Academic literature on the topic 'Pääministerit'

Political Leadership through Prime Ministers’ eyes This research aims to understand political leadership in the 21st century from the Finnish Prime Ministers’ (PM) subjective perspective. Theoretical framework is founded on earlier research on political leadership and on paradigm shift to new public governance. The research is qualitative, based on theme interviews with eight PMs and carried out with content analysis. The research describes PM as leader of Government and country, as network and program leader, as solver of complex problems, and as heavy burdened leader who struggles with different dilemmas and huge publicity.

Koulutuksellista tasa-arvoa edistetään työkaluilla, joilla on kannatettavat pyrkimykset, mutta myös sudenkuoppansa. Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallitusohjelma ja sen pohjalta valmisteltu korkeakoulutuksen saavutettavuussuunnitelma tähtäävät maahan muuttaneiden korkeakouluopiskelijoiden määrän lisäämiseen. Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) mukaan opiskelijat, jotka ovat muuttaneet tai joiden vanhemmat ovat muuttaneet ulkomailta Suomeen, tulee tunnistaa omaksi ryhmäkseen tilastoimalla heidät. Luokittelut kuitenkin tuottavat sosiaalisia ja yhteiskunnallisia asemia. Millaista tulevaisuuden yhteiskuntaa maahan muuttaneiden opiskelijoiden luokittelulla rakennetaan?

Perhevapaajärjestelmää on pyritty uudistamaan jo pitkään. Käytännössä uudistaminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Uudistuksen kipukohdat liittyvät niin poliittisten puolueiden ideologisiin eroihin kuin uudistusten vesittymiseen kolmikantaisessa politiikkaprosessissa, jossa työmarkkinakeskusjärjestöt osallistuvat politiikan muotoiluun. Tasa-arvopolitiikan tutkimuksessa on keskeistä analysoida, millä ehdoilla ja minkälaisen prosessin kautta tasa-arvopolitiikka tulee voimaan. Epäonnistuneet prosessit ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne kertovat paljon toimijoiden välisestä dynamiikasta ja valtasuhteista. Tässä artikkelissa tarkastelemme pääministeri Juha Sipilän hallituksen (2015-2019) epäonnistunutta yritystä uudistaa perhevapaajärjestelmä tasa-arvopolitiikan päätöksenteon prosessien näkökulmasta. Analysoimme uudistusta paitsi esimerkkinä valtiollisen tasa-arvopolitiikan epäonnistumisesta eriävien poliittisten ja ideologisten näkemysten ristipaineessa, myös esimerkkinä kolmikantaisen tasa-arvopolitiikan murroksesta. Artikkeli tuottaa uutta tietoa tasa-arvopoliittisen päätöksenteon muuttuvista prosesseista ja niihin liittyvistä haasteista. Artikkeli perustuu laajaan asiakirja-aineistoon (N=196) sekä uudistukseen osallistuneiden toimijoiden haastatteluihin (N=14), joiden kautta pääsemme pureutumaan, laadullisia menetelmiä hyödyntäen, syvemmälle siihen, miksi perhevapaauudistus kaatui.

Pääministeri Vanhasen naisystävästä Susan Kurosesta (sittemmin Ruusunen) kehkeytyi mediassa ennennäkemätön ilmiö. Alkujaan myönteinen suhtautuminen muuttui negatiiviseksi pian suhteen päätyttyä, ja kirjoittelu oli kuumimmillaan alkuvuodesta 2007. Kurosen esiintyminen Ruben & Joonas -show’ssa 25.1.2007 ja tulossa oleva kirja aiheuttivat lisää kohua ja nostattivat suuttumusta internetin keskustelupalstoilla. Artikkelini aineistona on Ruben & Joonas -show'n jälkeen Suomi24:n keskustelupalstalla ollut viestiketju Vuosisadan rakkaustarina. Tarkastelen aluksi, miten Susan Kurosesta kirjoitetaan tässä viestiketjussa. Pyrin myös selvittämään, miksi Kuronen herättää niin paljon suuttumusta. Kohun voimakkuus ja ihmisten kiihkeät reaktiot viittaavat siihen, että Kuronen on rikkonut kulttuurisia normeja jollakin tavalla. Aineiston pohjalta pohdin, mitä normeja Kuronen on rikkonut ja onko hän niiden seurauksena menettänyt kasvonsa suuren yleisön silmissä. Tulkitsen aineistoa diskursiivisesta näkökulmasta jaettujen kulttuuristen kokemuksien ja merkitysten kautta. Keskustelussa käydään neuvottelua aidon rakkauden ja parisuhteen kriteereistä, seurusteluun kuuluvista normeista, normirikkomuksista ja vastuusta. Kasvojen käsitteeseen kuuluu statuksen, kunnian ja arvokkuuden säilyttäminen. Kuronen ei osannut käyttäytyä seurustelusuhteen ja asemansa normien mukaan ja menetti siksi kasvonsa suuren yleisön silmissä. Toistuvat normirikkomukset ja kasvojen menetys saavat ihmiset tuntemaan myötähäpeää ja kollektiivista suuttumusta, joka ilmenee tunteenpurkauksina ja kritiikkinä keskustelupalstalla.

Jatkosodan jälkeen vuonna 1945 säädettyyn maanhankintalakiin kuului kielipykälä, joka rajoitti suomenkielisen siirtoväen asutustoimintaa ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa. Pykälä ja sen merkitys nousivat 1945–1946 merkittävän keskustelun alaisiksi, etenkin pääministeri J .K. Paasikiven taistellessa pykälän puolesta. Artikkelissa käydään läpi kielipykälän syntyyn johtanutta keskustelua, pykälän perusteella laadittuja sijoitussuunnitelmia ja kielipykälän muita vaiheita. Artikkeli perustuu vähän käytettyihin J. K. Paasikiven ja maatalousministeriön asutusasiainosaston arkistojen asiakirjoihin. Tarkemmassa tutkimuksessa useat asiaan vaikuttaneet tahot osoittautuvat huomattavasti moniulotteisemmiksi ja ongelmia ennakoivimmiksi kuin on uskottu. Kielipykälä ja sen perusteella tehdyt sijoitussuunnitelmat olivat jo omana aikanaan hyvin tulkinnanvaraisia, mikä johti pitkään kiistelyyn ja konkreettiseen asutustoiminnan hidastumiseen. Tämä vaihe on huonosti tunnettu osa sodan jälkeistä asutustoimintaa, mikä on johtanut historiantutkijoita useisiin väärintulkintoihin. Keskeistä oli tulkinta epäselvän pykälän sanamuodon merkityksestä ja tätä seurannut kiistely siitä, saisiko kuntiin sijoittaa suomenkielistä siirtoväkeä 2 % vai 4 % puitteissa. Samalla kiisteltiin myös siitä, koskiko kielipykälä vain suurempia tilamuotoja vai myös pienempiä. Käytännössä kielipykälän ankarin, toteutunut versio esti yli 10 000 suomenkielisen evakon asuttamisen maanhankintalain nojalla. Maanhankintalain kanssa samaan aikaan suunniteltu maankäyttölaki osoittaa, että asutusviranomaiset pitivät maanhankintalakia selvästi poikkeuslakina asutuslainsäädännössä, eivät sen jatkumona, ja osasivat ennakoida tulevaisuutta yllättävän hyvin. Tämän lainsäädännön yhteydessä ruotsinkieliset yrittivät laajentaa asutustoimintaa rajoittavan kielipykälän myös muuhun asutuslainsäädäntöön.

Artikkelissa tarkastellaan pääministerin aseman määrittelyä siviilikriisien johtajana uuden perustuslain aikana. Artikkelissa pureudutaan pääministerin asemaan siviilikriisien johtajana yhtäältä valtioneuvostossa omaksutun ministerihallintomallin ja toisaalta presidentin turvallisuuspoliittisen roolin paineessa 2000-luvun aikana. Artikkelin johtopäätöksenä esitetään, että kriisijohtamisjärjestelmää tulisi täsmentää covid-19-pandemiatilanteen ratkettua.

Intian jako ja sitä seuranneet väkivaltaisuudet ja massamuutto olivat itsenäisen Intian ensimmäinen, suuri kriisi, joka jätti lähtemättömän jäljen. Aihetta on käsitelty paljon intialaisessa kirjallisuudessa niin muilla kielillä kuin englanniksikin. Intian jako ei kuitenkaan ole ainoa traumaattinen kansallinen tapahtuma, jonka (julkisesti pitkään vaiettu) muisto on löytänyt käsittelypaikan kirjallisuudessa. Intialainen (englanninkielinen) romaani on monesti toiminut “muistamisen välineenä” (“a medium of remembrance” Erll & Rigney 2006, 112). Esimerkiksi Intian kolmannen pääministerin Indira Gandhin julistaman poikkeustilan (26.6.1975-21.3.1977) sekä Indira Gandhin salamurhaa (31.10.1984) seuranneiden väkivaltaisuuksien ja sikhien vainon muistoja on käsitelty romaaneissa, kun niiden julkinen käsittely Intiassa on koettu vajavaiseksi. Tämä artikkeli tarkastelee menneisyyden muistamisen tärkeydestä käytyä keskustelua kahdessa intialaisessa enganninkielisessä romaanissa, Salman Rushdien Keskiyön lapsissa ja Aatish Taseerin The Way Things Were -romaanissa. Molemmat romaanit esittävät keskeisenä väitteenä, että intialaiset eivät juuri muista tai muistele menneisyyttään. Kysyn, miksi tämä näyttäytyy ongelmana kyseisissä romaaneissa ja miksi teokset puhuvat muistamisen puolesta.

Maailmansotien välisenä aikana Suomen suurin porvarillinen puolue oli Maalaisliitto. Yksi liiton johtajista oli J. E. Sunila (1875–1936), joka toimi muun muassa kahdesti pääministerinä ja kolmesti maatalousministerinä. Siviilitoimeltaan Sunila oli maataloushallituksen ylijohtaja, mutta uransa aikana hän toimi myös useissa eri opettajan tehtävissä niin kansanopistossa kuin yliopistossakin. Aikajänne artikkelissa ulottuu 1890-luvun lopulta 1930-luvulle saakka. Pyrin artikkelissa sijoittamaan Sunilan kasvatusajattelun osaksi laajempaa kontekstia ja selvittämään, miten se omalta osaltaan kytkeytyi osaksi niitä ajattelumalleja, jotka pyrkivät etsimään kultaista keskitietä kapitalismin ja sosialismin välillä. Sunila oli eri rooleissaan hyvin keskeinen vaikuttaja vasta itsenäistyneessä agraarisessa maassa, joka oli kokenut sisällissodan. Tässä artikkelissa tarkastelen, millaisia keinoja käyttäen Sunila näki olojen vakiintuvan ja kansan kahtiajaon vähenevän. Tuon esiin Sunilan ajattelun juuret ja miten hänen ajattelunsa vuosien saatossa muuttui. Tarkastelen sitä, miten Sunila näki maatalouden ja demokratian välisen yhteyden ja millaisilla kasvatuksellisilla keinoilla tätä yhteyttä pyrittiin vahvistamaan. Sunila korosti maatalouden merkitystä rauhallisen mielialan luojana ja näin myös kansanvallan turvaajana.

Kekkonen and Power. The Image of Urho Kekkonen in Helsingin Sanomat’s References to the 1960s This article explores the history of President Urho Kekkonen as it appeared in the pages of daily newspaper, Helsingin Sanomat (HS). His history is produced in different sections and historical references in every-day work of a newspaper. Separate pieces of representations produced by writers, editors and interviewees construct the image which is as much about representing and remembering as it is about forgetting and omitting. This article’s material is limited to references to the 1960s in the HS’s volumes of 2008 and 2013. The sample is limited in order to analyse the idea of “different types of Kekkonen” in Finnish history culture. This study shows that the image of Kekkonen constructed in these references to 1960s is that of a powerful president. For example, young Kekkonen, Prime Minister Kekkonen, and the frail President after 25 years reign, are all omitted. Representations and meanings in these newspaper references are limited to Kekkonen, his legacy, and influence in public and private life in the 1960s and 1970s. In this study’s material Kekkonen is a progressive force in the modernization period of the 1960s Finland. Also, the legacy of Kekkonen and his foreign policy are strong in HS’s references. The debate concerning Cold War shows the dynamism of the image of the past of President Urho Kekkonen and his lasting relevance to Finnish history culture. His legacy and history can be used for various lines of argument. Different emphasis leads to different, even opposing, views and visions. The public debate over Cold War and Kekkonen represents a broader aspect, noticed earlier by historian Henrik Meinander (2010): The debate concerning the legacy of President Urho Kekkonen is a debate of Cold War Finland and Finland’s position between the East and the West.Kekkonen vallankäyttäjänä ja vallankäytön välineenä. Urho Kekkosen historiakuva Helsingin Sanomien 1960-lukuviittauksissa Artikkelissa selvitetään, millainen historiakuva presidentti Urho Kekkosesta muodostuu Helsingin Sanomien (HS) 1960-lukuviittauksista vuosien 2008 ja 2013 lehdissä. Sanomalehden tuottama historiakuva syntyy päivä päivältä lehden eri osastoissa historiaa koskevissa jutuissa ja historiaviittauksissa. Kekkosen historiakuva on yksittäisistä paloista rakentuva, valikoitu esitys siitä, mikä Kekkosessa on vielä 2000-luvulla merkityksellistä. Se kertoo sekä HS:n valinnoista että suomalaisesta historiakulttuurista.HS:ssa 1960-lukuviittauksista muodostuu kuva Urho Kekkosesta presidenttinä ja vallankäyttäjänä. Otoksen rajaus nostaa esiin erityisesti Torstin (2012) määrittelemän ” 1960-luvun ja kuulentojen sukupolven” Kekkosen. Viittauksissa painottuvat modernisoituva 1960-luvun Suomi sekä 1960–1970-lukujen lännen ja idän välillä tasapainotellut kylmän sodan Suomi. Historiakuvan rakentuminen perustuu aina valintoihin ja historian käyttöön eli muistamisen ohella rajaamiseen ja unohtamiseen. HS:n 1960-lukuviittauksissa ei ole nuorta Kekkosta, ei pääministeri Kekkosta eikä sairauden vuoksi valtaoikeuksistaan luopuvaa Kekkosta. Jäljelle jää vahva vaikuttaja, jonka elämäntyötä arvioidaan niin henkilökohtaisen kuin julkisenkin kautta. Kekkosen merkitys HS:ssa ja suomalaisessa historiakulttuurissa näkyy hänen presidenttiajan perinnössään mutta myös siinä, kuinka hänen perintöään arvioidaan yhä uudelleen. Kekkosen historiakuvaan liittyvä poliittinen ulottuvuus paljastuu etenkin niissä tapauksissa, joissa Kekkosta tai häneen liitettyjä merkityksiä käytetään erilaisten argumenttien tukena. Erilaisilla painotuksilla Kekkonen taipuu HS:ssa erilaisiin asentoihin. Kuten Meinander (2010) on huomioinut, on keskustelu Kekkosesta myös keskustelua kylmän sodan Suomesta ja Suomen paikasta idän ja lännen välissä.

Pro gradu -tutkielmani aihe on Yhdysvaltain suhtautuminen Japanin ulkoministerinä vuosina 1957–1960 toimineeseen Fujiyama Aiichirōon (1897–1985). Tutkin työssäni Japanin kannalta keskeisten yhdysvaltalaisvaikuttajien näkemyksiä ja mielikuvia Fujiyamasta koko tämän ministerikauden aikana. Työn pääpaino on Japanin ja Yhdysvaltain välisissä turvallisuussopimusneuvotteluissa 1958–1959. Tutkimukseni tarkoitus on osoittaa Fujiyaman olleen keskeisempi toimija Japanin ja Yhdysvaltain välisissä suhteissa, kuin mitä olemassa oleva tutkimuskirjallisuus antaa ymmärtää. Yhdysvaltain näkökulman kautta tarkastelen lisäksi Yhdysvaltain ulkoministeriön ja Tokion suurlähetystön välistä suhdetta kuvien muodostumisen tasolla. Päälähteenäni käytän ”Foreign Relations of the United States” (FRUS) -asiakirjakokoelman osia XXIII ja XVIII sekä ”Rearmament of Japan. Part 2. 1953–1963” -asiakirjakokoelmaa. Ne sisältävät valikoidun kokoelman Yhdysvaltain asiakirjamateriaalia 1950–1960-luvuilta. Tutkimukseni kannalta tärkeimpiä asiakirjoja ovat suurlähetystön ja ulkoministeriön väliset sähkeet. Tutkimusmenetelmäni on historiallis-kvalitatiivinen. Päälukujen yhteenvedoissa tarkastelen aihetta lisäksi historiallisen kuvatutkimuksen keinoin. Lähdeteoksenani käytän David Ratzin artikkelia ”Study of Historical Images” (Faravid 31/2007, s. 189–220) sekä Olavi K. Fältin johdantoa teoksesta ”Looking at the other. Historical study of images in theory and practise” (toim. Alenius, Fält & Jalagin, s. 7–11). Työssäni nousee esille kolme keskeistä tutkimustulosta. Ensimmäiseksi, Yhdysvaltain suhtautuminen Fujiyamaan oli sidoksissa pääministeri Kishi Nobusukeen, jonka USA-myönteinen linja toimi Yhdysvaltain Japanin-politiikan peruspilarina. Toiseksi, Fujiyaman toiminta mielipidevaikuttajana nähtiin Yhdysvalloissa hänen omana ansionaan, johon Kishi ei vaikuttanut. Kolmanneksi, Yhdysvaltain edustajien mielikuva Fujiyamasta oli jakautunut kahtia ja suurlähettiläs Douglas MacArthur II pyrki tietoisesti vaikuttamaan ulkoministeriön mielikuviin varmistaakseen neuvottelujen onnistumisen. Tämän seurauksena ulkoministeriön kuva Fujiyamasta oli yksinkertaistetun positiivinen, mutta Kishille alisteinen, kun taas suurlähetystössä Fujiyaman aktiivinen rooli sopimusneuvotteluissa tiedostettiin selkeämmin. Näiden tutkimustulosten valossa voin myös todeta Fujiyaman merkityksen turvallisuussopimuksen valmistumiselle olleen suurempi kuin aiemmasta tutkimuksesta ilmenee.

Palme and Pääministeri can be considered exceptional films in their respective national contexts. Politics and public figures have not been a typical subject for contemporary feature films in Sweden or in Finland, although similar topics have thrived in Anglo-American media culture. Films like The Deal (UK, 2003), Looking for Fidel (USA, Brazil, 2004), The Queen (UK, France, Italy, 2006) and Margaret (UK, 2009) have depicted the political past and present by portraying the experiences or actions of known politicians in different generic modes, such as documentary dramas, documentaries and fictional biographical films. The film Palme differentiates itself in the Swedish context with its extremely controversial main character and sensitive topic. In Finland, as well, politicians have rarely been depicted in recent years. The documentary drama Pääministeri exemplifies such Finnish films. Although the docudramatic mode was not unprecedented in Finland, Pääministeri exemplified a new, international trend in television production by depicting a dramatised account of a living person and a relatively recent political incident.