Journal articles on the topic 'Kustantajat'

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 1800-luvulla kustantamat vieraskieliset sanakirjat: funktiot, odotukset ja vastaanotto Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) oli 1800-luvulla merkittävä suomen kielen joko lähtö- tai kohdekielenä sisältävien vieraskielisten sanakirjojen kustantaja. Tässä artikkelissa tarkastellaan SKS:n 1800-luvulla kustantamien vieraskielisten sanakirjojen julkaisutoimintaa kustantajan, sanakirjan laatijan ja julkaisun vastaanottajan näkökulmista. Tutkimuksen keskeisenä tarkoituksena on valaista sanakirjojen kustantamiseen liittyviä tavoitteita ja sanakirjoihin kohdistuneita toiveita. Tutkimuksessa tarkastellaan näiden seikkojen kirjoittumista analysoitaviin teksteihin ja tekstien väliseen vuoropuheluun. Tutkimusaineisto koostuu SKS:n kokouspöytäkirjoista, SKS:n julkaisemien sanakirjojen esipuheista ja sanakirjoista julkaistuista kirja-arvioista. Tarkasteltavat sanakirjat on julkaistu vuosina 1864–1900. Ajanjakso on suomen kielen kehityksen ja suomenkielisen sivistyksen kannalta erityisen merkittävä. SKS:n toimintaa kuvaavat pöytäkirjat osoittavat, että SKS:n piirissä käydyissä keskusteluissa tärkeimmiksi syiksi laatia vieraskielisiä sanakirjoja nousevat koulujen tarpeet ja suomalaisen kulttuurin rikastuttaminen merkittävien sivistyskielten kirjallisuuden kautta. Teosten korkean tason SKS pyrki varmistamaan valitsemalla tekijät tarkkaan ja kontrolloimalla prosessia asettamiensa toimikuntien avulla. Teosten esipuheet osoittavat, etteivät SKS:n sanakirjojen laatijoille antamat ohjeet kuitenkaan olleet loppuun asti mietittyjä eivätkä toimitusperiaatteet selviä. Kesken prosessin muuttuneet ohjeet ja tavoitteet tuottivat epätasaisuutta ja hidastivat työtä. Monien tarpeiden samanaikaiset tyydyttämisyritykset epäonnistuivat käytännössä, ja tuloksina oli yhtäkään käyttäjäryhmää erityisen hyvin palvelevia teoksia. Samat teemat ovat esillä sanakirjoista kirjoitetuissa arvioissa; niissä nousee kuitenkin voimakkaasti esiin myös pioneerityön arvostus ja kansallinen kiitollisuuden tunne. Puutteistaan huolimatta 1800-luvun vieraskieliset sanakirjat olivatkin merkittäviä osoituksia suomen ilmaisuvarojen rikkaudesta ja kielen arvosta tasavertaisena muiden sivistyskielten rinnalla. Foreign language dictionaries published by the Finnish Literature Society in the 19th century: functions, expectations, and reception In the 19th century, the Finnish Literature Society (SKS) was a major publisher of foreign language dictionaries containing Finnish as either the source or the target language. This article deals with the publication process of foreign language dictionaries published by SKS in the 19th century from the points of view of the publisher, the author of the dictionary, and the recipient of the publication. The central purpose of the study is to illustrate the goals related to dictionary publication as well as the needs behind these publications. This study examines how such matters are expressed in the texts to be analysed as well as the dialogue between the texts. Research data consist of SKS’s minutes, the forewords of dictionaries published by SKS, and book reviews made of the dictionaries. The analysed dictionaries were published between 1864 and 1900. This time period is of particular significance for the development of the Finnish language and Finnish language education and culture. The minutes describing SKS’s operation reveal that, in discussions within SKS, the most important reasons for publishing foreign language dictionaries were seen to be the increasing needs of the school system and the enrichment of Finnish culture through access to literatures published in the principal languages of the civilised world. SKS aimed to ensure the high quality of its publications through careful selection of authors and monitoring of the publication process with the help of specially created committees. However, from the forewords of the dictionaries we can see that the instructions given by SKS to the authors of the dictionaries were not quite thought through, and editorial principles were somewhat unclear. Instructions and objectives were being revised during the publication process, which caused inconsistent end results and slow progress. The goal of trying to meet varying requirements at the same time was not successful in practice, and the end result was the publication of dictionaries that were not particularly suitable for any target group. The same themes come up in reviews written about the dictionaries; however, the reviews also express a clear admiration towards the pioneering spirit of the publications and a sense of national gratitude. Despite their deficiencies, foreign language dictionaries in the 19th century were a significant demonstration of the expressive richness of the Finnish language and its value as an equal to other languages of the civilised world.

Yhdenvertaisuuden periaate koskee tiedejulkaisemista siinä missä muutakin tutkimustoimintaa. Se edellyttää taustoihin tai ominaisuuksiin perustuvan syrjinnän kieltämistä ja tieteentekijöiden tasavertaisia mahdollisuuksia julkaista tutkimustaan. Periaate kuulostaa itsestään selvältä, mutta piiloista syrjintää on pesiytynyt myös tiedejulkaisemisen käytäntöihin. Tiedejulkaisemisen moninaisuuden, yhdenvertaisuuden ja inklusiivisuuden edistäminen puhuttavat myös kansainvälisesti, ja kustantamot ovat tarttuneet toimiin,

Viime aikoina hurjaan suosioon kiirinyt toimittaja Maria Petterssonin projekti Historian jännät naiset herättää monenlaisia ajatuksia. Sosiaalisesta mediasta lähtenyt ja lopulta joukkorahoituksen avulla kirjaksi (2020), sittemmin myös podcastiksi, muodostunut projekti nostaa esiin erilaisia aiemmin historian varjoon ja unohduksiin jääneitä naisia ja heidän tarinoitaan. Kirja noudattelee perinteisen kollektiivisen elämäkerran kaavaa ja sisältää lukuisia pienoiselämäkertoja, jotka on jaoteltu teemoittain seitsemään eri kategoriaan, joita ovat: tiedenaiset, hallitsijat, taiteilijat ja urheilijat, aktivistit ja toisinajattelijat, rikolliset ja virkavalta, sotilaat ja vakoojat sekä tutkimusmatkailijat ja seikkailijattaret. Kollektiivisten elämäkertojen historia on lähes yhtä pitkä kuin yksilöelämäkertojenkin ja se ulottuu vähintään antiikin aikaan. Modernin elämäkerran muoto alkoi puolestaan syntyä 1600- ja 1700-lukujen taitteessa, ja jo silloin alkoi ilmestyä myös joitakin pelkästään naisille omistettuja kollektiivisia biografioita. Sittemmin naisia ja heidän historiaansa on käsitelty esimerkiksi erilaisissa tiede- ja tietokirjoissa yhä runsaammin. Vaikka tiede- ja tietokirjat eroavat genreinä toisistaan, saattavat niiden väliset suhteet ja rajamaastot olla monesti myös häilyviä. Historian jännät naiset -teos on tarkoitettu kustantajan mukaan populaariksi tietokirjaksi, ja siitä puuttuvatkin selkeät ja systemaattiset viite- ja lähdetiedot. Yleisen hyvän käytännön mukaisesti tietokirjoihin kuuluu kuitenkin myös lähdeluettelo, joten sen puuttuminen tekee teoksen genrejaottelusta ja teoksessa esiintyvien tietojen todenperäisyyden arvioimisesta ongelmallisia.

Tutkin artikkelissani Sofi Oksasen Puhdistusta (2008) ylirajaisen traumakulttuurin näkökulmasta. Keskittyessään Viron lähihistoriaan ja eri sukupolville periytyvän tahallisen ja tahattoman unohtamisen taakkaan Puhdistus tuo esiin Suomessa vähemmälle huomiolle jääneitä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan traumahistorioita. Tutkin Puhdistusta sekä vastaanoton että teosanalyysin kannalta. Niiden lisäksi nostan esiin kirjailijan roolin yhteiskunnallisen keskustelun herättäjänä. Hyödynnän artikkelissa muisti- ja traumatutkimuksen, ylirajaisuuden tutkimuksen sekä postkoloniaalisen tutkimuksen tuoreimpia näkökulmia. Aluksi kartoitan Itä-Euroopan ylirajaista muisti- ja traumakulttuurien kenttää historioitsija Timothy Snyderin tappotanner-käsitteen (Bloodlands) avulla sekä sijoitan Oksasen ”Gulag-kirjallisuuden” kenttään. Sen jälkeen tarkastelen Oksasta traumakulttuurin kierrättäjänä, joka on julkisissa rooleissa, kirjailijana, kustantajana ja historioitsijana, tuottanut ylirajaista kulttuurista muistia. Käsittelen myös Puhdistuksen herättämää keskustelua muistojen kansallisesta omistusoikeudesta Suomessa ja Virossa. Artikkelini osoittaa, että Oksanen on traumahistorioiden kierrättäjänä ja kansallista lähtökohtaa purkavalla otteellaan hämmentänyt keskustelua kirjallisuudesta historian tuottajana. In this article, I will study the work of the Finnish-Estonian writer Sofi Oksanen by concentrating on her internationally acclaimed novel, Purge (2008). In Finland, the novel raises the question of the burden of remembering in post-Soviet and Eastern Europe trauma histories in the spirit of new global memory studies, where memories are considered to transfer different social constellations and political contexts. In the article, I study Oksanen’s novel and its reception by bringing together the most recent discussions of trauma theory, transborder studies and postcolonial studies. First, I chart the field of transborder trauma cultures by using Timothy Snyder’s concept of the Bloodlands – by which he refers to the area of Eastern Europe whose populations were subjected to Soviet, Nazi and then again Soviet genocidal practices. Secondly, I discuss Oksanen as a cultural agent, who has dedicated much of her versatile cultural agency to mediating the memory of the 20th-century Soviet terror in Estonia to the Finnish and international public – as a writer, publisher and editor. The analysis of the novel and its reception in both Finland and Estonia enables us to look at Oksanen’s ways of engaging in the debates concerning memory and historical knowledge from a transcultural perspective.

Suomen kansalliseepos Kalevala ilmestyi vuosina 1835 (Vanha Kalevala) ja 1849 (Uusi Kalevala). Se on yksi harvoja suomalaisen kirjallisuuden edustajia, joiden voidaan katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuteen. Kalevala on Elias Lönnrotin (1802–1884) luomus, ja se on käännetty tähän päivään mennessä yli 60 kielelle. Kalevalan käännökset koostuvat runomuotoisten käännösten lisäksi erilaisista proosakäännöksistä, lyhennetyistä laitoksista sekä kokonaan tai osittain mukautetuista käännöksistä. Tämä artikkeli käsittelee Kalevalan ruotsinkielistä käännöshistoriaa, joka on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle. Tutkimustehtävämme on kahtalainen: laadimme kansalliseepoksen ruotsinkielisen käännöshistorian 1800-luvulta 2000-luvulle ja tarkastelemme käännösten sisältämiä peritekstejä ensisijaisesti kääntäjän näkökulmasta. Ajallinen kaari on näin ollen laaja, ja analyysissamme käännöshistoriallinen katsaus edeltää peritekstianalyysia. Kirjallisuus- ja käännöstieteessä peritekstillä tarkoitetaan tekstiä välittömästi ympäröivää tekstimateriaalia (Hosiaisluoma 2003). Selvitämme, mitä peritekstejä Kalevalan ruotsinnoshistoriasta löytyy ja mitä niiden avulla on mahdollista sanoa kääntäjien tekemistä valinnoista. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset kääntäjien strategiasta, intentiosta ja kohderyhmästä. Analysoimme peritekstejä kvalitatiivisen lähiluvun menetelmin ja saamme näin lisätietoa siitä, miten Kalevalaa on käännetty ruotsiksi eri aikakausina. Aineistomme koostuu sekä kirjamuodossa julkaistujen Kalevala-ruotsinnosten ensimmäisistä painoksista (12 kpl) että sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneistä yksittäisistä runokäännöksistä (23 kpl) 1800-luvulta 2000-luvulle (ks. Laukkanen – Lönnroth 2018, jossa dokumentoimme myös joitakin Kalevalan julkaisemattomia ruotsinnoksia). Tutkimuksemme uutuusarvo on ennen kaikkea vanhemman sanoma- ja aikakauslehdistön hyödyntäminen Kalevalan käännöshistorian ja peritekstien näkökulmasta. Kalevalan kääntäjiä ja käännöksiä tutkineen E. N. Setälän (1909, 166) mukaan oli ”luonnollista, että ruotsi oli se kieli, jolle Kalevalaa ensinnä yritettiin kääntää, ja luonnollista myös, että kääntäjät olivat kaikki suomalaisia”. Käännöshistoriallista tutkimusta Kalevalan ruotsinnoksista ei Setälän toteamuksesta huolimatta kuitenkaan ilmaantunut. Kalevalan yleisen käännöshistorian kannalta keskeisiä julkaisuja ovat Setälän lisäksi Rauni Purasen The Kalevala abroad. Translations and Foreign-language Adaptations of the Kalevala (1985), Pertti Anttosen ja Matti Kuusen Kalevala-lipas (uusi laitos 1999) ja Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria (2012). Artikkelimme perustuu siihen tutkimukseen, jonka teimme kootessamme Kalevalan ruotsinkielisten käännösten bibliografiaa vuosilta 1835–2018 (Laukkanen – Lönnroth 2018). Viimeisin Kalevalan käännöshistoriaa käsittelevä tutkimus on Kaisa Häkkisen artikkeli Matthias Alexander Castrénin Kalevalan ruotsinnoksesta (2019). Näkökulmamme on kulttuurihistoriallisesti kontekstualisoiva, mikä korostaa käännösten historian, kirjallisuushistorian ja kulttuurihistorian välistä vuorovaikutussuhdetta (esim. Riikonen 2007, 2010). Emme vertaile käännettyjä tekstejä keskenään, vaan nostamme esiin tekstejä, jotka osaltaan tuovat lisävalaistusta Kalevalan ruotsinkieliseen käännöshistoriaan. Esittelemme käännösten yhteydessä kääntäjiä ja kustantajia sekä analysoimme erityisesti kääntäjien esipuheita ja muita tekstejä, joissa he valottavat käännöstensä funktioita ja kohderyhmiä. Läheskään kaikissa käännöksissä ei kuitenkaan ole varsinaista esipuhetta, mutta niissä on usein esimerkiksi takakansiteksti, joka avaa käännöksen tarkoitusta lähinnä kustantamon näkökulmasta. Suojapaperit sen sijaan melkein poikkeuksetta kadonneet. Peritekstit kertovat kääntäjän näkemyksestä omaan käännöstyöhönsä sekä nivovat käännöksen osaksi omaa aikaansa ja kulttuurista kontekstiaan.

Vaikka avointen lehtien määrä on nousussa, vaikuttaa maksumuureihin perustuva toimintamalli olevan edelleen tieteellisen julkaisemisen modus operandi. Täten suurin osa julkaisuista voidaan avata (open access) joko maksamalla kustantajille yksittäisten artikkelien avoimuudesta tai rinnakkaistallentamalla työ avoimeen julkaisuarkistoon kustantajan ehtojen mukaisesti. Keskeistä on, miten kustantajat suhtautuvat avoimuuteen ja mitä ne tässä suhteessa sallivat. Miten on huippulehtien laita? Sallivatko Julkaisufoorumi-luokituksen arvostetuimmat lehdet maksuttoman avoimen rinnakkaistallentamisen ja millä ehdoilla? Tämä katsaus tarkastelee Julkaisufoorumissa korkeasti arvostettujen tietotekniikan, fysiikan ja sähkö-, automaatio- ja tietoliikennetekniikan lehtien rinnakkaistallennusehtoja. Rinnakkaistallennusehtoja tarkastellaan suhteessa Euroopan Tutkimusneuvoston avoimen julkaisemisen vaatimuksiin. Tarkastelun fokus on hyväksyttävissä versiotyypeissä ja embargojaksojen pituuksissa. Julkaisuarkistojen osalta rinnakkaistallennusehtoja tarkastellaan suhteessa yliopisto- ja tieteenalakohtaisia julkaisuarkistoja koskeviin ehtoihin. Analyysin tuloksena on, että noin 75% tarkastelluista lehdistä sallii rinnakkaistallennuksen joko yliopisto- tai tieteenalakohtaisiin julkaisuarkistoihin siten, että Euroopan Tutkimusneuvoston vaatimukset versiotyypeistä ja embargojaksojen pituuksista täyttyvät. Katsauksen aineisto on avoimesti saatavilla.

Yrityshistorian seminaari, ”Yrityksen tarina kirjaksi”, järjestettiin 21.–22. lokakuuta Mikkelissä. Hybridinä järjestetyn seminaarin järjestäjinä olivat Tilaushistoriakeskus, Elinkeinoelämän Keskusarkisto ELKA, Suomen taloushistoriallinen yhdistys ja Helsingin yliopiston Historian yksikkö. Seminaariin osallistui paikalla 40 henkilöä ja etänä 120. Seminaarin teemaa käsiteltiin niin yrityshistorian tilaajien, kirjoittajien kuin kustantajien näkökulmasta. Ohjelmassa oli myös ELKA:n toimintaan tutustuminen.

Kansalliskirjasto julkisti vuonna 2021 elektronisten julkaisujen identifiointioppaan. Tämä artikkeli kertoo oppaan sisällöstä ja elektronisten julkaisujen identifioinnin haasteista. Kuka vastaa tunnuksien toiminnallisuuden säilyttämisestä, jos kustantajan toiminta loppuu? Ja mistä tutkija saa toiminnallisen tunnuksen sellaista tarvitessaan?

Kirjastoaineistojen vaihtoehtoinen saatavuus tuli Suomessa ajankohtaiseksi erityisesti viime vuonna, kun neuvottelut FinELib-kirjastokonsortion ja tiedekustantaja Taylor & Francisin kanssa kariutuivat. Sen seurauksena yliopisto- ja korkeakoulukirjastoilta katkesi pääsy Taylor & Francisin -lehtiin. Vaihtoehtoisella saatavuudella (alternative access) tarkoitan tässä yhteydessä tapoja saada käyttöön artikkeleita, jotka ovat kustantajan maksumuurin takana.

Artikkeli käsittelee suomentamiseen liittyviä ideologioita ja normeja 1800-luvun tietokirjallisuudessa. Tapaustutkimuksena on Werner Söderström Osakeyhtiön tietokirjojen suomennostoiminta 1800-luvun lopulla. Tutkimus kytkeytyy kääntämisen sosiologiaan ja historiaan, ja siinä arvioidaan myös, miten ja missä määrin historiallisia käännösprosesseja voidaan rekonstruoida. Käännösprosesseja lähestytään tarkastelemalla eri toimijoiden − kustantaja, kääntäjä, kieliasiantuntija, tekstin arvioija − osuutta käännösprosessissa. Tutkimuksen aineistona on kustantajan ja kääntäjän kääntämistä ja kielellisiä valintoja käsittelevä kirjeenvaihto, jonka avulla on mahdollista valottaa eri suunnista kääntäjän arkea, yhteisöllisiä arvoja ja normeja käännösvalintojen taustalla sekä niitä henkilökohtaisia asenteita, jotka ohjaavat kääntäjiä erilaisiin valintoihin. Analyysin tuloksena voi päätellä, että ammattikirjoittajina kääntäjät olivat hyvin tietoisia erilaisista kielellisistä ja kääntämiseen liittyvistä normeista. Käytännön työssä kääntäjät toimivat kuitenkin usein erilaisten normien ristipaineessa, jolloin vastakkain asettuivat esimerkiksi alkuteoksen luonteen säilyttäminen ja toisaalta sen kotouttaminen. Kääntäjät olivat myös tietoisia kielen vaihtelevista normeista, tunsivat käynnissä olevat kielikeskustelut ja mukauttivat herkästi kielenkäyttöään kulloinkin vallitsevien kirjakielen normien mukaiseksi. Norms and ideologies of translation in light of correspondence between publisher and translator in 19th-century Finland This article analyses the ideologies and norms that guided the translation of works of non-fiction in 19th-century Finland. As a case study the article analyses the processes involved in the publication of non-fiction at the Werner Söderström Ltd publishing house at the end of the 19th century. The research takes as its base theories examining the sociology and history of translation. It also aims to evaluate how and to what extent historical translation processes can be reconstructed. Translation is approached as a collaborative process involving various actors: publisher, translator, language editor, and expert reader. The data consists of correspondence between publisher and translator that deals with matters of translation or language. This correspondence sheds light on the everyday life of the translator and the socially accepted norms and ideologies that guide the translation process. It also reveals the stance of publishers concerning the choice of translator, a factor that can lead to very different end products. The analysis shows that, as professional writers, translators at the end of the 19th century were well aware of contemporary translational norms. In practice, translators were caught between various conflicting pressures – regarding, for instance, questions such as whether one should follow the original text as close as possible to preserve its unique style or assimilate the text to a Finnish context to help the reader. The data also shows that translators were well aware of linguistic norms; they were acquainted with current and past debates, and in assimilating their use of language they remained sensitive to prevailing norms.

Avaimen vuoden 2020 toinen numero on hyvin monipuolinen. Tutkimusartikkeleiden lisäksi mukana on kirjava joukko erilaisia kirjallisuuden alan kirjoituksia. Vuoden 2020 kirjavan kevään aikana olemme oppineet, tai uudelleen oppineet, etälukutaitoja – niin ajallisesti, paikallisesti kuin analyyttisesti. Uuskriittinen tai muukaan lähiluku ei ole haihtunut mihinkään, mutta etänä toimiminen – oli se sitten kirjoittajan, lukijan, kriitikon, tutkijan, opiskelijan, kustantajan, b/vloggaajan tai muun kirjallisuusinstituutioon osallistuvan toimijan roolissa – on vaatinut monen, aiemmin vähemmän läsnä olleen toimintatavan omaksumista.

Vuosittainen UKSG konferenssi kokosi huhtikuussa taas yhteen suuren joukon kirjastoalan ammattilaisia, kustantajia ja välittäjiä. Kevään 2018 konferenssi järjestettiin koleassa Glasgow’ssa. Konferenssin tärkein teema oli open access eri näkökulmista. Muita aiheita olivat e-aineistojen kustannusten nousu ja erilaiset keinot toimia kallistuvien aineistojen ja pienenevien budjettien paineessa. Myös keväällä voimaan tulleesta EU:n tietosuoja-asetuksesta ja valeuutisista keskusteltiin.

Marjut Hjelt on suomalainen tietokirjailija ja toimittaja, joka on julkaissut kirjallisuutta muun muassa loitsuista ja taioista suomalaisessa kansanperinteessä. Hjeltin uusin teos Yliluonnollisen kaunis: Taikoja, yrttejä ja vanhaa viisautta esittelee kauneuden ja ulkonäön hoitoon liittyviä uskomuksia, taikoja, tapoja, välineistöä ja ”vanhaa viisautta”. Keväällä 2021 ilmestyneen tietokirjan on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, ja se on ilmestynyt kustantamon monipuolisessa Kirjokansi-sarjassa.

Linkittyvässä ja globaalissa ympäristössä tarvitaan ratkaisuja, jotka tuovat yhteen eri paikoissa, eri aikoina ja eri kielillä kuvailtuja aineistoja yli kieli- ja kulttuurirajojen. Avoin tiede -liikkeessä on kiinnitetty paljon huomiota julkaisujen ja yhä enemmän myös tutkimusdatan avoimuuteen, mutta metatietojen avoimuuteen ja yhteentoimivuuteen kiinnitetään harvemmin huomiota. Kuitenkin metatieto voi olla avointa silloinkin, kun kuvailtava aineisto itsessään ei voi sitä olla esimerkiksi tutkimusaineiston sensitiivisyydestä tai julkaisun kustantajan rajoituksista johtuen. Tässä kirjoituksessa keskitymme monikielisyyden haasteisiin kuvailevan metatiedon välineiden laadinnassa. Ajankohtaiskatsaus pohjautuu osittain lyhennettynä ja päivitettynä aiemmin julkaistuun artikkeliin (Niininen, Nykyri & Suominen 2017), mutta tässä tekstissä kuvaamme lisäksi Kansalliskirjastossa tehtävän kehitystyön uusia ulottuvuuksia.

Selvityksessä kartoitettiin kuinka yleinen Data Availability Statement (DAS) on Tampereen yliopiston tutkijoiden julkaisemissa vertaisarvioiduissa artikkeleissa (n = 2085) sekä millaista tietoa tutkimusdatasta ja sen jakamisesta saadaan DAS-ilmoitusten avulla. Data Availability Statement löytyi noin joka neljännestä artikkelista. DAS-ilmoitusten yleisyyttä ja datan avoimuutta tarkasteltiin muun muassa kustantajan kansainvälisyyden, Julkaisufoorumi-tasojen ja julkaisun avoimuuden kautta. Selvityksessä havaittiin, että avoimesti julkaistuissa artikkeleissa on suhteellisesti enemmän DAS-ilmoituksia ja avointa dataa kuin maksumuurin takana olevissa artikkeleissa. Data on tallennettu arkistojen lisäksi usein artikkelin yhteyteen. Lisäksi monet tutkijat säilyttävät dataa itse ja lupaavat jakaa sitä pyydettäessä. Tutkijan jakaessa dataa lähes aina rajoitteeksi on mainittu ”reasonable request”. Datan jakamattomuudelle yleisimpiä perusteluja ovat sensitiivinen data, lainsäädäntö ja omistajuus.

Näkyykö opetussuunnitelma historian opettajan oppaissa? Viralliset tavoitteet opetukselle asetetaan opetussuunnitelmassa, ja opettajan tulisi pyrkiä tavoitteisiin valitsemillaan keinoilla. Nykyään ajatellaan, että historian opetuksen tulisi keskittyä historian taitoihin, kuten lähteiden tulkitsemiseen ja syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen, ei vain sisältöihin. Tämä linja on kirjoitettu selkeästi myös Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin. Tiedetään, että kustantajien tekemät oppimateriaalit ovat tärkeä työväline monille opettajille ja että ne vaikuttavat toteutuvaan opetukseen ja arviointiin. Arvioinnin tapojen tiedetään ohjaavan opetusta ja oppimista. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, kuinka alakoulun historian oppikirjasarjojen opettajan oppaat antavat välineitä arvioida oppilaille opetussuunnitelmassa asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Kolmen kustantajan oppaat ja digiopetusaineistot analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Ilmeni, ettei opetussuunnitelma ole ohjannut kovinkaan vahvasti kirjasarjojen arviointimateriaaleja. Opetussuunnitelma ja sen tavoitteet mainittiin vain yhdessä kirjasarjassa. Keskeisimmäksi arviointisisällöksi osoittautuivat valmiit kokeet, joista paljastui iso joukko tehtäviä, jotka eivät mitanneet minkään tavoitteen mukaista osaamista. Tutkimus osoittaa, ettei opetussuunnitelman edellyttämä taitopohjainen historian opetus vielä näy selkeästi materiaaleissa.

Lectio praecursoria: Juurtunut kosmopolitanismi saamelaismusiikin CD-levyissä 2000-luvulla Tämä lectio praecursoria pohjustaa väitöskirjaa saamelaismusiikin CD-levyistä ja niiden tuotantoprosesseista 2000-luvulla. Tutkimus tarkastelee aihetta juurtuneen kosmopolitanismin linssin läpi. Juurtunut kosmopolitanismi tunnistaa kulttuurierojen ja kulttuurienvälisen kanssa­käymisen merkityksen samalla, kun se huolehtii yleismaailmallisesti jokaisesta ihmisyksilöstä ja kulttuuriryhmästä sekä puolustaa ihmisten tasavertaisuutta perustarpeiden sekä yleismaailmallisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmista. Tutkimus edustaa kanssakäymistä etnomusikologian ja alkuperäiskansatutkimuksen välillä. Tutkimus analysoi saamelaismusiikin CD-levyjen kustantajia ja sponsoreita, musiikin genrejä ja tyylejä, kielenkäyttöä ja kiinnittymistä Saamenmaahan sekä kosmopoliittisia piirteitä. Analyysin kautta tutkimus tarkastelee, kuinka saamelaismusiikin CD-levyt edustavat saamelaisuutta sekä saamelaisten etnisiä, alueellisia ja kansallisia juuria samalla, kun ne juontuvat kulttuurienvälisestä vuorovaikutuksesta, jota voidaan kutsua kosmopoliittiseksi.

Suomen kirjakielen sekä suomenkielisen kirjallisuuden ja sivistyksen kannalta 1800-luku on merkittävä vuosisata. Kirjallisen tuotannon monipuolistuessa julkaistiin myös ensimmäiset suomenkieliset oppikirjat ja suomi lähtökielenä -sanakirjat, joissa selityskielenä ei ollut ruotsi. Tässä artikkelissa tarkastelun kohteena on vuonna 1883 ilmestynyt Johan Gabriel Geitlinin laatima Suomalais-latinainen sanakirja. Tutkimuksessa tarkastellaan sanakirjan sanastoa teoksen käyttöfunktioiden ja ortografisten valintojen näkökulmasta analysoimalla lekseemien semanttisia, morfologisia ja kirjoitusasuun liittyviä piirteitä. Artikkelissa selvitetään Geitlinin leksikografisen työn periaatteita ja niiden toteutumista sekä tarkastellaan, miten 1800-luvun kirjallistuminen, kirjalliset pyrkimykset, odotukset ja vaatimukset näyttäytyvät autoritaarisen tahon eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa sanakirjassa. Analyysi osoittaa, ettei Geitlinin sanakirjan sanastoa ole otettu sellaisenaan aiemmista sanastoista, vaan laatija on pyrkinyt toimittamaan kustantajan määrittämiin tarkoituksiin soveltuvan, ajanmukaisia oikeakielisyysohjeita noudattavan teoksen. Geitlin seuraa sana-aineksen osalta pitkälti Lönnrotia mutta on poiminut myös uutta sanastoa ja tekee esikuvaansa ajanmukaisempia ratkaisuja erityisesti uudissana- ja ortografiakysymyksiss-ä. Kun Geitlin pyrki löytämään kompromissin latinan opetuskäyttöön soveltuvan ja suomen kieleen tutustuville sopivan sanakirjan välillä, hän tuli luoneeksi kirjan, joka ei täysin palvele kummankaan ryhmän tarpeita. Tehtyihin valintoihin ovat vaikuttaneet ennen kaikkea aikakauden käsitykset ja kieli-ihanteet. Puutteistaan huolimatta sanakirja on arvokas kokonaisuus ajan kielellistä ja kulttuurista historiaa. G. Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (1883) in the tradition of lexicography In terms of the Finnish literary language and Finnish literature and culture, the 19th century was a significant period. As literary production became more versatile, the first textbooks in the Finnish language were published, as well as dictionaries with Finnish as the source language, and not using Swedish to explain the terms. This article deals with Johan Gabriel Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (Suomalais-latinainen sanakirja) published in 1883. The study examines the lexicon dealt with in the dictionary from the point of view of the functional aspects and orthographic choices made, by analysing features relating to the semantics, morphology and orthographic features of the lexemes. In the article the focus is in the principles applied in Geitlin’s lexicographic work, and how they are put into practice. The study also discussess how the development of the literary Finnish language in the 19th century, and the literary aims, expectations and demands placed on it were manifested in a dictionary published by an authoritarian party, the Finnish Literature Society. The analysis shows that the vocabulary in Geitlin’s dictionary was not taken over as such from earlier dictionaries, but that the author’s purpose was to produce a work that was suited to the purposes defined by the publisher, while following the current grammatical rules. As far as the vocabulary is concerned, Geitlin followed Elias Lönn-rot’s extensive Finnish-Swedish dictionary (Suomalais-Ruotsalainen sanakirja, 1866–1880) to a great extent, but also collected new vocabulary and made more up-to-date decisions than did his predecessor, particularly about neologisms and orthographic issues. In aiming to make compromises between a dictionary suitable for use in teaching Latin and for use by foreigners learning the Finnish language, Geitlin created a work that does not completely serve the needs of either group. The practices and choices made were influenced above all by the perceptions and linguistic ideals of the age. The work does, however, give a rich and valuable overview of the linguistic and cultural history of the age. The lexicon covers many of the central themes of the 19th century.