Academic literature on the topic 'Kääntäjät'

Suomen kansalliseepos Kalevala ilmestyi vuosina 1835 (Vanha Kalevala) ja 1849 (Uusi Kalevala). Se on yksi harvoja suomalaisen kirjallisuuden edustajia, joiden voidaan katsoa kuuluvan maailmankirjallisuuteen. Kalevala on Elias Lönnrotin (1802–1884) luomus, ja se on käännetty tähän päivään mennessä yli 60 kielelle. Kalevalan käännökset koostuvat runomuotoisten käännösten lisäksi erilaisista proosakäännöksistä, lyhennetyistä laitoksista sekä kokonaan tai osittain mukautetuista käännöksistä. Tämä artikkeli käsittelee Kalevalan ruotsinkielistä käännöshistoriaa, joka on jäänyt aiemmassa tutkimuksessa vähälle huomiolle. Tutkimustehtävämme on kahtalainen: laadimme kansalliseepoksen ruotsinkielisen käännöshistorian 1800-luvulta 2000-luvulle ja tarkastelemme käännösten sisältämiä peritekstejä ensisijaisesti kääntäjän näkökulmasta. Ajallinen kaari on näin ollen laaja, ja analyysissamme käännöshistoriallinen katsaus edeltää peritekstianalyysia. Kirjallisuus- ja käännöstieteessä peritekstillä tarkoitetaan tekstiä välittömästi ympäröivää tekstimateriaalia (Hosiaisluoma 2003). Selvitämme, mitä peritekstejä Kalevalan ruotsinnoshistoriasta löytyy ja mitä niiden avulla on mahdollista sanoa kääntäjien tekemistä valinnoista. Keskiöön nousevat muun muassa kysymykset kääntäjien strategiasta, intentiosta ja kohderyhmästä. Analysoimme peritekstejä kvalitatiivisen lähiluvun menetelmin ja saamme näin lisätietoa siitä, miten Kalevalaa on käännetty ruotsiksi eri aikakausina. Aineistomme koostuu sekä kirjamuodossa julkaistujen Kalevala-ruotsinnosten ensimmäisistä painoksista (12 kpl) että sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneistä yksittäisistä runokäännöksistä (23 kpl) 1800-luvulta 2000-luvulle (ks. Laukkanen – Lönnroth 2018, jossa dokumentoimme myös joitakin Kalevalan julkaisemattomia ruotsinnoksia). Tutkimuksemme uutuusarvo on ennen kaikkea vanhemman sanoma- ja aikakauslehdistön hyödyntäminen Kalevalan käännöshistorian ja peritekstien näkökulmasta. Kalevalan kääntäjiä ja käännöksiä tutkineen E. N. Setälän (1909, 166) mukaan oli ”luonnollista, että ruotsi oli se kieli, jolle Kalevalaa ensinnä yritettiin kääntää, ja luonnollista myös, että kääntäjät olivat kaikki suomalaisia”. Käännöshistoriallista tutkimusta Kalevalan ruotsinnoksista ei Setälän toteamuksesta huolimatta kuitenkaan ilmaantunut. Kalevalan yleisen käännöshistorian kannalta keskeisiä julkaisuja ovat Setälän lisäksi Rauni Purasen The Kalevala abroad. Translations and Foreign-language Adaptations of the Kalevala (1985), Pertti Anttosen ja Matti Kuusen Kalevala-lipas (uusi laitos 1999) ja Petja Aarnipuun toimittama Kalevala maailmalla. Kalevalan käännösten kulttuurihistoria (2012). Artikkelimme perustuu siihen tutkimukseen, jonka teimme kootessamme Kalevalan ruotsinkielisten käännösten bibliografiaa vuosilta 1835–2018 (Laukkanen – Lönnroth 2018). Viimeisin Kalevalan käännöshistoriaa käsittelevä tutkimus on Kaisa Häkkisen artikkeli Matthias Alexander Castrénin Kalevalan ruotsinnoksesta (2019). Näkökulmamme on kulttuurihistoriallisesti kontekstualisoiva, mikä korostaa käännösten historian, kirjallisuushistorian ja kulttuurihistorian välistä vuorovaikutussuhdetta (esim. Riikonen 2007, 2010). Emme vertaile käännettyjä tekstejä keskenään, vaan nostamme esiin tekstejä, jotka osaltaan tuovat lisävalaistusta Kalevalan ruotsinkieliseen käännöshistoriaan. Esittelemme käännösten yhteydessä kääntäjiä ja kustantajia sekä analysoimme erityisesti kääntäjien esipuheita ja muita tekstejä, joissa he valottavat käännöstensä funktioita ja kohderyhmiä. Läheskään kaikissa käännöksissä ei kuitenkaan ole varsinaista esipuhetta, mutta niissä on usein esimerkiksi takakansiteksti, joka avaa käännöksen tarkoitusta lähinnä kustantamon näkökulmasta. Suojapaperit sen sijaan melkein poikkeuksetta kadonneet. Peritekstit kertovat kääntäjän näkemyksestä omaan käännöstyöhönsä sekä nivovat käännöksen osaksi omaa aikaansa ja kulttuurista kontekstiaan.

Commercial specialized translation is a rapidly evolving industry most prominently characterised by pressure towards lower prices and the implementation of new technological tools. Based on interviews of translation professionals, I describe how they expect the industry to develop: which positive and negative trends they recognize, which competence profiles translators will need, and how the implementation of machine translation tools and features will change their work. It is evident that while translation professionals are worried about the negative price development and have somewhat mixed feelings about machine translation, they believe that human translators will continue to be needed for the foreseeable future. Anticipated changes in competence profiles include increased specialization, the ability to work fast, and the ability to adopt new tools. The interviewees also expect that translators may be motivated to specialize either in post-editing of machine-translated texts, or in highly creative translations. They are well aware of the benefits and risks of machine translation; while recognizing the considerable improvement in machine translation technology, they do not believe that the typical quality problems of neural machine translation can be fully resolved.

Translators have been certified in Finland since 1967. In 2008, the organisation of the examination for authorised translators was revised and ever since it has been maintained by the Finnish National Agency for Education. Digitalisation has provided new means for the development of the examination as well as the register of authorised translators. The Optima learning management system was introduced in 2014 as a platform for the administration of the examination. The platform is used by 1) the Board for the Authorised Translator’s Examination for approving examination tasks and verifying examination assessments, 2) the participants of the examination, 3) the assessors of the examination tasks, and 4) by the Board and the responsible administrators at the Finnish National Agency for document management. In 2022, the Register of Authorised Translators was revised. In the revised register, special emphasis was placed on the accessibility for individuals seeking an authorised translator as well as on the equality among registered authorised translators offering their translation services. In this article, we discuss the benefits of this development work since 2008, including some effects related to sustainability.

One of the central myths about translation is probably the notion of translators’ low occupational status or prestige, often accompanied by three further myths or beliefs: that the lack of status is linked to 1) low income, 2) outsiders’ ignorance about the expertise required to translate and 3) translators’ invisibility. This article explores to what extent these myths are supported by previous empirical research and the author’s pilot survey of translation students at Finnish universities. The questionnaire used in the survey is based on Dam and Zethsen’s (2008–2011) questionnaires for Danish business translators. Both previous research and the author’s survey indicate that translators’ occupational status is considered middling or lower by respondents within the field. More research, however, would be needed on outsiders’ views. Low status also seems to correlate with low income and invisibility. Nevertheless, while visibility emerges as a positive influence in previous research, students’ comments highlight that visibility can also be injurious to translator status. Previous research and status-improving measures suggested by students further indicate that information about translators’ expertise still needs to be disseminated outside the field, possibly accompanied by limitations to practicing the profession.

This article reports on a research project that elicited translators’ emotional narratives of their work with the aim of better understanding the contemporary scene of professional translation. The respondents (n = 102) represent EU translators, Finnish professional translators and translation students from two countries (Ireland and Finland). The method of data collection was “love letter/hate letter”, an exploratory tool borrowed from user experience research (Hanington & Martin 2012: 114). A total of 148 letters drafted by the respondents has been analysed, and the findings are contrasted with the notion of habitus put forward by Daniel Simeoni in his classic essay from 1998. A content and discourse analysis of translators’ predominantly positive emotions, their spatial discourses, preference for efficiency and yearning for freedom largely supports Simeoni’s hypothesis of translators’ voluntary subservience, but the results also suggest that his model is too simplified to fully capture the variability of empirical data.

The myth about the ideal translation being as “literal” as possible has been discussed as long as translations have been studied. This article addresses the myth of literariness by examining how often and in what kind of circumstances translators tend to vary the location of adverbials of time when translating from Finnish to Russian and from Russian to Finnish. Two parallel corpora are used as the research material of the study. The study used research data which focused only on SV clauses with a nominative subject. Overall, no major differences were found between the two SL-TL pairs in how often the original position of the adverbial is retained and how often it is changed by the translator. However, attempts have been made to determine when the possibly committed change of the adverbial position is grammatically inescapable and when it is more likely to be the result of the translator’s tendency to vary the structure of the SL clause. It is noted that the original position of the adverbial is actually retained in cases where one would expect the target language’s grammar would force a move to another position. This tendency appears to be more prominent in translations from Russian to Finnish.

In the Finnish authorised translator’s examination, translation tasks should be carried out in a documentary way, whereby the translation retains the features of the source culture and does not adopt the conventions of the target culture. At the same time, the translation should follow the norms of the target language and avoid expressions that are not typical of the target language. In my article, I examine what culture-boundness and translation of culture-bound expressions mean in the context of the authorised translator’s examination. I ask how examinees and assessors deal with culture-bound expressions. Based on my analysis of the examination translations and interviews, examinees seem to be aware of the principle of documentary translation but do not always associate it with culture-bound expressions. As for assessors, they evaluate culture-bound expressions in terms of how these can be translated either directly or in some other way. The results suggest that both culture and documentary translation need to be considered on a case-by-case basis, considering the specificities of language pairs. Therefore, the recommendations regulating the assessment of the examination translations should be taken with sound judgement.