Academic literature on the topic 'Kadonneet'

Väitteet, joiden mukaan kollektiiviset siteet ovat jälkiteollisessa, yksilökeskeisessä yhteiskunnassa heikkoja ja hauraita, ov at osaltaan samaa ”postmodernia melua” kuin puheet siitä, että yhteiskuntaluokat olisivat kadonneet, kirjoittaa Pertti Jokivuori suomalaisten palkansaajien työorganisaatioon sitoutumista koskevasta tutkimuksesta. Erik Allardtia lainaten hän sanoo: Sitoutumisessa organisaatioon on kyse yhteisyyssuhteista, jotka ovat keskeinen elementti yksilön pyrkimyksessä rakentaa arjestaan mielekästä.

Abstract Leena Lehtolainen belongs to the most appreciated Finnish authors of crime fiction. One of the significant features of her works is that she discusses some most alarming social issues in them. The problem concerning immigration and its different aspects can definitely be considered as an example of such an issue. Since the problem of cultural antagonisms, racial hatred and xenophobia has been widely discussed by many other Scandinavian authors of crime fiction as well, it is worth analyzing how Lehtolainen herself approaches the problem. The aim of this article is to discuss some aspects concerning the problems of immigrant societies in Finland, basing on one of Leena Lehtolainen’s novels, Minne tytöt kadonneet, which main subject could be described as a collision of two completely different cultures and attitudes to the reality. Its aim is not, however, to discuss any formal aspects of the text, since such a kind of detailed analysis cannot be the subject of one article only. That is why the article concentrates on the plot of the novel and its possible relations to some actual problems the Finnish society faces. Taking it all into consideration it may be seen as an introduction to a wider analysis of Leena Lehtolainen’s works.

Helsingin puistoissa kasvaa runsas valikoima puu- ja pensaskantoja ja –lajikkeita. Tässä tutkimuksessa kartoitettiin Helsingin vanhojen viheralueiden pihasyreenejä ja koristeomenapuita. Tutkimuksen tavoitteena oli etsiä kiinnostavimmat syreeni- ja koristeomenakannat, kuvata niiden morfologiset ominaisuudet, tehdä niille DNA-sormenjäljet ja selvittää, mitä lajiketta tai lajikeryhmää ne edustavat. Tutkimus toteutettiin vuosina 2005-2009. Arkistomateriaalin, puistoinventaarioiden ja asiantuntijahaastattelujen perusteella valittiin lähemmin tutkittaviksi 60 syreenipensasta ja 30 koristeomenapuuta. Kaikkien tutkimuskasvien morfologiset tuntomerkit mitattiin, kasvit valokuvattiin ja merkittiin kartoille ja niistä kerättiin näytteet herbaariota ja DNA-analyysejä varten. Alustava käsitys Suomessa tarjolla olleesta lajikevalikoimasta saatiin vanhan puutarhakirjallisuuden ja taimistoluetteloiden avulla. Tutkimuskasvien morfologisia ominaisuuksia verrattiin keskenään ja kirjallisuudesta löytyviin lajikekuvauksiin. Pihasyreenit jaettiin ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella 30 fenotyyppiryhmään. Ryhmistä kahdeksan kyettiin alustavasti nimeämään joksikin tunnetuksi lajikkeeksi. Yleisimpiä tutkimusaineistossa olivat lajikkeita ’Andenken an Ludwig Späth’, ’Mme Lemoine’ ja ’Michel Buchner’ muistuttavat pihasyreenit. Muut nimetyt lajiketyypit olivat ’Charles Joly’, ’Katherine Havemeyer’, ’Krasavitsa Moskvy’, ’Lemoinei’ ja ’Prince Notger’. Näistä kiinnostavimpia ovat historialliset, jo viljelystä kadonneet ’Lemoinei’ ja ’Prince Notger’ sekä Suomenlinnan todennäköisesti hyvin vanha pihasyreenityyppi. Pihasyreeneille on kehitetty mikrosatelliittimerkit DNA-analyysiä ja lajikemääritysten varmentamista varten. Tutkittujen koristeomenien joukossa oli 24 puna- ja 6 valkokukkaista puuta. Kaikkiaan 16 puuyksilöä määritettiin morfologisten ominaisuuksiensa avulla johonkin lajikkeeseen, lajikeryhmään, risteymään tai lajiin kuuluvaksi. Mikrosatelliittimerkkien avulla seitsemän puun määritystulos vahvistui ja kahdeksan puun määritys osoittautui virheelliseksi. Yhdelle puista ei löytynyt vertailumateriaalia. Osa tutkimusaineiston puista on otettu lisäykseen jo 1990-luvulla. Näiden lajikeidentiteettiä ei tässä tutkimuksessa kyetty varmistamaan. Uusia lisäämisen arvoisia puita löytyi nyt vähintään viisi, joukossa ensimmäisiin Rosybloom-lajikkeisiin kuuluva ’Nipissing’ ja historiallinen Malus ×arnoldiana.

Suomen kansalliseepos Kalevala ilmestyi vuosina 1835 (Vanha Kalevala) ja 1849 (Uusi Kalevala). Se on yksi harvoja suomalaisen kirjallisuuden edustajia, joiden voidaan katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuteen. Kalevala on Elias Lönnrotin (1802–1884) luomus, ja se on käännetty tähän päivään mennessä yli 60 kielelle. Kalevalan käännökset koostuvat runomuotoisten käännösten lisäksi erilaisista proosakäännöksistä, lyhennetyistä laitoksista sekä kokonaan tai osittain mukautetuista käännöksistä. Tämä artikkeli käsittelee Kalevalan ruotsinkielistä käännöshistoriaa, joka on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle. Tutkimustehtävämme on kahtalainen: laadimme kansalliseepoksen ruotsinkielisen käännöshistorian 1800-luvulta 2000-luvulle ja tarkastelemme käännösten sisältämiä peritekstejä ensisijaisesti kääntäjän näkökulmasta. Ajallinen kaari on näin ollen laaja, ja analyysissamme käännöshistoriallinen katsaus edeltää peritekstianalyysia. Kirjallisuus- ja käännöstieteessä peritekstillä tarkoitetaan tekstiä välittömästi ympäröivää tekstimateriaalia (Hosiaisluoma 2003). Selvitämme, mitä peritekstejä Kalevalan ruotsinnoshistoriasta löytyy ja mitä niiden avulla on mahdollista sanoa kääntäjien tekemistä valinnoista. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset kääntäjien strategiasta, intentiosta ja kohderyhmästä. Analysoimme peritekstejä kvalitatiivisen lähiluvun menetelmin ja saamme näin lisätietoa siitä, miten Kalevalaa on käännetty ruotsiksi eri aikakausina. Aineistomme koostuu sekä kirjamuodossa julkaistujen Kalevala-ruotsinnosten ensimmäisistä painoksista (12 kpl) että sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneistä yksittäisistä runokäännöksistä (23 kpl) 1800-luvulta 2000-luvulle (ks. Laukkanen – Lönnroth 2018, jossa dokumentoimme myös joitakin Kalevalan julkaisemattomia ruotsinnoksia). Tutkimuksemme uutuusarvo on ennen kaikkea vanhemman sanoma- ja aikakauslehdistön hyödyntäminen Kalevalan käännöshistorian ja peritekstien näkökulmasta. Kalevalan kääntäjiä ja käännöksiä tutkineen E. N. Setälän (1909, 166) mukaan oli ”luonnollista, että ruotsi oli se kieli, jolle Kalevalaa ensinnä yritettiin kääntää, ja luonnollista myös, että kääntäjät olivat kaikki suomalaisia”. Käännöshistoriallista tutkimusta Kalevalan ruotsinnoksista ei Setälän toteamuksesta huolimatta kuitenkaan ilmaantunut. Kalevalan yleisen käännöshistorian kannalta keskeisiä julkaisuja ovat Setälän lisäksi Rauni Purasen The Kalevala abroad. Translations and Foreign-language Adaptations of the Kalevala (1985), Pertti Anttosen ja Matti Kuusen Kalevala-lipas (uusi laitos 1999) ja Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria (2012). Artikkelimme perustuu siihen tutkimukseen, jonka teimme kootessamme Kalevalan ruotsinkielisten käännösten bibliografiaa vuosilta 1835–2018 (Laukkanen – Lönnroth 2018). Viimeisin Kalevalan käännöshistoriaa käsittelevä tutkimus on Kaisa Häkkisen artikkeli Matthias Alexander Castrénin Kalevalan ruotsinnoksesta (2019). Näkökulmamme on kulttuurihistoriallisesti kontekstualisoiva, mikä korostaa käännösten historian, kirjallisuushistorian ja kulttuurihistorian välistä vuorovaikutussuhdetta (esim. Riikonen 2007, 2010). Emme vertaile käännettyjä tekstejä keskenään, vaan nostamme esiin tekstejä, jotka osaltaan tuovat lisävalaistusta Kalevalan ruotsinkieliseen käännöshistoriaan. Esittelemme käännösten yhteydessä kääntäjiä ja kustantajia sekä analysoimme erityisesti kääntäjien esipuheita ja muita tekstejä, joissa he valottavat käännöstensä funktioita ja kohderyhmiä. Läheskään kaikissa käännöksissä ei kuitenkaan ole varsinaista esipuhetta, mutta niissä on usein esimerkiksi takakansiteksti, joka avaa käännöksen tarkoitusta lähinnä kustantamon näkökulmasta. Suojapaperit sen sijaan melkein poikkeuksetta kadonneet. Peritekstit kertovat kääntäjän näkemyksestä omaan käännöstyöhönsä sekä nivovat käännöksen osaksi omaa aikaansa ja kulttuurista kontekstiaan.

Tässä artikkelissa käsittelen moottoriajoneuvojen museaalisuutta. Museaalisten esineiden merkitykset muodostuvat hyvin erilaisista lähtökohdista. Museoajoneuvoiksi entisöityihin vanhoihin moottoriajoneuvoihin liittyvä keskeinen pyrkimys on niiden toiminnallisuuden ylläpitäminen. Hyötyajoneuvojen kohdalla museoajoneuvoksi entisöimisen lopputulos on ristiriitainen. Kun ajoneuvo entisöidään, se palautetaan tilaan, jollainen se ei ole koskaan ollut. Tiettyä käyttötarkoitusta varten valmistetun laitteen käytön jäljet ja käytettävyyden menneisyys katoavat. Museokokoelmien objekteilla toiminnallisuus on yleensä toissijaista. Niissä arvokkaimpana pidetään käyttöhistoriaa ja autenttisuutta todisteina. Esittelen myös lyhyesti Tie- ja vesirakennushallituksen hankinta-arkistoa ja Tiehallinnon kokoelmaa esimerkkinä laajasti kadonneen materiaalisen kulttuurin runsaasti kontekstualisoidusta kokonaisuudesta. Kokoelmiin kuuluu tienhoitokalustoa ja niiden hankintaan liittyviä asiakirjoja usealta vuosikymmeneltä. Museaalisesti nämä ovat siten arvokas kokonaisuus.

Artikkelissa selvitetään, miten tietäjä-hahmot esitetään 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kerätyssä folkloristisessa aineistossa. Aineistoa lähestytään kvalitatiivisen tekstianalyysin kautta. Esitän, että pohjanmaalaiset ruotsinkieliset uskomustarinat tietäjistä pohjautuvat vakiintuneisiin vernakulaareihin uskomuksiin, jotka ovat samankaltaisia länsieurooppalaisen cunning folk-mallin kanssa. Uskomusaineistossa esiintyvät tietäjähahmot olivat yhteisön jäseniä, jotka paransivat sairauksia, löysivät kadonneita esineitä, ihmisiä ja eläimiä sekä harjoittivat vahingoittavaa magiaa. Artikkeli tarjoaa uutta tietoa vähän tutkitusta uskomusperinteestä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tietäjiin liitettyjä vernakulaareja uskomusmalleja voidaan hyödyntää myös muiden ruotsinkielisten alueiden perinteen tutkimuksessa. Artikkelissa tarkastellaan myös sitä, oliko tietäjäperinne katoamassa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta perinteenkeräyksen aikaan uskomustarinoiden perusteella. Tulokset osoittavat, että ruotsinkielisellä Pohjanmaalla tietäjäperinne oli vakiintunut osa paikallista folklorea.

Virtuaaliteknologialla voidaan rakentaa museoon kokemus kadonneesta fyysisestä menneisyydestä ja antaa nykyihmisille mahdollisuus aistia kadonnutta historiaa ja kulttuuriperintöä. Teknologia tehostaa historiallisen kulttuuriperinnön ja siitä lähteiden varassa tehtyjen tulkintojen saavutettavuutta. Virtuaali­ historia eroaa kirjallisesta historiasta ja perinteisistä museotuotannoista erityisesti siinä, että virtuaali­ teknologialla toteutettu menneisyyden uudelleentulkinta vaatii tutkijoiden ja virtuaaliteknologian am­ mattilaisten saumatonta yhteistyötä. Merikeskus Vellamossa Kotkassa avautui kesällä 2020 näyttely Kohtalona Ruotsinsalmi, joka avaa Kustaan sodan (1788–1790) kulkua merellä ja seurauksia ranni­ kolla sekä esittää Ruotsinsalmen toisen meritaistelun monimediaisesti. Yksi näistä on peliteknologialla toteutettu Savua aalloilla ­elämys, jossa sodan päättänyt Ruotsinsalmen toinen meritaistelu tuodaan museokävijän nähtäville virtuaalisesti. Elämystä varten tehtiin merkittävä määrä historiantutkimusta, jotta saaristolaivastojen alukset ja miehistöt voitiin rakentaa digitaalisesti uudelleen tulkittuina. Täs­ sä katsauksessa esittelen Ruotsin ja Venäjän Itämerellä 1700­luvun lopussa toimineiden saaristo­ laivastojen alusten digitaalista mallintamista, siihen liittyviä tiedollisia ongelmia ja sitä käsittelevää virtuaalitodellisuushanketta.

Taloudellisen demokratian käsite on viime vuosikymmeninä kadonnut poliittisesta kielenkäytöstä. Läpi 1900-luvun erityisesti työväenliike esitti vaatimuksia demokraattisen päätöksenteon laajentamisesta yrityksiin, työmarkkinoille ja kansantalouteen. 1990-luvun alussa taloudellinen demokratia jasen naapurikäsitteet, kuten yritysdemokratia, kuitenkin katosivat poliittisesta keskustelusta. Ilkka Kärrylä tulkitsee artikkelissaan, että vaatimukset kansalaisten tai työntekijöiden vallasta taloudessa ja yrityksissä sopivat huonosti yhteen kapitalistisen yksityisomistuksen sekä markkinamekanismiin ja asiantuntijuuteenperustuvan vallankäytön kanssa. Näiden legitimiteetti on vahvistunut 1970-luvulta alkaen talouskriisien, globalisaation ja reaalisosialismin romahduksen myötä. Uusliberaali ajattelu on esittänyt markkinatalouden ja yksityisomistuksen yksilönvapauden ja hyvinvoinnin takeina. Vaihtoehtoiset tavat järjestää talous ja yhteiskunta ovat jääneet marginaaliin, ja demokraattinen keskustelu niistä on hiipunut. Vahvasta yksilönvapauden eetoksesta huolimatta taloudellinen toiminta ei näytä erityisen vapaalta, vaan niin valtiot kuin yksilötkin joutuvat sopeutumaan erilaisiin välttämättömyyksiin kilpaillessaan muiden kanssa. Kärrylä esittää, että keskustelu taloudellisesta demokratiasta olisi edelleen aiheellista, vaikka todelliset muutokset pääoman vallan rajoittamiseksi edellyttäisivätkin ylikansallista yhteistyötä.

Suomessa on säilynyt keskiajalta ja uuden ajan alusta vain yksittäisiä ehjähköjä lasimaalauksia. Keskiajalla kuva-aiheet liittyivät pääosin pyhimyskultteihin. Säilyneisiin lasimaalauksiin kuuluu myös keskiajan loppuun ajoittuva lasimaalausvaakuna. Tämän yksittäisen vaakunamaalauksen lisäksi 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alusta on säilynyt parikymmentä lasimaalausvaakunaa. Nämä uuden ajan alkuun ajoittuvat henkilövaakunat kuuluivat aikakauden sosiaalisen rakenteen huipulle kuuluvalle rälssille. Tämän artikkelin tavoitteena on analysoida ja esitellä nykyisen Suomen alueen uuden ajan alkuun ajoittuva lasimaalausvaakuna-aineisto. Lähdeaineistona on säilyneiden lasimaalausten lisäksi nykyisin kadonneita maalauksia, joista on tietoa myöhemmissä lähteissä. Liitän ilmiön osaksi laajempaa pohjoismaista kontekstia. Vastausta haen myös siihen, millaisia motiiveja lasimaalausvaakunoiden lahjoittamisen taustalla on mahdollisesti ollut. Lasimaalausaineiston avulla voidaan päätellä, että uuden ajan alussa tapa liittyy niin kutsuttuun vanhaan aateliin eli rälssiin. Vaakunoiden lahjoittamisen tapa on koskenut vain osaa aikakauden aatelistosta. Lasimaalausvaakunat liittyvät muistamisen traditioon ja sen ylläpitämiseen. Lisäksi kyse on myös vallasta ja sen esittämisestä. Ensimmäiset maalaukset ovat 1400-luvulta ja viimeisimmät 1600-luvun puolivälistä. Huolimatta siitä, että aineisto on pieni, voidaan siitä kuitenkin päätellä, että lahjoittamisen tapa jatkuu keskiajalta pitkälle reformaation jälkeen Artikkelin tutkimuksen näkökulmina on lasimaalausvaakunailmiön laajuus ja se kuinka lasimaalaukset ilmensivät perheen ja suvun merkitystä sekä sosiaalista asemaa. Näiden rinnalla artikkelissa tarkastellaan millaisia lahjoittamisen ja muistamisen motiiveja on ollut lahjoittamisen taustalla. Lasimaalausaineisto on laajalti tuntematon ja sen merkitykset oman aikansa ilmiöiden kuvaajana on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämä artikkeli pyrkii paikkaamaan tätä tutkimuksellista vajetta.

Tiivistelmä. Sir John Franklin oli arktinen tutkimusmatkailija, joka teki elämäntyönsä etsien Luoteisväylää. Viimeiselle matkalleen Franklin lähti vuonna 1845. Hän oli kapteenina retkikunnassa, joka tuli tunnetuksi yhtenä pahimpana katastrofina brittiläisessä tutkimusmatkailussa. Franklin ja hänen retkikuntansa katosivat, eikä useista pelastusretkikunnista huolimatta heidän kohtaloaan pystytty selvittämään. Kadottuaan Franklin sai maineen viktoriaanisena sankarina, joka oli uhrannut kaiken kotimaansa ja tieteen edistämisen puolesta. Tässä tutkimuksessa tutkin viktoriaanista sankarikuvaa tarkastelemalla 1800-luvun puolen välin arktisten tutkimusmatkailijoiden kirjoituksia Franklinista. Tutkimuskysymykseni on jaettavissa kahteen osioon. Näistä ensimmäinen on, miten Franklin esitettiin arktisten tutkimusmatkailijoiden matkakirjoissa, sekä millaisen käsityksen tutkimusmatkailijat halusivat antaa hänestä. Toinen tutkimuskysymykseni on, miten Franklinin etsintöjä perusteltiin arktisissa matkateoksissa. Molempien tutkimuskysymysten suhteen tarkastelen, esiintyikö eri kirjoittajien välillä eroja, sekä olisiko esimerkiksi ajan kulumisella, kirjoittajien kansallisuudella tai Franklinin vaimolla, lady Jane Franklinilla, vaikutusta siihen, miten Franklinista kirjoitettiin. Lähteenäni tutkimuksessani käytän 1800-luvun puolessa välissä ilmestyneitä arktisia matkakirjoja, eli narratiiveja. Tutkimukseeni valitsin matkakirjat kuudelta eri tutkimusmatkailijalta, jotka ovat William P. Snow, William Kennedy, John Rae, Joseph-Réne Bellot, Elisha K. Kane ja Leopold McClintock. Heidän teoksiaan yhdistää se, että ne julkaistiin vuosien 1851–1859 välillä, ja että niiden kirjoittajat olivat osana Franklinia etsineitä retkikuntia. Arktiset matkakirjat olivat yleisimmin kuvauksia siitä, mitä tapahtui niiden kirjoittajien ollessa tutkimassa arktisia alueita. Tutkimukseni hyödyntää laadullista menetelmää, sillä tarkastelen näissä matkateoksissa ilmeneviä teemoja liittyen Frankliniin ja hänen etsimiseensä. Matkakirjoista ilmenee, että Franklin pyrittiin esittämään viktoriaaniselle ajalle tyypillisenä herrasmiehenä. Tosin Raen kirjoitukset poikkesivat joissakin kohdissa huomattavasti muiden kirjoituksista. Mikäli tutkimusmatkailijoiden täytyi kritisoida Franklinia, kyseinen kritiikki esitettiin yleisimmin Franklinista ulkopuolisiin tekijöihin. Lady Franklinin vaikutus aviomiehensä sankarikuvaan näkyi erityisen voimakkaasti, sillä Franklinia usein kehuttiin lady Franklinin kautta. Päällimmäisinä syinä, minkä takia pelastusretkikuntia haluttiin lähettää, näyttäisi olevan Franklinin retkikunnan tilanteen helpottaminen. Pelastusretkikunnilla ei vaikuttanut olevan suurta huolta Franklinin selviämisestä, vaan kyse oli hänen tilanteensa helpottamisesta ja lady Franklinin huolen lopettamisesta. Syitä, jotka voisivat saada tutkimusmatkailijat vaikuttamaan itsekkäiltä, vältettiin. Myös poliittisia tai kansallista etua näyttäviä syitä pyritään suurimmalta osalta välttämään. Tutkielmani on antanut uutta tietoa arktisen tutkimusmatkailun tutkimukseen. Vaikka Franklinia itsessään on tutkittu kohtuullisesti, häntä ei ole kuitenkaan juuri tutkittu toisten arktisten tutkimusmatkailijoiden kirjoitusten kautta. Aihetta olisi mahdollista tutkia laajemmin tarkastelemalla arktisten sankareiden esittämistapoja tai Franklinin pelastusretkikuntien syitä esimerkiksi sanomalehtijulkaisujen kautta.

Tämä tutkielma käsittelee opettajien kokemuksia inarinsaamenkielisestä perusopetuksesta kielen ja kulttuurin näkökulmasta. Tutkielman lähtöoletuksena inarinsaamenkielinen perusopetus on elvytettävällä ja uhanalaisella vähemmistökielellä annettavaa opetusta, jota leimaa kielen lisäksi inarinsaamelainen kulttuuri. Tutkielman tarkoitus on laajentaa ja tarkentaa tätä yleistä näkemystä sekä tuottaa perustutkimusta, jolla voidaan selittää ja tehdä näkyväksi inarinsaamen kielellä tapahtuvaa opetusta. Tavoitteena on tuottaa tietoa, joka auttaa opetuksen tarkoituksenmukaista kehittämistä. Inarinsaamenkielisestä opetuksesta ei ole aikaisempaa tutkimusta. Tutkimuskysymykseni ovat: mitä inarinsaamenkielinen opetus on? Miten kieli näkyy opetuksessa? Miten kulttuuri näkyy opetuksessa? Tutkimusaineisto koostuu neljän inarinsaamenkielisessä opetuksessa toimivan tai toimineen opettajan teemahaastatteluista, jotka olen analysoinut aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin fenomenologis-hermeneuttisella tutkimusotteella. Tutkielmani on laadullinen tutkimus. Tämän tutkielman perusteella inarinsaamenkielinen opetus on henkisesti vahvan, positiivisen asenteen omaavan ja avoimesti suhtautuvan kieliyhteisön opettajajäsenten positiivisessa ilmapiirissä ja elvytettävällä kielellä antamaa kielikylpyaspektin omaavaa äidinkielenomaista ja sitoutunutta opetusta, joka kuormittaa opetustyötä kielen ja kulttuurin osalta. Inarinsaamenkielisessä opetuksessa olevien opettajien voidaan sanoa olevan sitoutuneita ja orientoituneita työhönsä sekä suhtautuvan realistisesti mahdollisuuksiinsa kielensiirtäjinä. Kielen hallitseminen ja saamenkielisen oppimateriaalien tekeminen kuormittavat opettajan työtä. Oppilaiden kielitaito ei ole äidinkielisen tasolla, ja kielitaidon kehittymisen tukemiseksi tarvitaan erityisosaamista. Saamenkielisessä opetuksessa käsitteet tulee opettaa tulevaisuuden opiskeluja varten myös suomeksi, mikä aiheuttaa ylimääräistä kuormitusta opetukseen. Oppilaiden saamen kielen käyttöön motivoiminen on haasteellista oppilaiden sisäisten ja ulkoisten motivaatiotekijöiden sekä opettajien käyttämien motivointikeinojen vähyydestä johtuen. Oppilaiden kielenhuolto vaatii kielitaidon analysointia, opettajien kielitietoisuutta ja yhteneväisiä kielenhuollon menetelmiä. Inarinsaamelaisen kulttuurin käsitteen määrittelemättömyys ja vanhassa kulttuurissa pidättäytyminen haastavat opetusta. Luokanopettajalla on aineenopettajaa suurempi vastuu kulttuuriopetuksesta. Opettajan omasta kulttuuritaustasta huolimatta kulttuurin esiintuominen vaatii opettajalta luovuutta, kulttuurisensitiivisyyttä ja näkemystä siitä, missä kohdin kulttuurin tuominen opetukseen on luontevaa. Saamenkielisen opetuksen oppilaiden tulee tuntea kaikkien Suomen saamelaisryhmien kulttuuria. Kulttuuriyhteistyötä koulun ulkopuolelle tulee tukea ja kulttuurikäynneissä pitää olla opetussuunnitelmaan kuuluvaa sisältöä. Kulttuuriopetuksen kirjaaminen opetussuunnitelmaan on tärkeää kulttuurisen tasa-arvon toteutumiseksi oppilaiden välillä, taloudellisen tuen saamiseksi kulttuuriopetuksen järjestämistä varten ja täydennyskoulutusmahdollisuuksien parantamiseksi. Kulttuuritapahtumiin tulisi olla mahdollisuus osallistua kielitaustasta riippumatta. Kielijakoon perustuva kulttuuritarjonta eriarvoistaa kieliryhmien oppilaat vähemmistökielisen kulttuuritarjonnan vähäisyyden vuoksi. Kouluympäristössä saamelaisuus tulee esille vain vähässä määrin ja usein keinotekoisesti. Tutkielma antaa laajan kuvan inarinsaamenkielisen opetuksen tilasta. Puutteena tässä tutkielmassa on esi- ja alkuopetuksen opettajan äänen puuttuminen. Tutkimustulokset ovat tyypillisiä vähemmistökielisen opetuksen haasteita, joita on käsitellyt myös muun muassa Rauna Rahko-Ravantti väitöskirjassaan (2016). Tutkimustuloksia voidaan käyttää hyväksi erityisesti inarinsaamenkielisen opetuksen ymmärtämisessä ja kehittämisessä, mutta myös kaikissa elvytettävällä kielellä tapahtuvassa opetuksessa.