansallinenkin lainsäädäntö takaavat oikeudet ensi sijassa yksilöille liberaalin kansalaistradition hengessä. Mikäli tämän päivän Eurooppa tarvitsee kuitenkin tämän lisäksi suurempaa yhteenkuuluvuutta – kuin miehistöä yhteiseen laivaan – yksilön harteille jää kysymys siitä, onko hänen laivansa ensi sijassa kansallisvaltion vanha höyrylaiva, vaiko suuri Eurooppalainen risteilyalus.

Chuck Dyke1: ”Maailmassa on kahdenlaisia ihmisiä, ystävä hyvä: ne, jotka ajattelevat, että jos he eivät keksi yhtä kanonisoitua tapaa sanoa se, he eivät ymmärrä sitä; ja ne, jotka ajattelevat, että jos he eivät kykene sanomaan sitä usealla tusinalla eri tavalla, he eivät ymmärrä sitä. Edelliset ovat teologeja; ja jälkimmäiset ovat opettajia. Tajuatko?” (Lähde [soveltaen]: Sergio Leone et al. Hyvät, pahat ja rumat). Isabelle Stengers (s. 1948) on laaja-alainen tieteen analyytikko, filosofi sekä ajankohtaisten kulttuuristen ja poliittisten teemojen arvioitsija, johon voi hyvin perustein soveltaa attribuuttia ”moderni klassikko”. Stengers on peruskoulutukseltaan luonnontieteilijä; hänen tausta-alansa on kemia. Hän ei sopeutunut laboratoriotutkijan uralle vaan kiinnostui jo varhain tieteen historiasta ja filosofiasta ja tuli kansainvälisesti tunnetuksi yhdessä kemian Nobelilla vuonna 1977 palkitun Ilya Prigoginen (1917–2003) kanssa kirjoittamastaan teoksesta Order Out Of Chaos. Man’s New Dialogue with Nature (Prigogine & Stengers 1984).

Artikkelissa tarkastellaan Theodor W. Adornon ajattelua. Vastoin kuvaa Adornosta käytännölle vihamielisenä teoreetikkona artikkeli tuo esiin Adornon teoriaymmärrykselle konstitutiivisen poliittisen ja käytännöllisen luonteen. Artikkeli tarkastelee Adornon suhdetta Hegeliin sekä esittelee Adornon Marx-tulkinnan keskeisiä piirteitä. Artikkelin pääteesi on, että Adorno kehittää uutta tapaa ymmärtää teoria. Hänelle teoria on käytännön muoto, joka on olemassa vain interventioina yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Tämä tarkoittaa luopumista pyrkimyksestä teoreettisiin systeemeihin sekä radikaalia kritiikkiä filosofian itseymmärrystä kohtaan. Kun Adornon ymmärrys teorian luonteesta ymmärretään, kyseenalaistuvat myös väitteet hänen ajattelunsa pessimismistä.

Achille Mbembe: Mustan järjen kritiikki (Critique de la raison nègre, 2013). Suomentanut Eetu Viren. Tutkijaliitto, Helsinki 2023. 253 s. Kun puhumme rodusta, mistä oikeastaan puhumme? Sosiaalisesta konstruktiosta? Toki. Identiteeteistä? Niistäkin. Menneen ajan reliikistä? Toivottavaa, muttei totta. Juuri suomennettu Achille Mbemben Mustan järjen kritiikki (2023) on viime vuosikymmenen poliittisen filosofian merkittävimpiä monografioita. Teoksen keskeinen tavoite on osoittaa, kuinka moderni eurooppalainen maailmankuva sekä kapitalistinen järjestelmä ovat rakentuneet rodun ja eritoten Mustan käsitteiden varaan. Mbemben esittämä rodun genealogia asettaa lukijan pohtimaan heti kirjan alussa, mitä on ”musta järki”, minkä vuoksi se on luotu ja kuinka sanat musta ja Afrikka kuvastavat edelleen sitä epäinhimillistä toiseutta, jonka kanssa on vaarallista joutua kosketuksiin.

Tutkin tässä teoreettisessa esseessä ranskalaisen kirjailijan ja elokuvaohjaajan Marguerite Durasin (1914–1996) romaania Emily L. (1989/1987) siitä kulmasta, kuinka taiteen tekeminen, hiljaisuus ja sukupuoli kiertyvät siinä toisiinsa ja minkälaisia sukupuolittuneita merkityksiä hiljaisuus siinä saa. Kyseessä on iäkkään kirjailijanaisen elämänsä illassa sepittämä, itseään peilaava tai moninaistava ”antitarina”, joka sisältää kertomuksen myös toisesta, elämänsä viimeiselle matkalle valmistautuvasta kirjailijanaisesta. Luen romaania keskeisen modernistisen uudistajan autofiktiivisenä tutkielmana länsimaisen kirjallisuuden historiasta poispyyhitystä naistekijyydestä. Tällaisessa kehystyksessä teoksesta kasvaa vaikuttava, feministisesti kantaaottava poeettis-poliittinen metafora. Käyn vuoropuhelua feministisen filosofian, ranskalaisen kirjallisuudentutkimuksen sekä mustan ja post-koloniaalisen teorian kanssa osoittaakseni radikaalin moninaisen teoreettisen ajattelun avulla, että Durasin esteettisessä ilmaisussa tyylitelty hiljaisuus luo paradoksaalisesti aivan omanlaistaan kieltä. Lopuksi tarkastelen transkielisyyden käsitteen avulla, kuinka durasilainen hiljaisuuden kieli nivoutuu hänen kulttuurisesti hybridiin ja monikieliseen taustaansa. Abstract in English The Language of Silence, (Un)Knowledge and Female Authorship in Marguerite Duras’s novel Emily L. In this theory-oriented essay, I examine Marguerite Duras’s (1914–1996) novel, Emily L. (1987), with a primary focus on the intertwinement of silence, writing, and gender, and the gendered meanings attributed to silence. In Emily L., an elderly female author tells a story of another female author embarking on her final journey. It is an ’anti-story’ narrative, multiplying or mirroring itself within itself. By analysing the text as an autofictional exploration of the erasure of female authorship in Western literary history, I highlight Duras’s role as a significant modernist literary innovator of the 20th century. Within this framing, the novel emerges as a powerful feminist poetico-political metaphor. I employ radically multiple theoretical perspectives, engaging in a thoughtful dialogue with feminist philosophy, French literary theory, as well as black and post­colonial feminist theory. This investigation reveals that in Duras's artistic expression, the stylized silence paradoxically creates a language of its’ own. In the end of the essay I analyse, with the help of the concept of literary translingualism, how Duras’s language of silence is intertwined with her culturally hybrid and multilingual background.

Abstract In the recent political theory it is ever more common to point out that the liberal theory has had in the modern world a respectable rival called republican theory. This study tries to support the thesis that however fundamentally their distinction be defined it has as its most important element different concepts of freedom. The liberals have so called negative concept of freedom almost without exception as the basis of their political theory whereas the republicans tend to have a different concept of freedom as that. In this study this is called autonomic freedom in its more developed version. The above thesis has been argued by comparing two central modern republicans, Rousseau and Hegel. The arguments of this study firstly show that they both have the autonomic freedom as a basis of their political theories in a much more developed and richer form than anyone else before. The arguments secondly show that their theories of the modern society on the one hand and those of political community on the other hand are very similar. The very same thing can thirdly be said of their accounts of the relationship of these conceptions. Their political theories showed a considerable amount of common features which are different from or contrary to those of liberal theories. Many of them could be connected to Rousseau’s and Hegel’s near-kindred concepts of autonomic freedom. Their characteristic differences can in many cases be accounted for to their historically different perspectives into the development of the modern society. The case in point is Adam Smith’s The Wealth of Nations (1776). It is very unlikely that Rousseau even knew about it whereas studying it was very important for Hegel’s understanding of the modern society. The argumentation for the theses of the study has been based on close and detailed interpretation of the relevant texts of Rousseau and Hegel
Tiivistelmä Viime aikoina on poliittisessa teoriassa yleistynyt käsitys, jonka mukaan liberalistisella poliittisella teoriassa on modernissa maailmassa varteenotettava kilpailija, nimittäin republikanistinen teoria. Tutkimuksessa pyritään esittämään tukea teesille, jonka mukaan liberalismin ja republikanismin eron keskeinen fundamentti tai ainakin yksi aivan keskeisimmistä on niiden erilainen vapauden käsite. Liberalistisella poliittisella teorialla on melkein poikkeuksetta nk. negatiivinen vapauden käsite perusteenaan, kun taas republikanisteilla on yleensä perusteena toisenlainen vapauskäsite, jonka kehittynyttä muotoa nimitetään tässä tutkimuksessa autonomiseksi vapaudeksi. Juuri mainittua teesiä perustellaan tutkimalla kahta keskeistä modernia republikanistia, Rousseauta ja Hegeliä. Ensin osoitetaan, että heillä on autonominen vapaus poliittisen teoriansa perusteena kehittyneemmässä ja rikkaammassa muodossa kuin kenelläkään heitä ennen. Toiseksi osoitetaan heidän poliittisia teorioitaan tutkimalla, että heidän käsityksensä modernista yhteiskunnasta ja poliittisesta yhteisöstä ovat varsin yhteneväiset. Kolmanneksi osoitetaan, että heillä on hyvin yhteneväinen käsitys myös niiden suhteesta. Heidän poliittisissa teorioissaan esiintyi runsaasti liberalistisesta teoriasta poikkeavia tai sille vastakkaisia yhteisiä piirteitä. Monet näistä voitiin asettaa tiiviiseen yhteyteen edellä mainitun heille pitkälti yhteisen vapauskäsitteen kanssa. Heidän luonteenomaiset eronsa voidaan usein yhdistää heidän historiallisesti erilaiseen perspektiiviinsä modernin yhteiskunnan kehitykseen. On esimerkiksi erittäin epätodennäköistä, että Rousseau olisi edes kuullut Adam Smithin Kansojen varallisuudesta, kun taas Hegelin teoria modernista yhteiskunnasta perustuu huomattavassa määrin tämän teoksen tutkimiseen. Tutkimuksen teesien perustelu nojaa Rousseaun ja Hegelin relevanttien tekstien yksityiskohtaiseen lähitulkintaan