Journal articles on the topic 'Käsikirjoitukset'

Kutsumme kirjoittajia Avaimen vuoden 2020 toiseen ja kolmanteen numeroon. Numeroilla ei ole erityisiä teemoja. Toivotamme tervetulleiksi kirjallisuudentutkimukseen liittyviä – myös moni- tai poikkitieteellisiä – artikkeleita sekä muita kirjallisuutta ja kirjallista elämää käsitteleviä esseitä, katsauksia, puheenvuoroja, haastatteluja ja kirja-arvosteluja. Arvosteluja toivomme niin kotimaisesta kuin ulkomaisesta tutkimuskirjallisuudesta tai muusta kirjallisuustieteellisestä julkaisusta. Otamme myös jatkuvasti vastaan julkaisuehdotuksia artikkeleista, arvosteluista ja muista teksteistä. Refereeartikkeleiksi tarkoitetut käsikirjoitukset ovat pituudeltaan 20 000–40 000 merkkiä välilyönteineen. Kirja-arvostelujen ohjepituus on 5000–7000 merkkiä välilyönteineen. Katsauksien, esseiden ja muiden vapaamuotoisempien kirjoitusten laajuudesta sovitaan päätoimittajien kanssa. Avaimen ohjeet kirjoittajille löytyvät lehden journal.fi-sivuilta: https://journal.fi/avain/about/submissions. Numeron 2/2020 artikkeliehdotusten deadline on 1.4.2020. Muiden kirjoitusten deadline on 22.4.2020. Numeron 3/2020 artikkeliehdotusten deadline on 8.6.2020. Muiden kirjoitusten deadline on 17.8.2020. Ehdotukset refereeartikkeleiksi lähetetään sähköisesti valmiin käsikirjoituksen muodossa, ei abstraktimuotoisena. Ehdotukset esseiden, katsausten, arvostelujen ja haastattelujen aiheista voivat olla vapaamuotoisempia. Avain käyttää digitaalista OJS-julkaisujärjestelmää journal.fi. Järjestelmää käytetään myös lehden toimitustyössä. Pyydämme lehden lukijoita ja kirjoittajia kirjautumaan järjestelmään journal.fi-sivuston kautta ja tarjoamaan artikkeleita, arvosteluja ja muita puheenvuoroja sen kautta. Mikäli kirjautumisessa on ongelmia, pyydämme teitä ottamaan yhteyttä toimitussihteeriin (jari.kakela_at_gmail.com). Kirjoituksia koskevissa muissa kysymyksissä ottakaa yhteyttä päätoimittajiin.

Nostamme artikkelissa tarkasteluun opinnäytteen ohjaukseen keskeisesti kuuluvan resurssin, opinnäytteen käsikirjoituksen ja sen läsnäolon ohjauksen vuorovaikutuksessa. Tutkimushankkeessamme Ohjauskäytänteet yliopistopedagogiikassa olemme tuottaneet keskusteluanalyysin avulla peruskuvauksia ohjausvuorovaikutuksesta. Ohjauksen kehittämisen yksi edellytys on perusteltu käsitys siitä, mitä ohjaustilanteissa tapahtuu ja millaisia mahdollisuuksia ja rajoituksia nykykäytännöt sisältävät.

Vanhenemiseen liittyvä kulttuurinen kuvasto rakentuu helposti kaksijakoisesti. Janan toisessa päässä ovat aktiiviset, elämästä nauttivat ja yhteiskuntaan panoksensa antavat seniorikansalaiset ja toisessa päässä tarvitsevat ja sairaat vanhukset. Tarkastelemme tässä artikkelissa ikääntyneiden lappilaisten kerrontaa itsestään arkielämän kontekstissa. Tutkimuksen aineisto koostuu 16 ikääntyneen haastatteluista, jotka tehtiin kotiteknologiakokeilun yhteydessä eri puolilla Lappia vuosina 2017-2018. Aineisto on analysoitu kategoria-analyysillä ja tulkinnassa on käytetty resilienssin ja haurauden käsitteitä. Kaikki haastateltavat sijoittivat puheessa itsensä kategorioihin, joiden voidaan katsoa kiinnittyvän haurauteen ja resilienssiin. Voimien väheneminen, kivut ja luopuminen, toisin sanoen hauraus, oli osa ikääntyneiden elämäntodellisuutta. Tämä ei kuitenkaan poissulkenut resilienssiä: ikääntyneiden pystyvyyttä tai asemoitumista oman arkensa aktiivisiksi toimijoiksi. Ikääntyneitä ei tulisi tarkastella yksipuolisesti vain haurauden tai resilienssin näkökulmista, vaikka he ensi silmäyksellä näyttäisivätkin kuuluvan vain toiseen kategoriaan, vaan nämä molemmat ulottuvuudet tulisi nähdä luontevana osana ikääntymistä ja ikääntymisen kulttuurisia käsikirjoituksia. Ikääntyneillä tulisi olla mahdollisuus toimia ja osallistua, mutta samalla mahdollisuus olla täysivaltaisena aikuisena myös tarvitseva, heikko tai hauras.

Toivo Särkän ohjaama 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa (1957) oli toisen maailmansodan jälkeisen suomalaisen elokuvan painokkain kuvaus kansalaissodan tapahtumista. Jarl Hemmerin romaanin filmatisointi oli Särkän pitkäaikainen tavoite, ja se sai ensi-iltansa kansainvälisellä foorumilla, Berliinin elokuvajuhlilla kesäkuussa 1957. Artikkeli analysoi elokuvan tulkintaa vuoden 1918 tapahtumista ja myös tekijöiden suhdetta traumaattiseen historiaan: millaisia inhohimoja ja näkemyksiä vuoden 1918 elokuvalliseen käsittelyyn liittyi ja miten Särkän ohjaus tulkitsi neljän vuosikymmenen takaisia tapahtumia. Lähdeaineistona artikkeli käyttää elokuvaa ja sen pohjana ollutta romaania, mutta tukeutuu myös elokuvantekijöiden henkilöhistoriaan, siihen menneisyyteen, jota aikalaiset kantoivat mukanaan vuoden 1918 jälkeen. Vuonna 1890 syntynyt Särkkä oli itse elänyt tuon aikakauden ja palasi siihen elokuvantekijänä. Käsikirjoituksen toteutti kreditoimattomasti Ilmari Unho, jolla oli taustaa äärioikeistolaisen puolueen Isänmaallisen kansanliikkeen, IKL:n, aktiivina. Artikkelin lähtökohta on enemmän historiantutkimuksellinen kuin teoreettinen, mutta tarkastelutapa on saanut innoitusta saksalaisen egyptologin Jan Assmannin muistiteoriasta, joka tekee eron kommunikatiiviseen ja kulttuuriseen muistiin. Artikkeli jatkaa Assmannin ajatuksia kutsumalla sukupolvellista menneisyyden kokemusta muistihorisontiksi. On tärkeä kiinnittää huomiota siihen, millaisesta historiallisesta horisontista vuoden 1918 tulkitsijat nousivat. Elokuva 1918 – Mies ja hänen omatuntonsa oli muistihorisonttien leikkauspiste, valkoisen ja punaisen Suomen neuvottelun paikka, jossa henkilökohtaiset kokemukset kietoutuivat yhteen muovautuvan kulttuurisen muistin kanssa.

Kutsumme kirjoittajia Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen vuoden 2024 aikana ilmestyviin numeroihin. Tulevana vuonna priorisoimme erityisesti erilaisia kirjallisuutta, kirjallista elämää ja kirjallisuudentutkimusta käsitteleviä esseitä, katsauksia, puheenvuoroja, haastatteluja ja kirja-arvosteluja. Arvosteluja toivomme niin kotimaisesta kuin ulkomaisesta tutkimuskirjallisuudesta sekä muista kirjallisuustieteellisistä julkaisuista. Pyydämme tieteellisiä, vertaisarvioitavaksi lähetettäviä käsikirjoituksia tarjoavia huomioimaan, että vertaisarvioitujen artikkelien julkaisua ei voida taata vuoden 2024 aikana, sillä niitä on jo runsaasti työn alla ja ne käsitellään lähettämisjärjestyksessä. Vertaisarvioitavan artikkelin pituuden tulee olla 20 000–40 000 merkkiä välilyönteineen, mukaan lukien viitteet ja lähdeluettelo. Kirja-arvostelujen ohjepituus on 5000–7000 merkkiä välilyönteineen. Muita kirjoituksia varten on kaksi kategoriaa, joista pidempi voi olla 15 000–30 000 ja lyhyempi 10 000–20 000 merkkiä välilyönteineen. Pidemmän kirjoituksen aiheeksi sopii kirjoitus, jossa aineiston kuvauksen ja analyysin sijasta keskitytään (kirjallisuuden)tutkimukselliseen teemaan, teoreettiseen keskusteluun tai metodologiaan. Lyhyemmiksi jutuiksi kutsumme yleistajuisia ja laajalle yleisölle sopivia tekstejä kirjallisuuteen, kirjallisuusinstituutioon tai sen tutkimukseen liittyvistä ajankohtaisista ilmiöistä. Tyyliltään ja muodoltaan vapaamuotoisempia lyhyempiä kirjoituksia jaetaan linkkien välityksellä kirjallisuudesta kiinnostuneelle yleisölle sosiaalisessa mediassa ja kirjallisuuteen keskittyvillä sivustoilla. Ehdotukset vertaisarvioitaviksi artikkeleiksi lähetetään valmiina käsikirjoituksina. Esseiden, katsausten, arvostelujen ja haastattelujen aiheet voivat olla vapaamuotoisempia, ja niiden toimitusaikataulusta sovitaan erikseen päätoimittajien kanssa. Vuoden 2024 numeroihin lähetettävien ehdotusten määräpäivät ovat seuraavat: Numero 2/2024: muut kirjoitukset 19.2.2024. Numero 3/2024: vertaisarvioidut artikkelit 14.4.2024, muut kirjoitukset 19.5.2024. Numero 4/2024: vertaisarvioidut artikkelit 18.8.2024, muut 22.9.2024. Otamme jatkuvasti vastaan artikkeleihin, arvosteluihin ja muihin teksteihin liittyviä julkaisuehdotuksia seuraavia numeroita ennakoivasti. Avain käyttää digitaalista OJS-julkaisujärjestelmää journal.fi. Järjestelmää käytetään myös lehden toimitustyössä. Kirjoittajien tulee kirjautua järjestelmään journal.fi/avain -sivuston kautta ja tarjota artikkeleita ja muita kirjoituksia sen kautta. Mikäli kirjautumisessa on ongelmia, pyydämme ottamaan yhteyttä toimitussihteeri Jari Käkelään (jari.kakela[at]gmail.com). Kirjoituksia koskevissa muissa kysymyksissä ottakaa yhteyttä päätoimittajiin Hanna-Riikka Roine (hanna.roine[at]tuni.fi) ja Esko Suoranta (esko[at]mailfence.com). Avaimen ohjeet kirjoittajille löytyvät lehden journal.fi-sivuilta: https://journal.fi/avain/about/submissions.

Jokainen teoksen käsikirjoitus ja kopio on potentiaalisesti tärkeä osa lähdeketjua, kun tehdään esimerkiksi tutkimusta ja kriittisiä editioita. Vaikka käsikirjoitus ei olisikaan autografinen, saattaa sillä olla todistusarvoa, kun pohditaan säveltäjän tarkoitusperiä teoksen lopullisen ilmiasun suhteen. Autografin ja painetun nuotin väliin sijoittuvien kopioiden avulla voidaan tehdä myös ajoituksia ja jäljittää teoksiin pujahtaneita virheitä.

Jag hade trott få färdig förra och förnämste delen af Kanteletarrunorna till Sällsk’s årsdag (Elias Lönnrotin kirje C. G. Borgille 14.3.1883). Elias Lönnrot kirjoitti keväällä 1883 asianhoitajalleen Carl Gustav Borgille valmisteilla olevasta kansanlyriikan kokoelmasta, niin sanotusta uudesta Kanteletar-laitoksesta. Lönnrot ryhtyi 1870–1880-lukujen vaihteessa toimittamaan uudistettua, laajempaa versiota vuosina 1840 ja 1841 ilmestyneestä Kantelettaresta. Hänen mukaansa siitä tulisi ainakin puolet aikaisempaa laajempi, laitos, johon hän suunnitteli käyttävänsä kaiken siihen asti kerätyn lyyrisen runomateriaalin. Lönnrotin kuolema maaliskuussa 1884 keskeytti työn. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on parikymmentä käsikirjoitusnidettä koskien uuden Kanteletar-laitoksen toimitustyötä. Käsikirjoitukset sisältävät esiversioita, uudelleen kirjoitettuja vihkoja, toisinto- ja sanaluetteloita ja puhtaaksikirjoitettua aineistoa. Aineistot ovat vapaasti saatavilla, mutta ne ovat olleet vailla lukijoita eikä niitä ei ole tutkittu, saati tunnustettu. Keskityn artikkelissani tarkastelemaan käsikirjoituksia suhteessa painettuun Kantelettareen esimerkkinä laajalti tunnettu lyyrinen runo Parempi syntymättä. Runoanalyysin myötä pohdin arkistoon liittyviä valikoinnin ja unohduksen mekanismeja kysyen, miksi kansallisesti tunnustetun toimijan laaja käsikirjoitusaineisto on jäänyt tutkimuksen varjoon ja mitä unohduksesta on mahdollisesti seurannut.

Kalevalamittaiset runot on 1800-luvulta alkaen sijoitettu ”suomalaisen kulttuuriperinnön” symboliseen keskiöön. Tätä näkemystä on tuettu esimerkiksi keruun, arkistoinnin, tutkimuksen ja taiteellisen toiminnan käytännöin. Tässä artikkelissa tarkastellaan seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyviä kalevalamittaisia runoja, joita on ajallisesta kontekstista riippuen joko suljettu pois kansallisesta kulttuuriperinnöstä tai sisällytetty siihen kansallisen kulttuuriperinnön kuvaa ja luonnetta samalla kyseenalaistaen. Artikkeli keskittyy perinnöllistämisen ja perinnöllistämättä jättämisten prosesseihin 1800-luvulta 1990-luvun loppupuolelle, ja näin ollen pohtii runojen vastaanottoa ja käyttöä osana suomalaisen ja myös ylirajaisen kulttuuriperinnön määrittelyjä. Artikkelin aineistona ovat erilaiset runokokoelmat, käsikirjoitukset, tutkimukset ja arkistoaineistot. Artikkelin keskeinen argumentti on, että kalevalamittaisiin seksiin ja ruumiillisuuteen liittyviin runoihin kutoutuvat perinnöllistämisprosessit heijastavat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna yhteiskunnassa vallitsevien kehopolitiikkojen ja kansakäsitysten muutoksia. Analyysi osoittaa, että runojen käytöt ja vastaanotot kietoutuvat 1800- ja 1900-lukujen siveellisyyskeskusteluihin ja näiden tuottamaan kulttuuriseen ”ruumiittomuuteen” sekä seksuaalisuutta koskevaan tukahduttamiseen, jotka samalla olivat myös rahvaan ruumiillisuuden kontrolloinnin välineitä. Esitämme myös, että tämä paradigma murtui 1960-luvulta lähtien kulttuuriradikaalien liikehdintöjen, yksilökeskeisemmän ajattelun ja naistutkimuksen Suomeen leviämisen myötä. Tällöin seksuaalisuuteen liittyviä runoja alettiin vaikenemisen asemesta käsitellä tutkimuksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja samalla käsitys kansasta ja sen seksuaalisesta ruumiista muotoutui yksilökeskeisemmäksi ja lihallisemmaksi.

Artikkelissa muodostetaan ensimmäistä kertaa kokonaiskuva Aarre M. Peltosesta (1920–1991) Eino Leinon tekstikriittisenä tutkijana sekä selvitetään, millainen rooli kirjailijalta säilyneillä käsikirjoituksilla oli hänen tekstikriittisessä tutkimustyössään ja millaiset tiedonintressit ohjasivat hänen työtään Leinon julkaisuihin ja arkistodokumentteihin syventyneenä tutkijana. Käytännössä tutkimuskysymys laajentuu kehämäisesti käsikirjoituslähteiden ja tekstikritiikin ulkopuolelle. Yhtäältä käsikirjoitukset muodostavat vain osan Peltosen tekstikriittisen editoinnin aineistoista, joihin kuului myös Leinon julkaistuja tekstejä. Toisaalta hänen tekstikriittisiä pyrkimyksiään on helpompi ymmärtää suhteessa hänen muihin tutkimustavoitteisiinsa ja osana kirjallisuudentutkimuksen tiedeyhteisöä. Vaikka hän ei useinkaan antanut käsikirjoitusaineistoille ensisijaista asemaa tutkimusten keskipisteinä, hän kuitenkin käytti niitä poikkeuksellisen paljon sekä suhtautui kunnianhimoisesti arkistolähteiden tuntemiseen ja niistä välittyvän tiedon jakamiseen tuleville tutkijoille. Retrospektiivinen näkökulma Peltosen uraan valottaa paitsi Leino-tutkimuksen historiaa myös laajemmin suomalaiseen kirjallisuuteen kohdistuvaa tekstikriittistä tutkimusta, jota ei ole riittävästi huomioitu osana kirjallisuudentutkimuksen oppihistoriaa. Suomalaisen kirjallisuuden tekstikriittisenä tutkijana ja editorina Aarre M. Peltonen on toiminut tekstikritiikin ja käsikirjoitustutkimuksen edelläkävijänä Suomessa ja rakentanut pohjaa käsityksellemme Leinon laajasta tuotannosta. Siksi hänen tutkijanuransa valaisee kiinnostavilla tavoilla suomalaisen tekstikritiikin ja kirjallisuudentutkimuksen historiaa. Peltosen dokumentaarinen, suuria aineistomassoja järjestelevä ja silti detaljeista kiinnostunut tutkimusote on oletettavasti vaikuttanut myös siihen, että häneltä itseltään on säilynyt lähes kahdeksan hyllymetrin henkilöarkisto, joka antaa paljon tietoa hänen tutkimuksestaan ja Leinon tuotannosta (SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma. Aarre M. Peltosen arkisto).

Katsausteksti Politiikka-lehden järjestämän koulutustilaisuuden Käsikirjoituksen matka julkaistuksi artikkeliksi – Millaista on julkaiseminen Politiikka-lehdessä? (11.10.2022) keskeisimmistä opeista ja oivalluksista.

Ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné (1707–1778) tunnetaan ennen kaikkea eliöiden taksonomisen luokittelujärjestelmän kehittäjänä. Hänen maailmankuululla työllään on suuri merkitys vielä tänäkin päivänä. Vaikka Carl von Linnén perintö jälkipolville onkin ennen kaikkea luonnontieteellinen ja tieteenhistoriallinen, voi myös suomen kielen tutkija tehdä hänen teksteistään löytöjä. Esittelen tässä artikkelissa Carl von Linnén käsikirjoitusaineistoihin ja painettuihin teoksiin sisältyviä suomenkielisiä osia. Teoreettis-metodologisena kehyksenä tutkimuksessani toimii vanhan kirjasuomen ortografian, äänne- ja muotorakenteen sekä sanaston tutkimus. Lisäksi mukana on näkökulmia henkilö- ja kirjahistoriasta. Aineistona on käytetty niin käsikirjoituksia kuin painettua kirjallisuuttakin. Artikkeli valaisee tutkimusmatkaajan kohtaamia arkisia tilanteita ja sitä, minkälaista kielellistä tukea hän on tarvinnut selvitäkseen vieraskielisessä ympäristössä. Von Linnén teksteissä esiintyvien kasvien ja eläinten nimitysten tutkiminen puolestaan valaisee, minkälaiset eliönnimitykset ovat oleellisia mainita erikseen suomeksi. Artikkelissa perehdytään myös kyseisten nimitysten taustaan, sillä on aiheellista selvittää, mistä ruotsinkielinen von Linné on ylipäätään saanut suomenkielisiä sanoja tietoonsa.

Tässä numerossa käsitellään erilaisissa vuorovaikutustilanteissa esiin nousevia ongelmia, jotka vaativat korjausta, selvennystä tai neuvottelua. Ollaan siis aivan intersubjektiivisen toiminnan ytimessä. Kun verkkokeskustelussa pohditaan, voiko eläimeen viitata hän-pronominilla ja ihmiseen se-pronominilla, esiin nousevat paitsi normit myös valintojen affektiset merkitykset: mikä on kohteliasta ja mikä ilmaisee liial­lista tai liian vähäistä arvostusta? Katri Priiki osoittaa artikkelissaan, miten erilaisia merkityksiä virallisesta normista poikkeavalle pronominien käytölle tällaisissa metatason keskusteluissa annetaan. Helena Nurmikarin tutkimus näyttää, miten eiku-partikkelin käyttö on Twitterissä laajentunut korjauspartikkelista moniäänisyyden osoittajaksi. Kun Twitter­keskustelijat kommentoivat omaa toimintaansa #eiku-hashtagilla, he hyödyntävät puhutun vuorovaikutuksen eiku-partikkelin luomia odotuksia korjauksesta. Twitterissä kirjoittajat kuitenkin käyttävät eikua tviitin lopussa metapragmaattisesti ja luovat näin moninkertaisen, mahdolliset ristiriitaisuudetkin jo valmiiksi huomioivan tulkinta­kontekstin, jossa voidaan tunnustella keskustelijoiden erilaisten näkemysten rajoja. Siinä missä korjaus tai tulkintavihje tehdään Twitterissä eiku-partikkelilla tai -hashtagilla näkyväksi, maahanmuuttajalääkärit eivät useinkaan ilmaise suoraan, ­ettei­vät ymmärrä potilaan puhetta. Väärinymmärrykset saattavat paljastua vasta potilaskertomuksesta. Taina Pitkänen, Maija Tervola, Merja Toivonen ja Elise Kosunen pureutuvat artikkelissaan siihen, millaiset seikat näitä ymmärrysongelmia aiheut­tavat. Tutkimus osoittaa konkreettisesti, miten kielentutkimuksen keinoin voidaan päästä käsiksi vuorovaikutuksen ongelmiin. Ongelmien tunnistaminen johtaa toivottavasti myös etsimään keinoja niiden ehkäisemiseksi. Ongelmia tuli epäilemättä eteen myös 1800-luvulla, kun kehitettiin uutta sanastoa suomen kielen tarpeisiin. Petri Lauerman katsaus paljastaa, että vain murto-osa tuotteliaimpien sanaseppojen ehdotuksista vakiintui käyttöön. Vakiintumiseen vaikuttivat lukuisat seikat, mutta osansa oli uudissanan läpinäkyvyydellä ja sillä, millaisia foorumeita kullakin sanastonkehittäjällä oli käytössään ehdotustensa välittämiseen kieliyhteisölle. Aiempi tutkimus osoittaa, että uudissanoista myös neuvoteltiin ja niitä kehitettiin yhteistyönä. Tätä numeroa toimitettaessa ilmassa on toiveikkuutta, sillä valtaosa pandemian rajoitustoimista on purettu ja ollaan palaamassa kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Yksinäinen vetäytyneisyyden aika on näkynyt tuotteliaisuutena, ja Virittäjään on tarjottu paljon käsikirjoituksia. Moni ikävöi jo kuitenkin vetäytymisen vastakohtaa, tutkimuksen yhteisöllisyyttä ja kohtaamisia niin yliopiston perusarjessa kuin erilaisissa seminaareissa. Paluu intensiivisempään vuorovaikutukseen tarkoittaa toivottavasti myös neuvottelua ja mahdollisten väärinkäsitysten käsittelyä. Mitä muuta inhimillinen kohtaaminen on: aina sen uudelleen pohtimista, mitä asiat merkitsevät ja miten me ne ymmärrämme. Hanna Lappalainen ja Laura Visapää

Radikaalia hoivaa -kollektiivi on syntynyt tarpeesta puhua hoivasta, hoivaten. Kollektiivi perustettiin syksyllä 2019, ja meitä sen jäseniä yhdistää kokemus, että hoivan näkökulma puuttuu lähes kaikesta poliittisesta keskustelusta sekä yhteiskunnan muuttamiseen tähtäävästä toiminnasta. Mukaan on tullut ihmisiä, joille hoiva on tavalla tai toisella tuntunut tärkeältä. Kollektiivissa olemme lähteneet hapuilemaan kohti yhteistä ymmärrystä, jossa hoiva asettuu maailmaa muuttavan toiminnan ja teorian keskiöön. Alusta asti se, miten tehdään, on ollut meille vähintään yhtä tärkeää kuin se, mitä tehdään. Asian hahmottaminen on vienyt aikaa ja vie sitä yhä. Monella meistä on kokemuksia siitä, kuinka aktivismissa tarkoitus pyhittää keinot. Ihmisten tunteille ja heidän arkensa todellisuudelle ei ole sijaa, koska se, mitä toiminnalla tavoitellaan on niin suurta, tärkeää ja kiireellistä verrattuna omiin piskuisiin elämiimme. Radikaalissa hoivassa olemme halunneet kääntää tämän järjestyksen ylösalaisin. Käytännössä tämä tarkoittaa oman hyvinvointimme asettamista toiminnan edelle. Meille on ollut tärkeää pystyä samaan aikaan kannattelemaan tietoisuutta kaikesta siitä, mikä on pielessä, ja silti jaksaa tehdä jonkinlaista aktivismia. Olemme halunneet haastaa käsityksen siitä, että poliittisia ja merkityksellisiä ovat vain asiat, jotka tapahtuvat niin sanotussa julkisessa piirissä. Tapaamisillamme ja toiminnallamme on itseisarvo. Ne eivät ole välineitä saavuttaa jotakin niille ulkoista tai päästä tulevaisuudessa tavoitteisiin. Puhumisen lisäksi olemme kirjoittaneet muistiinpanoja, podcast-käsikirjoituksia sekä manifestia – ja nyt tätä tekstiä. Hoivasta ja omasta jaksamisestamme huolehtiminen on kuitenkin johtanut siihen, ettemme juurikaan viesti toiminnastamme ulospäin emmekä muutenkaan pyri sopeutumaan ulkopuolisten tahojen toimintatapoihin. Kyse ei ole siitä, ettemmekö näkisi ympäröivään yhteiskuntaan kurottautumista tärkeänä. Mutta se ei ole meille ensisijaista, eikä itsemme uuvuttamisen arvoista. Kollektiivin toiminnassa on nähtävissä samankaltaisuutta feminististen tiedostamisryhmien toiminnan kanssa, joskaan tämä ei ollut alun perin tietoinen valinta. Kokoontumisissamme on myös vertaistuen elementtejä, vaikka sekään ei ole ollut ryhmän ensisijainen tavoite. Poikkeamme tavanomaisista vertaistukiryhmistä siinä, että keskusteluissamme on yksilön kokemukset ylittävä, poliittinen ulottuvuus. Kokemuksen kautta pääsemme kiinni hoivan todellisuuteen, jossa yksilöllinen ja poliittinen risteävät. Emme odota toiminnaltamme tuloksia siinä mielessä kuin ne yleensä ymmärretään, mutta emme toki pane pahaksemme, jos sellaisia syntyy esimerkiksi lehtiartikkelin muodossa.

Artikkelissa käsitellään tiedekirjallisuuden kääntämistä toimituksellisena prosessina 2000-luvun Suomessa diskurssintutkimuksen näkökulmasta. Artikkelissa sovelletaan kieli-ideologian käsitettä tieteenalan käsitteistön ja termien käännösprosessin tutkimukseen. Tarkastelun kohteina ovat suomentajan ja kustannustoimittajan käymä keskustelu käsitteiden valinnasta ja käytöstä sekä erityisesti se, mitä leksikaaliset valinnat, kustannustoimittajan kommentit sekä kääntäjän reaktiot kommentteihin kertovat kieli-ideologioista. Tutkimusaineisto koostuu yhden tiedekirjasuomennoksen käsikirjoitusversioista, kustannustoimittajan ja kääntäjän käsikirjoitukseen tekemistä kommenteista sekä kääntäjän haastattelusta ja muista etnografisista havainnoista, joita analysoidaan laadullisesti diskurssintutkimuksen keinoin. Tutkimuksen kohteena on kolmenlaisia kieli-ideologisia ilmiöitä: käännösprosessiin osallistuvien suhtautuminen ”vieraisiin” aineksiin, käännettävän teoksen tieteenalan diskurssille ominaisista ilmauksista käytävät neuvottelut sekä värittyneitä tai historiallisesti latautuneita ilmauksia koskevat keskustelut. Analyysi paljastaa, että käännösprosessissa on läsnä samanaikaisesti keskenään kilpailevia ideologioita ja eri kieli-ideologiat ovat kytköksissä polysentrisiin normijärjestelmiin. Näkemykset siitä, millaisia käsitteitä tieteenalalla, sen tulosten julkaisemisessa ja niistä selostamisessa tulisi käyttää, vaihtelevat sen mukaan, millaisiin diskurssiyhteisöihin käännöksen parissa työskentelevät toimijat kuuluvat tai millaista kielellistä asiantuntijuutta he edustavat. Tutkimus osoittaa, että tieteellisen teoksen käsitteiden kääntämisessä on otettava huomioon tieteenalojen diskurssiyhteisöjen käytänteet – mutta myös, että eri toimijoilla on erilaisia käsityksiä siitä, mitä nämä käytänteet kunkin yksittäisen ilmauksen kohdalla ovat. Kustannustoimittajan reaktiot suomentajan valitsemiin käsitteisiin kertovat kielenkäytön kontekstien dynaamisuudesta ja kerroksellisuudesta. Kun kustannustoimittaja ehdottaa vierasperäisen käsitteen tilalle kotoperäistä ilmausta, ehdotuksen taustalla on suomalaisen kielenhuollon perinteen ideologinen piirre, vieraan vaikutuksen torjuminen. Kustannustoimittaja saattaa myös tarjota kansainvälistä ilmausta kotoperäisen tilalle. Tämä puolestaan kertoo siitä, että suomentajalla ja kustannustoimittajalla voi olla erilainen näkemys tieteenalan kielenkäytön konventioista ja käsitteistöstä. Näissä tapauksessa on kyse toisenlaisesta purismista. Dialogue on the choice and use of concepts: Language ideologies in the process of translating scholarly texts The article explores the translation of scholarly publications as an editorial process from the perspective of discourse studies. The analysis focuses on the dialogue between translator and editor regarding the choice and use of concepts, and specifically on what the translator’s lexical choices, the editor’s comments and the translator’s reactions to these comments reveal about language ideologies. The data consists of a manuscript of the Finnish translation of a scholarly publication, the comments on that manuscript made by both editor and translator, an interview with the translator, and other ethnographic data. The analysis uses qualitative discourse analysis as a methodological tool. Three different language-ideological phenomena are examined: the views of the translator and the editor on the use of ‘foreign’ linguistic elements; negotiations concerning any discipline-specific terms and concepts in the translated text; and dialogue concerning biased or historically loaded expressions. Dialogue between the translator and the editor reveals that competing language ideologies exist simultaneously throughout the translation process, and that different language ideologies are linked to polycentric systems of norms. The participants’ views on which concepts should be used when reporting on research findings in scholarly publications within a particular discipline vary according to their memberships of various discourse communities and according to their linguistic expertise.

Virittäjä on ilmestynyt säännöllisesti vuodesta 1897 lähtien. Virittäjän ensimmäisessä numerossa lehden tavoitteita luonnehdittiin näin: ”[Virittäjän tarkoitus on] mieltymyksen ja harrastuksen virittäminen ja vireillä pitäminen suomen kielen, suomalaisen kirjallisuuden historian, kansanrunouden ja kansatieteen tutkimiseen. Virittäjä ei esiinny korkeatieteellisen aikakauskirjan vaatimuksilla eikä ole siksi aiottu, vaan sen tarkoituksena on olla yhdyssiteenä Suomen kansan henkisen elämän tutkijain ja kaikkien tätä tiedonalaa harrastavien välillä.” Virittäjä julkaisee tänä vuonna 126. vuosikertansa ja viettää 125. juhlavuottaan. Lehti on ilmestynyt säännöllisesti koko mainitun ajan – vallinneesta maailmantilanteesta riippumatta –, ja tänä aikana siitä on muovautunut fennistis­kielitieteellinen aikakauslehti, joka nimenomaisesti esiintyy korkeatieteellisen aikakauslehden vaatimuksilla. Virittäjän ala on toisin sanoen aloitusvuosistaan kaventunut ja muuttunut, mutta lehden rooli suomen kielen ja suomenkielisen tutkimuksen vireillä pitämisessä on edelleen keskeinen. On kuitenkin todettava, että vaikka englanninkieliseen tiede­julkaisemiseen on kasvavia paineita, Virittäjän toimituksessa kuhisee: vuonna 2021 lehteen tarjottiin ennätyksellisen suuri määrä arvioitavia käsikirjoituksia. Yksi Virittäjän alkuperäisistä tehtävistä oli toimia yhdyssiteenä tutkijoiden välillä, ja tässä lehden tehtävä on pysynyt samana koko sen 125-vuotisen historian ajan. Virittäjän toimituksesta aukeaa näkymä aktiiviselle tutkimuskentälle, jossa toimituksen tehtävänä on – metaforaa ryöstöviljelläksemme – viritellä verkkoja eri suuntiin, rakentaa sellaisia arviointi- ja toimitusketjuja, joiden kautta lehdessä julkaistavien kirjoitusten korkeatieteellisyys voidaan varmistaa. Niin diakronisesti kuin synkronisestikin tarkasteltuna tämän mahdollistaa vain lukuisten ihmisten välinen, jatkuva yhteistyö. Kirjoittajien ja toimittajien rooli on ehkä tässä prosessissa ilmeisin, mutta taustalla puurtavat aina myös toimitusneuvosto ja laajalta kentältä kutsutut arvioijat: jokaisen artikkelin taustalla on vähintään kahden asiantuntijan arviointityö. Vireillä pitämisen näkökulmasta Virittäjälle on aina ollut tärkeää, ellei suoranainen elinehto, myös tavoittaa uudet opiskelijapolvet. Kun lehti tänä vuonna ­jatkaa 125-vuotisjuhlintaansa, juhlinta toteutetaan tiiviissä yhteistyössä opiskelijoiden kanssa. Virittäjä julkaisee 14. maaliskuuta Virittäjä 125-vuotta -verkkosivuston, https://virittaja125.kotikielenseura.fi, jonka tavoitteena on esitellä Virittäjää ja samalla fennistiikan ja tiedejulkaisemisen historiaa nykymedian ja tiedeviestinnän keinoin nykysukupolvea kiinnostavalla tavalla ja samalla tallentaa lähihistoriaa. Olemme halunneet luoda pysyvän sivuston, jossa on paljon Virittäjän historiaan liittyvää materiaalia ja jota voidaan käyttää esimerkiksi tieteenalan historian opetuksessa. Sivuston sisältöä on tehty suurelta osin opiskelijavoimin erilaisina kurssisuorituksina ja harjoitteluina, ja opiskelijoiden omat kiinnostuksen kohteet ovatkin esillä näkökulmissa, joista Virittäjää on tarkasteltu. Opiskelijoiden työn koordinointi ja sivustoprojektin eteneminen on ollut varapäätoimittajan vastuulla. Sivuston teknisestä toteutuksesta vastaa Tyylisivu, ja taloudellisesti sen toteutuksen ovat mahdollistaneet Koneen Säätiöltä ja Suomen tiedekustantajien liitolta saamamme apurahat, mistä lausumme kiitoksemme. Verkkosivujen julkaisemisen ohella Kotikielen Seura järjestää huhtikuun 22. päivä 2022 Virittäjän 125-vuotisjuhlaseminaarin, johon toivotamme kaikki lämpimästi tervetulleiksi. Tilaisuudessa kuullaan lehden entisen päätoimittajan ja Kotikielen Seuran kunniajäsenen, professori Lea Laitisen juhlaesitelmä; muilta osin tarkentunut ohjelma julkaistaan maaliskuun 2022 aikana. Virittäjän pitkässä historiassa on taas kerran aika aloittaa uuden toimituskokoonpanon voimin. Uuden jakson äärellä haluamme kiittää edellistä päätoimittajaa Hanna Lappalaista, joka itse toimituksellisen työnsä ohessa eri tavoin ideoi ja kehitti Virittäjän viestintää. Virittäjä siirtyi Twitteriin (@Virittajalehti), ja opiskelijavoimin toteutetun 125-vuotissivuston idea tuli niin ikään Lappalaiselta. Samaten hänen kaudellaan perustettiin Virittäjä-blogi, jonka tavoitteena on herättää kiinnostusta ajankohtaiseen kielitieteelliseen tutkimukseen populaarien tekstien keinoin. Korkeatieteellisyyden ohella Virittäjä pyrkii siis myös yleistajuisuuteen ja jatkaa näin jo vuonna 1897 viitoitetulla tiellä. Lämmin kiitos Suomen Kulttuurirahastolle, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiölle ja Suomen tiedekustantajien liitolle Virittäjän onnittelemisesta sen 125. juhlavuonna. Laura Visapää ja Johanna Komppa

Tämän Virittäjän teemanumeron aiheena on kielikontaktien jäljet kirjoitetun suomen kielen historiassa. Kielikontaktien jälkiä vanhoissa teksteissä voidaan tarkastella niin synkronisesti kuin diakronisesti. Tässä numerossa keskiös­sä ovat kirjallisilla vuosi­sadoilla suomen kieleen vaikuttaneet vieras­peräiset mallit, käännös­toiminnan synnyttämät tarpeet ja valintoja ohjanneet ideaalit. Numero sopii hyvin jatkoksi viime vuosien Virittäjän teemanumeroille, joissa on käsitelty kieli­kontakteja, kääntämistä ja kieli-ideologioita. Kielikontaktien vaikutukset näkyvät suomen­kielisissä teksteissä kaikilla kielen tasoilla. Ne ovat esillä myös teemanumeron kirjoituksissa, joissa tarkastellaan muun muas­sa lause­tason sana- ja muotovalintoja, lainasanoja, johtomorfologiaa, eri­taustaisten ilmaus­ten variaa­tiota, kirjallista vuorovaikutusta ja tekstikonventioita. Suomen kirjakielen historia alkaa 1500-luvulla painetuista teksteistä; niiden lisäksi on säilynyt muutamia samanikäisiä käsikirjoituksia. Menneiden vuosisatojen kieli­kontaktit ovat liittyneet sekä suulliseen kanssakäymiseen että kirjalliseen toimintaan. Kirjakielen osalta merkittävin kielikontakti on kääntäminen, jonka välityksellä on omaksuttu runsaasti vaikutteita muista kielistä. Ruotsin kielen merkitys kulttuuri­vaikutteiden välittäjänä ja kielen käytön esikuvana oli varhaisilla kirjallisilla vuosi­sadoilla erityisen suuri. Vaikutus säilyi voimakkaana vielä Ruotsin ajan jälkeenkin, erityisesti 1800-luvulla. Toinen suomen kannalta merkittävä kieli oli Itämeren alueen kaupunkien ja kaupan kieli alasaksa. Reformaation seurauksena saksan vaikutus ja esikuvallinen rooli pysyi vahvana myös uudella ajalla. Toisinaan on vaikea pitävästi osoittaa, kumpi keskenään läheisistä sukukielistä, ruotsi vai saksa, on lopulta toiminut ensisijaisena vaikuttajana. Kysymys voi olla myös kielten yhteisvaikutuksesta. Tärkeitä lähdekieliä varhaisilla kirjallisilla vuosisadoilla olivat myös sivistyksen kieli latina ja Raamatun alkukieli kreikka. Varhaiset suomenkieliset tekstit edustavat vanhinta dokumentoitua suomea, mikä tekee niistä suomen kielen tutkimuksen kannalta erityisiä. Varhaisten kirjallisten vuosi­satojen intensiivisten kielikontaktien vuoksi ne tarjoavat antoisaa aineistoa monen­tyyppiseen tutkimukseen. Menneiden vuosisatojen tekstien välityksellä voidaan päästä käsiksi erilaisiin kielen rakenteisiin ja käyttöön liittyviin muutosprosesseihin ja kielen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja selittää siten nykykielen ilmiöitä, rakenteita ja merkityksiä. Ilmiöiden taustan tunteminen mahdollistaa kielen ja sen käytön monipuolisen, syvällisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen. Vaikka vanhan kirjakielen ja vanhojen tekstien tutkimus edellyttää erityis­osaamista, kuten useiden kielten ja vanhojen kielimuotojen hallintaa, vanhojen tekstien lukemiseen harjaantuneisuutta ja kulttuurikontekstien tuntemusta, on vanhan kirja­suomen tutkimus luokittelevana käsitteenä yhtä kuvaava kuin nykysuomen tutkimus. Vanha kirja­suomi onkin kielimuodon nimitys, jolla viitataan käytännössä tutkimusaineistoon; tätä aineistoa taas voidaan tarkastella kieli­tieteen eri osa-alueiden näkökulmista, eri metodein ja erilaisissa teoreettisissa viite­kehyksissä. Myös tässä numerossa kieltä ja tekstejä analysoidaan monin tavoin sekä diakronisesti että synkronisesti. Vanhojen tekstien tutkimus on tyypillisesti tavalla tai toisella kontrastiivista. Tämän teemanumeron kirjoituksissa vertailtavina ovat suomi ja sen kanssa kontaktoineet vieraat kielet, kirjasuomen kehitys­vaiheita edustavat kielimuodot sekä suomen tavoin reformaation vaikutuksesta 1500- ja 1600-luvun kuluessa kirjallistunut lähisukukieli viro. Yhtä lailla kiinnostavaa tietoa tarjoavat kielten ja kielimuotojen yhteiset piirteet kuin niiden väliset erot. Molemmissa teemanumeron artikkeleissa haetaan vastauksia kysymyksiin, kuinka kirjakielessä on toimittu, kun lähtökielten rakenteille ja ilmaisutyypeille ei ole ollut olemassa oma­peräisiä vastineita, minkälaisen prosessin tuloksena ja miksi uusi aines tai kielen­käyttötapa on vakiintunut kieleen ja kuinka omaperäisen kiele­naineksen merkitys­ala on muuttunut vieraan vaikutuksen seurauksena. Kirsi-Maria Nummilan artikkelissa analysoidaan lainaperäisten johtimien omaksumista kirjallisilla vuosi­sadoilla. Erityisesti kompleksisen sanaston osalta keskeinen kysymys on kautta kirja­suomen historian ollut, lainataanko vai sovelletaanko omaa ilmaisu­varantoa. Duha Elsayedin artikkeli käsittelee indoeurooppalaisten kielten futuurin ilmaisemista varhaisissa suomen- ja viron­kielisissä teksteissä. Artikkeli vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin ja tuo lisäksi esiin, kuinka tarkasteltavissa lähisukukielissä tehdyt valinnat ja kieliopillistumispolut eroavat toisistaan. Artikkeleissa on keskeisesti esillä myös laina­taustaisen ilmaisutyypin elinkaaren pituus ja siihen vaikuttaneet kielensisäiset ja -ulkoiset tekijät. Keskeisiä kysymyksiä kontaktien jälkiä tarkasteltaessa ovat esimerkiksi olleet, minkä­laisia vaikuttavia tekijöitä kielenkäyttäjän valintojen taustalla on ollut, kuinka tiedostettua vieraan mallin tai aineksen käyttö on ollut, kuinka kielenkäyttöön ja kääntämiseen liittyvät ihanteet ovat vaikuttaneet ratkaisuihin ja kuinka tämä kaikki heijastuu nykysuomeen. Vierasperäisten kielen­ainesten ja kielenkäyttötapojen vakiintumisen kannalta keskeistä on ollut kielenohjailun suhtautuminen niihin. Näitä kysymyksiä käsitellään monelta osin sekä edellä esitellyissä teksteissä että erityisesti Heidi Salmen havaintokirjoituksessa. Salmen tutkimuksen kohteena on, kuinka lähdet­ekstit ovat vaikuttaneet Agricolan vihastumista ilmaisevien verbien rektioihin. Analyysi tuo lisäksi esiin muun muassa sen, millainen vaikutus eri tekstilajeissa toteutetuilla käännös­strategioilla on ollut valintoihin vieraan ja omaperäisen ilmaisutyypin välillä. Karin Petersonin ja Maria Lehtosen havaintokirjoitukset käsittelevät kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyviä käytänteitä ja tekstikonventioita vanhimmissa suomen­kielisissä teksteissä. Peterson tarkastelee, minkälaisia funktioita ja merkityksiä koodin­vaihdolla on 1500-luvun sekä suomea että latinaa sisältävässä liturgisessa tekstissä. Lehtonen puolestaan selvittää, minkälaisia lyhentämis­käytäntöjä 1500-luvun käsi­kirjoituksissa esiintyy. Tutkimukset tuovat esiin, kuinka keskiajan ja uuden ajan taitteen eurooppalaisen kulttuuripiirin kirjalliset konventiot ja kielenkäyttötavat ovat päätyneet myös suomalaisiin konteksteihin ja suomenkielisiin teksteihin. Kokonaisuuden päättää Kielitieteen kentiltä -osiossa Lehtosen kirjoitus, jossa hän esittelee Vanhan kirjasuomen sanakirja -hanketta ja sähköisen sanakirjan käyttötapoja. Kirsi-Maria Nummila Tämän teemanumeron on koonnut työryhmä Kirsi-Maria Nummila, Heidi Salmi, Duha Elsayed ja Harri Uusitalo.