Academic literature on the topic 'Käsitehistoria'

Suomalaisessa lähiötutkimuksessa on kiinnitetty melko vähän huomiota pitkän aikamittakaavan käsitehistorialliseen näkökulmaan. Tämä artikkeli tarkastelee suomalaista lähiön käsitettä ja lähiön sanoittamista Sanoma- ja aikakauslehdissä käsitteen synnystä nykyhetkeen. Sanaan lähiö iskostuu voimakkaita mielikuvia, joita julkinen keskustelu on peilannut suomalaisen yhteiskunnan kehittyessä ja kaupungistuessa 1940-luvulta nykypäiviin. Esitämme, että sanan lähiö käyttöön ja sen kiertoilmaisuihin rakentuu kielellinen todellisuus, joka heijastuu ratkaisevasti myös lähiöiden sosiaaliseen ja materiaaliseen todellisuuteen. Suomalaisen lähiön käsitehistoria on kietoutunut kieleemme, jonka merkityksiin ja merkitysten muutoksiin lähiötodellisuutemme pohjautuu. Tästä syystä on myös olennaista pohtia, millä tavalla julkisessa keskustelussa, tutkimuksessa ja politiikassa käytetty kieli vaikuttaa lähiöiden tulevaisuuteen maankäyttöpäätösten rinnalla.

Recent concerns about representative democracy being in crisis should be related to longer-term histories of ‘representation’ and ‘democracy’. Conceptual history analyses diachronic change and synchronic contestability of such key terms. Digital history can help understand evolvement in tensions over popular representation and representatives' changing perceptions on their parliamentary role. N-gram analyses and visualizations of relative word frequencies reveal long-term patterns and justify selections for qualitative analysis. Contextualising close reading shows how representative democracy has been increasingly complemented with participatory and direct democracy in the UK parliament, for instance, since the 2000s. These observations lead to questions on parallel developments in other European countries.

Hegemonia on nykyään laajasti käytetty sana ja käsite ihmistieteissä. Ennen muuta se liitetään Antonio Gramscin (1891–1937) nimeen. Hän puolestaan on ollut jo parin kolmen vuosikymmenen ajan eniten maailmalla siteerattu italialainen 1900-luvun ajattelija – kiitos pitkälti juuri ”hegemonian”. Varsinkin angloamerikkalaisessa akateemisessa maailmassa Gramsci tuli tunnetuksi – 1970-luvulta lähtien – ”hegemonian teoreetikkona”, kun taas italialaisessa ja ranskanlaisessa Gramsci-reseptiossa hegemonia nousi keskustelujen fokukseen vasta verrattain myöhään, kuten Giuseppe Cospito toteaa kirjassaan Hegemonia – Homeroksesta sukupuolentutkimukseen (s. 159). Sitä ennen, 1940-luvulta 1970-luvun alkuun Italialaisen vasemmiston piirissä ja osin laajemminkin kiisteltiin ”Gramscin perinnöstä” ja esitettiin arvioita hänen suhteestaan toisaalta neuvostomarxismiin ja Leniniin, toisaalta italialaiseen uushegeliläiseen perinteeseen (Croce ja Gentile). Tässä italialaisten Gramsci-reseptioiden historiassa esiintyviä hegemonian tulkintoja Cospito selostaa asiantuntevasti kirjansa viimeisessä luvussa ”Hegemonia Gramscin jälkeen”. Sitä ennen hän tekee yli kahden ja puolen vuosituhannen mittaisen matkan ”hegemonian” käsitehistoriaan antiikin Kreikasta Gramscin Vankilavihkoihin (kirj. 1929–1935).

Matti Mieskonen selvittää Suomen historian väitöskirjassaan, mistä on puhuttu, kun on puhuttu tulenkantajista. Hän ei ole etsinyt tutkimatonta aihetta. Häntä on innostanut, että tulenkantajista on puhuttu ja kirjoitettu paljon.

Artikkeli tarkastelee suomen kielen maakunta-sanan käyttöä 1800-luvun aikalaiskeskustelussa ja tunnistaa murtumakohtia, joissa sanan tietyt merkitykset ovat vahvistuneet ja toiset jääneet taka-alalle. Lähtökohtana on käsitehistorian ajatus yhteiskunnan muutoksesta kielellisten muutosten taustalla – käsitteet heijastavat menneisyyden ihmisten ymmärrystä todellisuudesta ja selittävät siten näiden toimintaa ja ajattelua. Maakuntaa voi pitää eräänlaisena suomen kielen avainkäsitteenä, joka on toisaalta itsestään selvä toisaalta monitulkintainen ja vaikeasti määriteltävä. Se on joustanut ja muovautunut tarpeen mukaan sekä tarjonnut poliittista ja diskursiivista käyttövoimaa tietyissä historiallisissa käännekohdissa. Maakunta-sanan kirjallista käyttöä ja merkityksiä 1800-luvun kielenkäytössä ei kuitenkaan ole aikaisemmassa tutkimuksessa tarkasteltu systemaattisesti. Myös kansakuntien sisäiset aluetasot ovat jääneet käsitehistoriallisessa tutkimuksessa verrattain vähälle huomiolle. Artikkelin johtopäätöksenä maakunta-sanan käytössä voi osoittaa neljä murrosvaihetta, joita ovat Suomen valtiolliseen asemaan liittynyt keskustelu, kansan merkityksen nousu fennomaanien poliittisen retoriikan kärkeen, maakunnallisuuden hyödyntäminen suomalaisuusaatteessa sekä maakuntien vahvistuminen tarkat rajat omaavina poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen toiminnan tiloina. Maakunta-sana on osa 1800-luvulla muovautuneiden ja toisiinsa kytköksissä olevien poliittisten, yhteiskunnallisten ja alueellisten avainkäsitteiden kenttää. Asiasanat: maakunta, poliittinen tila, käsitehistoria

Vallan tutkijat ovat kiistelleet perinteisesti siitä, miten määritellä valta, jotta sen pätevä tutkiminen tulisi mahdolliseksi. Tässä artikkelissa kysytään, miten itse politiikan toimijat – tässä veteraanikansanedustajat haastatteluissaan – puhuvat ’vallasta’, eli millainen poliittisen toiminnan väline ’valta’ on. Kiinnostuksen kohteena on, ymmärtävätkö veteraaniedustajat vallan yksilölle kuuluvana määräysvaltana, yhteistyössä syntyvänä vaikutuksena vai kenties pelitilan luomisena. Keskeinen tulos on vallan monimerkityksellisyys, se on yhtä hyvin vastustamisen väline kuin oman toiminnan merkittävyyden arvioinnin väline. Artikkeli yhdistää käsitehistorian ja digitaalisen tiedonlouhinnan menetelmiä kooltaan laajan aineistokokoelman laadullisessa analyysissä.

Olen tutkinut suomalaisen yhteiskuntasuunnittelun käsitehistoriaa ja siihen liittynyttä kritiikkiä 1960-luvun historiallisessa kontekstissa. Käytännön tasolla yhteiskuntasuunnittelu on tarkoittanut lähinnä tulopoliittiseen malliin siirtymistä. Yhteiskuntasuunnittelu ilmensi samalla myös taloudellisesta toiminnasta perustelunsa saavia arvoja. Käsitteeseen kytkeytynyt toiminta pyrki harmonisoimaan kollektiivista ajatteluperinnettä yksilökeskeisen liberalistisen ajattelun kanssa. Siinä yhdistyy vaikutteet sekä sosialistisesta suunnittelusta että myös vapaasta markkinataloudesta. Yhteiskuntasuunnittelun syntykonteksti liittyy Suomessa vallinneeseen sisäpoliittiseen hajaannukseen kuin myös ulkopoliittisiin uhkakuviin. Käsitteen syntymisen on katsottu käynnistäneen hyvinvointivaltion systemaattisen rakennustyön Suomessa. Hyvinvointivaltiotavoite on katsottu ratkaisuksi kansalliselle kiinteydelle ja tämän vuoksi yhteiskuntasuunnittelu on valtiojohtoista reformipolitiikkaa. Yhteiskuntasuunnittelun kehittäjänä on pidetty alkoholi- ja sosiaalipoliitikkona tunnettua Pekka Kuusta. Hän kirjoitti teoksen 60-luvun sosiaalipolitiikka, joka mullisti sosiaalipolitiikkaan liittyneet vanhanmalliset ajattelutavat, ja sen lisäksi avasi mahdollisuudet laajemmille yhteiskunnallisille muutoksille. Yhteiskuntasuunnittelu tuli tukemaan valtiojohdon kannattamaa konsensuspolitiikkaa kuin myös edessä olevan rakennemuutoksen suorittamista. Suunnitteluajattelu tuli ajassaan esitellyksi poikkitieteellisenä toimintana, joka palveli ennen kaikkea suomalaisen hallinnon päämääriä. Suunnittelu perustui ennusteille, joiden perusteella sitten yhteiskunnalliset linjaukset tulivat laadituiksi. Olen tarkastellut tutkimuksessani yhteiskuntasuunnitteluun liitettyjä merkityksiä. Olen analysoinut 60-luvun sosiaalipolitiikan avainkäsitteiden aatehistoriallisia taustoja. Sen lisäksi olen tutkinut suunnitteluun kohdistunutta kritiikkiä kahdesta eri näkökulmasta valitsemieni aikakausilehtien avulla. Valitsin toisen lähteistäni edustamaan konservatiivista yhteiskunnallista katsantokantaa. Toinen valitsemani aikakausilehti taas kannattaa yhteiskunnallista uudistustyötä. Suomessa 1960-luvulla vallinneen niin sanotun suunnitteluoptimismin aikana kritiikki koski suunnittelun menetelmiä, muttei ulottunut suunnitteluajattelun perusteisiin. Tarkastelin yhteiskuntasuunnitteluun liitettyjä merkityksiä historiallista kontekstia vasten. 60-luvun sosiaalipolitiikka-teoksen analyysi paljasti suunnitteluideologian lainanneen utopistisesta ajatteluperinteestä erinäisiä perusteluita yhteiskunnalliseen rakennustyöhön. Yhteiskuntasuunnittelun perustava tiedekäsitys koki merkittävän takaiskun 1970-luvulla maailmantalouden laman johdosta, jolloin myös suunnittelukritiikki sai uudenlaisia merkitystasoja. Tämä on ajallisen rajaukseni ulkopuolella, mutta tarjoaa varmasti kritiikistä kiinnostuneelle tutkijalle paljon erilaisia aiheita, joihin tarttua.