Academic literature on the topic 'Kolttasaamelaiset'

Kolttasaamelaisen yhteisön erityisenä piirteenä pidetään kyläkokousjärjestelmää, joka perimätiedon mukaan on toiminut vuosisatojen ajan luottamusmiehen johdolla. Kolttasaamelaiset ovat ainoana saamelaisryhmänä Pohjoismaissa ja Euroopassa onnistuneet säilyttämään perinteisen päätöksentekomuotonsa, kyläkokousjärjestelmän, osana elävää kulttuuria ja poliittista toimintaa. Toimivaltansa ollessa laajimmillaan kyläkokoukset vastasivat päätöksenteon ja veronkannon lisäksi oikeuden jakamisesta yhteisöissään sekä toteutumisesta lievemmissä rikosasioissa. Muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaavat yhteisöjen omat oikeus- ja hallintojärjestelmät menettivät asemansa jo varhaisessa valtiokehitysvaiheessa kuninkaiden ja kirkon vallan vahvistaessa otettaan Euroopan ”erämaista” ja niiden asukkaista. Venäjän puoleisessa Lapissa perinteinen saamelainen malli säilyi pidempään. Kyläkokouksen pitkässä historiassa 1800-luvun lopulta 1970 - luvulle on nähtävissä kolme suurta murrosta, jotka ovat vaikuttaneet kolttasaamelaisten yhteisöjen toimintaan ja perinteisen päätöksenteon muotoihin. Nykyisen muotoinen kyläkokousjärjestelmä on saaneet vaikutteita sekä venäläisestä paikallishallinnosta että 1920- ja 1930-lukujen suomalaisesta hallinnosta Petsamosta. Merkittäviä muutoksia sai aikaan myös 1960- ja 1970-lukujen kehitys, jolloin kyläkokouksesta muotoutui virallinen, Suomen valtion rahoittama kolttasaamelainen hallintoelin yleissaamelaisen Saamelaisvaltuuskunnan rinnalle. Kyläkokousjärjestelmä ei ole koskaan ollut muuttumaton, stabiili järjestelmä, vaan se on ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivien kulttuurien ja valtajärjestelmien kanssa. Muutosten ja vuorovaikutusten tutkiminen tarjoavat kiintoisan näkökulman siihen, millaisten voimien ja valtajärjestelmien ristipaineessa kolttasaamelaiset ovat rakentaneet omaa poliittista ja yhteiskunnallista toimintaansa eri aikoina. Samalla kuitenkin voidaan tarkastella mitä piirteitä kyläkokous on säilyttänyt läpi koko 1900-luvun.

Itkuvirsiperinne kuuluu lukuisten Luoteis-Venäjän kansojen kulttuureihin. Itkuvirret eli itkut tunnetaan myös kolttasaamelaisessa musiikkiperinteessä, jolla on vuosisataiset yhteydet muihin Luoteis-Venäjän alueen kulttuureihin. Kolttasaamelaisia itkuja on tutkittu aiemmin sangen vähän, mutta tallennettuja itkuja ja niihin liittyvää tietoa löytyy arkistoaineistoista. Kolttasaamenkielinen nimitys itkuperinteelle on virss, ja itkujen esittämisestä käytetään verbiä virsseed. Itkuilla käsitellään suruun ja menetykseen liittyviä tunnetiloja. Itkuvirret ovat pääasiassa sooloesityksiä, ja niitä esitetään joko yksityisesti tai osana yhteisön kollektiivista surutyötä muun muassa hautajaisissa. Itkujen esitystilanteet, tekstien teemat ja musiikilliset rakenteet erottavat ne muusta kolttasaamelaisesta perinteestä. Itkujen kielelliset piirteet ovat pitkälti samanlaisia kolttasaamelaisen leuʹdd-perinteen kanssa. Artikkelissa käsittelen kuolinitkuja, jotka liittyvät kuolemantapauksiin, hautaamiseen ja vainajien muisteluun, sekä hääitkuja, jotka kuuluvat tilanteeseen, jossa morsian hyvästelee lapsuuden ajan perheensä. Sivuan myös armeijaan tai sotaan lähtemiseen liittyviä rekryytti-itkuja, joista ei arkistoissa ole tullut esiin kuin muistitietoa. Tarkastelen myös tilapääitkujen kaltaisena perinteenä tallenteita, joissa käsitellään toisen maailmansodan jälkeistä evakkoaikaa, vanhojen kotiseutujen kaipuuta ja kiitollisuutta. Itkuista tunnettuja tekstin osia on myös eräänlaisina itkusitaatteina kolttasaamelaisesta leuʹdd-perinteessä. Tämä kolttasaamelaisiin itkuihin liittyvä tutkimus on osa laajempaa kolttasaamelaisen musiikkikulttuurin tutkimusprojektia.

Artikkeli käsittelee koltansaamen myönteisiä ja kielteisiä fokuspartikkeleita, niiden lainalähteitä sekä niiden käytön muuttumista kielikontaktien vaikutuksesta. Vanhin aineisto on kerätty 1900-luvun alkupuolella ja tuorein aineisto vuonna 2007. Tuona tutkimusaikana koltansaamen kieliympäristö muuttui radikaalisti. Kolttasaamelaiset puhuivat tutkimusjakson alkupuolella koltansaamen lisäksi myös venäjää, mutta sen tilalle tärkeimmäksi kontaktikieleksi muodostui suomen kieli, kun Petsamon alue liitettiin Suomeen. Ajallisesti kolmitasoisessa aineistossa näkyy kielikontaktien vaikutus koltansaamen fokuspartikkeleiden käyttöön.

Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta Vuonna 1673 Uppsalan yliopiston professori ja Ruotsin antikviteettikollegion assessori Johannes Schefferus julkaisi latinaksi kirjan Lapponia, joka sisältää kaksi Olaus Sirman antamaa runoa. Sirma oli Sodankylän alueella syntynyt saamelainen, Uppsalan yliopiston opiskelija ja myöhemmin pappismies Enontekiöllä. Sirman runojen luonteesta on kiistelty: ovatko ne yksilöllisiä taiteellisia luomuksia vai esimerkkejä tämän myöhemmin assimiloituneen saamelaisryhmän alkuperäisestä suullisen perinteen lajista? Dokumentoiko Sirma omaa suullista perinnettään, käytti tai muokkasi sitä kirjallisiin tarkoituksiin vai loiko hän jotain uutta? Yhdistäen kielitieteen, folkloristiikan ja etnomusikologian näkökulmia vertailemme runoanalyysin tuloksia 1600-luvun oppineisiin runousihanteisiin sekä myöhemmin tallentuneisiin lähikulttuurien suullisiin perinteisiin (saami, suomi, ruotsi, venäjä). Sirman kaksi runoa näyttävän kuuluvaan kahteen eri laulun lajiin tai tyyliin. Ensimmäinen runo on selvästi sidoksissa sekä suullisena että kirjallisena laajalti suosittuun riiimillisen parisäkeen malliin, mutta se ei jaa olennaisimpia 1600-luvun kirjallisen runouden ihanteita. Toisen runon rakentumisen logiikka vaihtelevine säerakenteineen taas on lähempänä esimerkiksi joitain myöhempiä kolttasaamelaisia leu’ddeja kuin kirjallisia malleja.

Työni aihe on kolttasaamelainen yhteisö lehdistön kuvaamana vuosina 1964–1972. Pääasiallisena lähdeaineistonani minulla oli Lapin Kansan artikkelit ja uutiset vuosilta 1964–1972. Viimeisen pääluvun lähdeaineisto koostui Viikkosanomien vuosien 1967 ja 1970 julkaisuista. Viikkosanomia käytin koska vuoden 1970 aikana tämä koko Suomessa ilmestyvä aikakausilehti julkaisi lukuisia kolttasaamelaisia sekä heidän olojaan käsitteleviä artikkeleita ja raportteja. Työssäni tarkastelin vuosien 1964–1972 kolttasaamelaisia koskevaa kirjoittelua. Mitä kirjoitettiin, ketkä kirjoittivat ja ketkä pääsivät ääneen. Samalla halusin myös selvittää mitä kolttasaamelaisessa yhteisössä tapahtui tutkimusajanjaksolla. Tutkimuksessani noudatin kronologista etenemistapaa ja tarkastelin lehtikirjoittelua representaation käsitteiden ja käyttötapojen kautta. Tämä oli järkevää, sillä aina kun tutkitaan kirjoitettua tekstiä on huomioitava konteksti sekä kuka kirjoittaa ja mistä lähtökohdista. Lähdeaineistoni pohjalta kävi ilmeiseksi että pääasiallisesti kirjoittajat olivat suomalaisia toimittajia tai virkamiehiä. Poikkeustapauksissa muita saamelaisia, joilla oli esimerkiksi koulutuksen kautta hankittua tietotaitoa osallistua keskusteluun. Keskeisimmiksi tutkimustuloksiksi nousi muutamia. Ensinnäkin keskusteluun ja kirjoitteluun osallistuivat pääasiassa muut kuin kolttasaamelaiset. Kirjoittajat olivat suomalaisia miestoimittajia, tai pohjoissaamelaisia miehiä. Naisia kirjoittajissa tai haastateltavissa ei esiinny. Hyvin harvoissa tapauksissa kolttasaamelaisia itseään edes haastateltiin. Ainoa kolttasaamelainen joka pääsi ääneen oli tuolloinen luottamusmies. Hänen tapauksessaan kyse oli useimmiten lehtiin kirjoitetuista vastineista eikä häntä haastateltu tai lainattu muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Toinen merkittävä tutkimustulos oli, että kolttakeskustelun pääasialliseksi teemaksi nousi kurjuuden korostaminen sekä toimittajien näkemys kolttasaamelaisten voimattomuudesta valtaväestön ja muiden saamelaisten toimien edessä. Valtion roolia kolttasaamelaisten kurjistajana korostettiin vaikka valtio ja metsähallitus pyrkivät monilla toimenpiteillä parantamaan elinoloja Sevettijärvellä. Näitä parannuksia olivat: kolttatalojen korjaukset sekä kasvavat määrärahat, porotilalain voimaantulo, oman paliskunnan perustaminen sekä koltansaamenkielisen aapisen ja opetuksen järjestäminen. Kolmantena tutkimustuloksena voidaan pitää, että pääasiassa kirjoiteltiin Suonikylästä muuttaneista kolttasaamelaisista. Muista Petsamosta muuttaneista kolttasaamelaisista ei artikkeleissa tai uutisissa puhuttu. Tutkimustuloksista selviää, että kolttasaamelaisten itsensä tuottamaa materiaali pitäisi päästä tutkimaan esim. kyläkokousten pöytäkirjoja. Tutkimuksen tulisi lähteä heistä itsestään. Tällä voitaisiin murtaa stereotypioita kansasta joka ei tuon ajan kirjoittajien mukaan kykene huolehtimaan itsestään.