Academic literature on the topic 'Kerääjät'

Täsmäviljelyn suunnittelu, toteutus ja arviointi perustuvat paikkatietoihin, joita esimerkiksi työkoneisiin ja maatilaympäristöön sijoitettavat sensorit ja laitteistot keräävät. Laitteistojen kirjo johtaa siihen, että maatilalla tuotettu paikkatieto vaihtelee laadultaan ja on vaikeasti yhdistettävissä toisiinsa. Paikkatiedon tehokas hyödyntäminen viljelyssä edellyttää tietojärjestelmää, jonka avulla viljelijä pystyy yhdistämään maatilan tietoja toisiinsa ja täydentämään niitä ulkopuolisten toimijoiden tuottamilla aineistoilla. Erilaiset tietomallit, -formaatit, rajapinnat ja koordinaattijärjestelmät haastavat tietojen yhteensovittamisen eri laitteistojen, ohjelmistojen ja tietojärjestelmien välillä. Hajautetut järjestelmäarkkitehtuurit mahdollistavat eri lähteistä peräisin olevan paikkatiedon yhdistämisen. Järjestelmäkehitystyön tavoitteena oli toteuttaa ja demonstroida erilaisten arkkitehtuuri- ja protokollavaihtoehtojen pohjalta tietojärjestelmä, joka vastaa täsmäviljelyjärjestelmien yhteentoimivuuden vaatimuksia. Tietojärjestelmän toteutuksessa sovellettiin paikkatietostandardeja, paikkaperustaisten järjestelmien ja palveluiden alustaa sekä sensoriverkkoteknologiaa. OGC:n (Open Geospatial Consortium) Web Feature Service -rajapinnan (WFS) avulla sensoritietoa välitettiin SQL-tietokantaan langattomasti maanpinnan alta sekä toisen organisaation palvelimelta. Lisäksi järjestelmään välitettiin valmiiksi käsiteltyä ja analysoitua peltotietoa. Taustalla on ajatus viljelijöille suunnattavasta tietopalvelutoiminnasta. Demonstraatiossa testattiin langattoman sensoriverkkoradion kuuluvuutta maanpinnan alta (syvyys 30 cm). Testauksissa signaalin voimakkuus riitti ihanneolosuhteissa muutaman kymmenen metrin päähän. Järjestelmässä maaperän lämpötila- ja kosteustiedot välittyvät langattomasti pääsolmulaitteelle, joka on kytkettynä tietokoneeseen. PC:lle kehitetty sovellus kysyy tietoja pääsolmulaitteelta CENTRIA Protokollaa käyttäen sekä välittää viestin (HTTP POST) WFS:lle käytettävissä olevaa yhteyttä (esim. WLAN, 3G) käyttäen. MTT:n peltotyökoneiden keräämää vektorimuotoista satotietoa siirrettiin WFS:lle luomalla palvelinyhteys MTT:n palvelimelta. MTT:n täsmäviljelyaineistoja hyödynnettiin myös AgriHandler -sovelluksen kehitystyössä. Tietokannan ylläpitämiseen kehitetyllä sovelluksella tietojen käsittelijä voi ladata tietokantaan maatilaa ja sen peltolohkoja koskevia paikkatietoja kuten lohkorajat ja ravinnetasekartan. Lisäksi kehitettiin aineistojen tarkastelua varten AgriViewer -web-sovellus. Toteutetun hajautetun järjestelmäarkkitehtuurin toiminnallisuus demonstroitiin ja testattiin. Rajapintojen toteutus täytti järjestelmän yhteentoimivuuden ja skaalautuvuuden vaatimukset. WFS-rajapinta soveltui hyvin monimuotoisten vektoriaineistojen välittämiseen. Jatkokehityskohteita ovat paikkatietojen automaattisen käsittelyn ohella rasteriaineistojen ja analyysipalvelujen välittäminen OGC:n WCS- ja WPS-rajapinnoilla.

Tässä artikkelissa tutkin koltansaamen Näätämön murteen ja pohjoissaamen merisaamen murteen välistä koodien sekoittumista. Tutkimusaineistona käytän kahdelta kaksikieliseltä puhujalta vuonna 1920 Norjan Näätämössä kerättyjä folkloretekstejä. Aineiston kerääjän Eliel Lagercrantzin mukaan osa teksteistä on merisaamea ja osan kieltä hän kuvailee termillä koltansaamen ja merisaamen sekakieli. Tutkimuksessa selvisi, että tekstit sisältävät kolme erilaista rekisteriä: koltansaame, merisaame sekä rekisteri, jota kutsun koltansaame-merisaame -rekisteriksi. Kaksi ensimmäistä rekisteriä sisältävät lyhyitä koodinupotuksia toisesta kielestä. Koltansaame-merisaame -rekisteri sisältää sekä kielioppia että sanastoa molemmista kielistä. Kutsun tätä kongruentiksi leksikalisaatioksi. Koska kielet ovat lähisukukieliä ja jakavat sekä perussanaston että paljon yhteisiä kieliopillisia rakenteita, puhuja voi täyttää kielten yhteiset kieliopilliset rakenteet molempien kielten sanastolla. Lisäksi tutkimuksessa kävi ilmi, että aineisto sisältää sekä äänteellisiä että kieliopillisia hybridimuotoja. Äänteelliset hybridimuodot sisältävät äänteellisiä piirteitä molemmista kielistä, kun taas kieliopillisissa hybridimuodoissa yhdestä kielestä peräisin olevaa sanaa on taivutettu toisen kielen mukaisesti.

Maataloudessa työ on merkittävä osan kustannuksista. Työstä aiheutuvien kustannuksien takia työtietojen keruu on tarpeellista. Työvoimatietoja käytetään erilaisten tunnuslukujen laskennassa, ja niiden avulla voidaan tarkastella työvoiman merkitystä elinkeinossa. Maatalousyritysten sisäisen laskennan lisäksi työaikatietoja käytetään neuvontapalveluissa, tutkimuksessa, poliittisten päätösten vaikuttavuuden seurannassa ja lainsäädännön valmistelussa. Suomessa maatalouden työaikatietoja keräävät muun muassa Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus (Tike), Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus (MTT), Työtehoseura (TTS) ja ProAgria-keskukset. Kaikilla näillä organisaatioilla on pitkät perinteet maatalouden työvoimatietojen keruussa. Tike julkaisee työvoimatietoja maatalouden rakennetutkimusten yhteydessä ja niihin pohjautuvissa raporteissa. TTS julkaisee työnormeja, erilaisia oppaita ja tutkimuksia. MTT:n tulokset perustuvat kirjanpitotilojen tuntikirjanpitoon ja erilaisiin tutkimustöihin. Eri organisaatioiden ilmoittamien työaikatietojen keräämistavoissa, edustavuudessa ja kattavuudessa on eroavaisuuksia ja usein tiedot eivät ole vertailukelpoisia sellaisenaan. Tuloksissa voi olla rakennevinoumia, tulkinnassa voidaan tarvita painokertoimia tai tuloksiin voi liittyä muita epävarmuustekijöitä. Tässä tutkimuksessa tehdään katsaus maatalouden rakennekehitykseen työvoiman näkökulmasta viime vuosina. Maatalouden työaikatietojen tilastointia selvitetään, mitkä organisaatiot ovat työaikatietoja tutkineet ja miten työaikatietoja voidaan vertailla, miten luotettavia kerätyt tiedot ovat ja mistä eri tilastotietojen erot voivat johtuvat. Pääasiassa tarkastelussa keskitytetään MTT:n kirjanpitotiloilta keräämiin työaikatietoihin. MTT:n tuloksia vertaillaan Tiken työaikatietoihin.

Jokioisilla järjestetyssä astiakokeessa tutkittiin yhdeksän erikoiskasvin (hamppu, kinua, kitupellava, kumina, morsinko, nokkonen, ruokohelpi, tattari ja öljypellava) ja kahden yleisemmän viljelykasvin (ohra ja timotei) biomassan ja ravinteiden (typpi, kalsium, kalium, magnesium ja fosfori) allokaatiota kasvin eri osiin. Astiat olivat suuria 11 litran vetoisia astioita, ja maaperä hienoa hietaa. Astiat lannoitettiin ennen koetta NPK- ja hivenravinneliuoksilla siten, että ravinteita oli ylimäärin kaikkien kasvien tarpeisiin. Lannoitus oli sama kaikille kasveille.Monivuotiset kasvit kumina, morsinko, nokkonen, ruokohelpi ja timotei allokoivat jo ensimmäisenä kasvuvuonna enemmän biomassaa juuristoon kuin yksivuotiset hamppu, kinua, kitupellava, tattari, öljypellava ja ohra. Suurin juuri-versosuhde oli kuminalla (2), toiseksi suurin morsingolla (1.5). Suurimat kokonaisbiomassat olivat kuminalla ja ruokohelpillä.Monivuotisilla kasveilla, joilla juurimassaa oli enemmän, oli myös enemmän ravinteita varastoituna juuriin. Varsinkin kuminalla ja morsingolla tämä oli selvästi nähtävissä, kun puolet kasvien Mg-, P- ja N –määristä oli juuristossa. Kumina keräsi kasvustoonsa yleisestikin ottaen paljon ravinteita, koska sen biomassa oli suuri. Tämä logiikka ei kuitenkaan toteutunut ruokohelven kohdalla, jonka biomassa oli kasveista toiseksi suurin, mutta joka keräsi sanottavasti vain fosforia ja typpeä nyt tutkituista ravinteista. Sen sijaan biomassaltaan keskinkertainen kinua oli paras magnesiumin, fosforin ja kaliumin kerääjä. Hamppu ja nokkonen keräsivät erityisen paljon kalsiumia kokonaisbiomassaansa, tattari oli huomattava fosforin kerääjä. Typpeä kasvit keräsivät tasaisemmin; sen määrä astiaa kohden riippui lähinnä biomassan määrästä.Koska juuret jäävät korjuun jälkeen maahan, ne ovat tärkeitä ravinteiden lyhytaikaisia varastoja. Jos maasta kuitenkin halutaan poistaa ravinteita esim. valuma-alueiden suojakaistojen avulla, tärkeä rooli on korjuussa poistuvilla ravinteilla. Typpeä ja fosforia pellolta olisi näiden nyt tutkittujen kasvien mukana poistunut eniten siemensatoa tuottavilla kasveilla eli yksivuotisilla ohralla, tattarilla ja kitupellavalla. Öljyhamppu ja öljypellava poistaisivat erityisen paljon typpeä jafosforia maasta, koska niistä korjataan sekä siemenet että varret. Muita ravinteita poistuisi eniten kasveilla, joista korjataan biomassaa (edellä mainitut hamppu ja öljypellava sekä morsinko, nokkonen ja ruokohelpi). Yksivuotisilla siemenkasveilla muut ravinteet kuin suurin osa typestä ja osa fosforista palautuvat suurimmaksi osaksi maahan, jos puintijäte silputaan ja palautetaan peltoon. Kaksivuotisen kuminan siemensadon sisältämiä ravinteita ei vielä tässä vaiheessa ole voitu määrittää, koska toisen kasvuvuoden (jolloin siemenet valmistuvat) tuloksia ei vielä ole saatavissa.Tutkimus osoittaa, että erikoiskasvien välillä on eroja ravinteiden allokoinnissa eri kasvinosiin. Nyt tutkimusta jatketaan kenttäkokeen avulla. Sen tavoitteena on saada tietoa erityisesti maanpäällisen biomassan muodostumisesta ja ravinteiden allokoitumisesta tilanteessa, jossa kasveja lannoitetaan kasvikohtaisesti ja kasvien kasvua rajoittavat todelliset ympäristöolot. Monivuotisten kasvien kohdalla biomassan määrän muuttuminen vuosien edetessä on myösoleellista ottaa huomioon tehtäessä johtopäätöksiä niiden ravinteiden käytöstä. Kokeen tulosten perusteella pyritään päättelemään, missä määrin viljelykasvin valinnalla voidaan vaikuttaa pellon ravinnetasapainoon, orgaanisen aineen pitoisuuteen ja siten pellon kasvukuntoon. Tiettyjä kasveja voitaisiin myös käyttää köyhdyttämään peltomaata ravinteista esim. valuma-alueiden suojakaistoilla.

Keskitymme artikkelissamme nuorten (alle 35-vuotiaiden), taiteilijoina toimivien yrittäjien ja freelancereiden näkemyksiin omasta työstään, työolosuhteistaan ja tuloistaan. Aineistonamme on Kulttuuripolitiikan edistämissäätiön ja Taiteen edistämiskeskuksen keräämä Nuoret taiteentekijät ‑kyselyaineisto vuodelta 2018 (n = 565). Erotimme aineistosta artikkelimme otokseksi yrittäjien ja freelancereiden (n = 209) edellä mainittuja asioita koskevat vastaukset. Käytämme heistä yhteisnimitystä yrittäjätaiteilijat. Tutkimme eri tekijöiden vaikutuksia yrittäjätaiteilijoiden työtyytyväisyyteen suorien jakaumien sekä ristiintaulukointien ja niitä koskevien riippumattomuustestien ja korrelaatiokertoimien avulla. Lähestymme aihetta kulttuuri- ja taidealojen työtä koskevien aiempien tutkimusten tulosten ja teoretisointien valossa. Tulkintakehyksen keskeisiä käsitteitä ovat taiteilijoiden työn hybridisyys ja työnteon prekaarisuus, joita kuvaavia esimerkkejä nostamme esiin myös aineistoon sisältyvistä kirjallisista vastauksista. Keskeisimpinä tuloksina toteamme, että yrittäjätaiteilijat ovat työssään muita nuoria taiteilijoita monialaisempia ja monituloisempia, ja he pärjäävät muita paremmin prekaarin työelämän epävarmuustekijöiden kanssa.

Hyvä sorkkaterveys on lypsylehmille tärkeää, koska useat sorkkasairaudet ovat kivuliaita ja aiheuttavat ontumista. Pihattojen yleistymisestä huolimatta vuonna 2010 Suomessa tuotantoseurannassa olevista lypsykarjatiloista 74,3 % oli parsinavetoita. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin parsinavetoiden erilaisten ympäristöolosuhteiden vaikutuksia suomalaisten ayrshire- ja holstein-rotuisten lypsylehmien sorkkaterveyteen. Tutkimuksessa käytettiin sorkkahoitajien vuosien 2005 ja 2009 välisenä aikana keräämää aineistoa, joka sisälsi tiedot 18 038 ayrshire- ja holstein-rotuiselta lehmältä yhteensä 609 parsinavetasta. Aineisto sisälsi tiedot kahdeksasta eri sorkkasairaudesta. Tässä tutkimuksessa kaikki sorkkasairaudet yhdistettiin yhdeksi binomiaaliseksi (terve/sairas) sorkkaterveys muuttujaksi. Analyyseihin käytettiin R tilasto-ohjelmaa ja mallina logistista yleistettyä lineaarimallia, jossa oli satunnaistekijöinä sorkkahoitaja sekä karja (sorkkahoitajan sisällä). Saatujen tulosten perusteella rodulla oli suuri vaikutus sorkkaterveyteen. Holstein-rotuisista lehmistä 43,1 % ja ayrshire-rotuisista lehmistä 32,4 % oli yksi tai useampi sorkkasairaus. Sorkkasairaus riski kasvoi yhdessä poikimakertojen kanssa. Lehmät, joiden poikimakerta oli >3, olivat 5,19 kertaa suuremmassa riskissä sairastua sorkkasairauksiin verrattuna ensimmäistä kertaa poikiviin lehmiin. Erilainen väkirehuruokinta vaikutti sorkkasairauksien yleisyyteen. Tiloilla, joissa käytettiin tasaväkirehuruokintaa (OR = 1,49, p < 0,001) oli enemmän sorkkasairauksia verrattuna tiloihin, jotka käyttivät tuotoksen mukaista ruokintaa. Lehmillä, joita pidettiin kuivalanta pitkäparsinavetoissa, oli 1,37 kertaa (p <0,001) suurempi riski sairastua sorkkasairauksiin verrattuna lehmiin, jotka olivat navetoissa joissa käytettiin lietelanta menetelmää. Kumimatot parsissa vähensivät sorkkasairausriskiä verrattuna betonialustaan (OR = 0,74, p < 0,001). Kesällä laitumella ja talvella ulkotarhassa olevilla lehmillä oli vähemmän sorkkasairauksia verrattuna aina sisällä pidettäviin lehmiin. Tulokset viittaavat siihen, että tuotoksenmukaista ruokintaa tulisi suosia ja kuivalanta pitkäparsinavetta lisäisi sorkkasairausriskiä. Tulosten perusteella lehmien olisi myös hyvä päästä ulos (laitumelle) ainakin kesäkaudella.

Artikkeli käsittelee nykyistä lainaus- ja lukemiskulttuuria ja erityisesti naisia – kirjaston suurinta käyttäjäkuntaa – kaunokirjallisuuden lukijoina. Aineistonamme on Vantaan kaupunginkirjaston keräämä digitaalinen lainausdata. Sitä analysoimalla selvitämme, mitä lajeja ja teoksia naislukijat suosivat. Entä vieläkö vallitseva lukutapa on 1970–1980 -lukujen tavoin realistinen, kansallinen ja yhtenäinen? Artikkelissa pohdimme myös kolmen naisten lainatuimman kaunokirjallisen teoksen suosiota keskittyen niistä ylivoimaisesti suosituimpaan, Enni Mustosen (oik. Kirsti Manninen) historialliseen romaaniin Ruokarouva (2016). Artikkelissa käytetty otos (20.7.2016–22.10.2017) osoittaa, että Vantaan kaupunginkirjaston aktiivisimpia kaunokirjallisuuden lainaajia ovat 40–49 -vuotiaat naiset, ja heidän suosikkilajinsa on romaani. Naisten lainatuimpia kirjoja – Ruokarouva (2016), Risto Räppääjä ja pullistelija (2016) sekä Lopotti (2016) – yhdistää muun muassa se, että ne kaikki ovat uusinta kotimaista proosaa. Kaikki ne myös myivät hyvin ja saivat näkyvyyttä mediassa. Räppääjä ja Ruokarouva ovat osia laajemmissa kirjasarjoissa, ja Räppääjien näkyvyyttä ovat edistäneet niiden elokuva-adaptaatiot. Digitaalinen aineisto – ja varsinkin Mustosen viihteellisen, historiallisen romaanin suosio – osoittaa, että erityisesti vanhemmat naislukijat suosivat arjen, työn ja lähihistorian todentuntuista kuvausta. Muutos muhii kuitenkin nuorten lukukulttuurissa. Tästä kertoo angloamerikkalaisen, nuorille aikuisille suunnatun romanttisen kirjallisuuden (esim. John Greenin ja Estelle Maskamen romaanien) suosio otoksen 15–19-vuotiaiden naislainaajien keskuudessa. Nuorten lukukulttuuri ei aineistomme perusteella ole kansallista eikä realistista vaan murtaa näitä totuttuja lukutapoja vahvasti; yhtenäisestä lukukulttuurista ei otoksen eri-ikäisten naislainaajien kohdalla voi puhua.

Polven ja olan alueen vammat ovat tyypillisiä työtapaturmavammoja ja aiheuttavat merkittävän osan työtapaturmavammojen hoitokustannuksista. Tutkimusaineistona käytettiin suomalaisen vakuutusyhtiön keräämää rekisteriaineistoa korvattujen työtapaturmavammojenhoidosta yksityisissä lääkärikeskuksissa vuosilta 2010-2015. Yhteensä 555 (miehiä: 57 %, ikä: 40,9±11,8 vuotta) ICD-10-tautiluokituksen pääluokkaan S83 kuuluvaa polven ja 377 (miehiä: 56 %, ikä: 42,4±12,1 vuotta) pääluokkaan S43 tai S46 kuuluvaa olan alueen vammaa tarkasteltiin tehtyjen hoitotoimenpiteiden, hoitokustannusten, hoidon keston sekä sairauslomien pituuksien suhteen. Lisäksi leikattujen ja/tai kuntoutettujen potilaiden osalta tarkasteltiin suomalaisten hoitosuositusten toteutumista ensisijaisen hoitomuodon sekä leikkausajankohdan suhteen. Polven ja olan alueen vammoista kaksi kolmasosaa aiheutui työpaikkatapaturmissa henkilön kaatuessa, pudotessa tai fyysisesti kuormittuessa ja loput työmatkatapaturmissa jalankulkijan tai pyöräilijän kaatuessa, liukastuessa tai kompastuessa. Suurin osa vammoista oli lieviä: 84 % potilaista hoidettiin tavanomaisilla lääkärinvastaanottokäynneillä ja 54 %:lla potilaista sairausloma oli korkeintaan viikon. Vain 16 % potilaista hoidettiin kuntouttamalla ja/tai leikkauksella, mutta nämä hoidot aiheuttivat 61 % kaikista hoitokustannuksista ja puolilla (51 %) näistä potilaista sairausloma kesti yli 3 kuukautta. Toteutuneessa hoidossa fysioterapeuttista kuntoutusta annettiin ennen leikkaushoitoa neljäsosalle polven ja kolmasosalle olan alueen vammoista. Hoitosuositusten mukaiset leikkausajankohdat toteutuivat aineistossa, kun leikkausajankohdan suositus oli yli 2 kuukautta vammautumisesta. Esimerkiksi 80 % kiertäjäkalvosinvammoista leikattiin hoitosuositusten mukaisesti noin 4 kuukauden kuluessa vammautumisesta, mutta nivelkierukkavammoista vain 5 % leikattiin hoitosuositusten mukaisesti 1-2 viikon kuluessa vammautumisesta. Työtapaturmista aiheutuu vain vähän vakavia polven ja olan alueen vammoja, mutta niiden hoitoon keskittyminen on tärkeää, koska ne aiheuttavat sekä suuria kustannuksia että pitkiä sairauslomia. Ylimääräisten hoitokustannusten ja sairauslomapäivien ehkäisy työtapaturmavammoissa vaatii toisaalta lääketieteellisesti oikeita ja varhaisia diagnooseja sekä optimaalisia hoitokäytäntöjä, mutta myös joustavia ja tapauskohtaisia toimia vakuutusyhtiöltä.

Tutkijat totesivat 1950-ja 1960-luvulla seleenin (Se) puutteen olevan perimmäinen syy useisiin eläinten aineenvaihduntasairauksiin, joihin ei oltu keksitty siihen mennessä mitään hoitoa. Myöhemmin osoitettiin, että maataloustuotteiden alhaisella Se-pitoisuudella on negatiivisia vaikutuksia myös ihmisten terveyteen, sillä se vähentää solujen kykyä puolustautua happiradikaalien haitallisilta vaikutuksilta. Alhaisen Se:n saannin on arveltu lisäävän sydän- ja verisuonisairauksien ja syövän riskiä. Koska Suomen maaperässä on niukasti biologisesti käyttökelpoista Se:ä, sitä on vuodesta 1985 lisätty lannoitteisiin kansanterveydellisistä syistä. Vallinneen käsityksen mukaan kasvit eivät tarvitse Se:ä, vaikka kierrättävät sitä maasta eläimiin ja ihmisiin. Helsingin yliopistossa tehdyissä pitkäaikaisissa kokeissa on kuitenkin havaittu, että Se-lannoituksella on positiivisia vaikutuksia myös kasvien kasvuun ja niiden sadon laatuun.Raiheinällä ja salaatilla tehdyissä kokeissa pieni Se-lisä edisti kasvien kasvua. Tulos selittyi mm. parantuneella antioksidatiivisten entsyymien tuotolla. Positiivinen vaikutus näkyi myös E-vitamiinin pitoisuuksissa, mikä osoitti Se-lannoituksen parantaneen myös kasvien ravitsemuksellista arvoa. Toisaalta lisäyksen ollessa suuri havaittiin kasveissa vakavia myrkytysvaikutuksia. Salaatilla tehdyissä kokeissa Se hidasti kasvin vanhenemista. Myöhemmissä kokeissa tehtiin mielenkiintoinen havainto, että lyhytaikainen UV-B –valokäsittely kasvihuoneessa alensi salaatin satoa, mutta yhdessä Se-lisän kanssa vaikutti kasvuun positiivisesti. Kun sopivan Se-annoksen havaittiin lisäävän tärkkelysjyvästen kertymistä salaatin lehtiin, tutkimuskasviksi otettiin runsaasti tärkkelystä keräävä kasvi, peruna. Niissä Se nopeutti kasvin palautumista hallasta sekä edisti tärkkelyksen ja sokereiden kertymistä perunan nuoriin lehtiin, kasvun myöhemmässä vaiheessa myös rönsyihin. Lisäksi Se:n huomattiin vaikuttavan positiivisesti sadonmuodostukseen, sillä Se-lannoitetut kasvit tuottivat suuremman sadon ja sekä vähemmän että keskikooltaan suurempia perunoita. Varastoinnin aikana ei tapahtunut muutoksia mukuloiden Se-pitoisuudessa. Se-lannoitus vaikutti edullisesti myös perunan sisäiseen laatuun. Raakatummuminen, joka on etenkin perunatuotteita valmistavan teollisuuden ongelma, väheni Se:ä saaneissa koejäsenissä. Hyvin korkea Se-lisä vähensi myös varhaisperunan glykoalkaloideja, jotka ovat perunan mukuloille tyypillisiä luonnollisia aineenvaihduntatuotteita.Tulosten perusteella voidaan päätellä, että optimaalisena annoksena Se toimii kasveissa vastaavalla tavalla kuin eläin- ja ihmissoluissa eli puolustaa soluja happiradikaalien aiheuttamia hapettumisvaurioita vastaan. Seleeni hidastaa kasvien vanhenemista ja lisää kasvien stressinkestävyyttä tehostamalla kasvien antioksidatiivista puolustusjärjestelmää. Aikaisempien tutkimusten perusteella Se:ä ei luokitella kasveille välttämättömäksi hivenravinteeksi. Pitkäaikaisista Helsingin yliopistossa tehdyistä tutkimuksista saadut tulokset ovat kuitenkin vahvistaneet käsitystä siitä, että Se on kasveille erittäin tarpeellinen alkuaine.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee lähetystyöntekijä Karl Emil Liljebladia (1876–1937) esineellisen ambokulttuurin kerääjänä hänen 407 esinettä ja 219 luonnontieteellistä näytettä sisältävän etnografisen kokoelmansa kautta, jonka Liljeblad kokosi nykyisen Pohjois-Namibian Ambomaalta lähetyskausinaan vuosina 1900–1907 ja 19012–1919 sekä tutkimusmatkallaan vuosina 1930–1932. Päälähteenäni toimivat Oulun maakunta-arkistossa sijaitsevien Emil Liljebladin arkiston ja Aune Liljebladin kokoelman esinekokoelmaan ja Emil Liljebladin ambokäsityksiin liittyvä asiakirja-aineisto sekä Kansallisarkistossa sijaitsevan Suomen Lähetysseuran arkiston Emil Liljebladin lähetysjohtajalle lähettämät kirjeet. Täydentävinä lähteinä käytän Risto ja Helmi Liljebladin hallussa olevaa Emil Liljebladin asiakirja-aineistoa, Suomen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkiston Kaarle Krohnin arkiston Liljebladin kirjeitä ja Oulun Yliopiston Liljeblad kokoelman valokuvia. Näitä lähteitä analysoimalla selvitän, millaisia esineitä Emil Liljeblad on kerännyt ja miksi kokoelman sisällöstä on muodostunut sellainen kuin se on. Määritän myös kokoelman paikkaa suhteessa aikaansa vertaamalla Liljebladin keräystapoja, kokoelman sisältöä ja esinemääriä pääasiassa länsimaalaisten lähetystyöntekijöiden esinekeruuseen ja kokoelmiin. Tässä päävertailukohteenani ovat Suomen osalta Kansallismuseon Martti Rautasen Ambomaan kokoelma ja Suomen Lähetysseuran museo Kumbu-kumbun kokoelma. Vertailun laajempaan länsimaalaiseen kontekstiin suoritan siitä julkaistun tutkimuksen avulla. Tutkimukseni tuloksena on, että Emil Liljeblad vastasi sekä keräystavoiltaan että kokoelmansa sisällöltä tyypillistä länsimaalaista etnografisen esineistön kerääjää erityisesti kulttuurintutkimuksesta kiinnostuneiden lähetystyöntekijöiden osalta. Hänen päämääränään oli kerätä autenttista ambokulttuuria kuvaava kokoelma. Kokoelmaan kuului tämän päämäärän mukaisesti laajasti ambojen kulttuurin eri piirteisiin liittyneitä esineitä: taikavälineitä, pukeutumiseen liittyneitä esineitä, aseita, astioita, käsitöitä ja elinkeinoihin liittyneitä työkaluja ja tarve-esineitä. Liljebladin keräyksessä korostui erityisesti uskontoon ja pukeutumiseen liittynyt esineistö, mikä selittyy sekä Liljebladin lähetystaustastaan nousevilla käsityksillä kulttuurin keskeisistä piirteistä että tutkijan roolilla ja tutkimusmatkan painotuksilla kerätä länsimaalaisen vaikutuksen vuoksi pian katoavaksi ajateltua esineistöä. Myös keräyksen kohteena olleiden ambojen motiivit kaupankäynnissä ja lahjojen vaihdossa vaikuttivat merkittävästi kokoelman sisällön muotoutumiseen kaikkien esineryhmien osalta. Liljebladin aikainen kokoelma loi varsin yleisen stereotypian mukaisen tulkinnan amboista afrikkalaisena kansana. Kokoelma näyttäisi vastaavan siirtomaavaltojen tapaa esittää alusmaidensa kohdekansoja materiaalisen kulttuurin avulla ja kokoelma voidaankin nähdä konkreettisena todisteena vieraan kulttuurin piirissä toimimisesta ja haltuunotosta.