Journal articles on the topic 'Ihanteet'

Artikkeli kartoittaa Suomen Sosialidemokraattisessa Puolueessa (SDP) vaikuttaneiden henkilöiden kautta esoteeristen aatteiden vaikutusta puolueen ideologiassa. Erityisenä tapaustutkimuksena kirjoittajat nostavat esille Tampereen työväenliikkeen piirissä toimineita henkilöitä, joiden keskuudessa esoteeristen liikkeiden välittämät ihanteet saivat jalansijaa. Artikkeli osoittaa, että huolimatta muutamien puolueen johtavien ideologien kielteisestä suhtautumisesta huolimatta esimerkiksi teosofia ja spiritualismi herättivät kiinnostusta aina SDP:n poliittisia ydinverkostoja myöten.

Koulukasvatuksen proaktiivista merkitystä ihmisten ja luonnon hyvinvoinnin sekä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän elämäntavan edistämiselle on viime vuosikymmeninä korostettu sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Kestävä tulevaisuus toteutuu, mikäli sen arvot ja tavoitteet näyttäytyvät nuorille merkityksellisinä. Nuorten ajatuksia ei kuitenkaan usein kuulla koulukasvatuksen kehittämispyrkimyksissä. Analysoimme tässä tutkimuksessa toisen asteen opiskelijoitten (N=45) vuonna 2020 toteutetuissa haastatteluissa esittämiä näkemyksiä siitä, mikä koulukasvatuksessa on tavoiteltavaa. Lisäksi tarkastelemme, miten nuorten näkemykset suhteutuvat kasvatuksellisiin pyrkimyksiin rakentaa ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää tulevaisuutta. Aineistossa oli hyvin vähän näkemyksiä luonnon hyvinvoinnin edistämisestä mutta sitäkin enemmän sosiaaliseen kestävyyteen liittyviä kehittämisehdotuksia. Tutkimus osoitti koulukasvatuksen jännitteisen tehtävän yhtäältä sopeuttaa nuoria nykyiseen yhteiskuntamalliin ja toisaalta tukea heitä toimimaan aktiivisina muutoksentekijöinä kestävän tulevaisuuden rakentamiseksi. Globaalien ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan muutoksia koulukasvatusta ohjaaviin ihanteisiin ja toimintatapoihin niin oppilaitosten sisällä kuin laajemmin yhteiskunnassa.

Tämä kirjoitus pohjautuu ”Korkeakoulusta valmistuneiden työllistettävyys ja sosiaalinen positioituminen työmarkkinoille” -hankkeessa (2018–2022) tehtyyn tutkimukseen. Yrittäjämäisyyttä ja työllistettävyyttä tarkastellaan kriittisestä näkökulmasta: miten opiskelijat ja erityisesti kaupalliselta alalta valmistuneet asemoituvat ja pyrkivät vastaamaan työllistettävyyteen ja siihen liittyviin ihanteisiin ja vaateisiin? Entä millaisia seurauksia yksilölle itselleen on jatkuvasta itsensä muokkaamisesta työllistettävyyden ihannemittoihin? Tutkimus tuo esiin, että kaupalliselta alalta valmistuneet maisterit ovat omaksuneet yrittäjämäisyyden ja työllistettävyyden yksilökeskeiset ihanteet varsin kritiikittömästi. He esittävät itsensä ihanteiden mukaisina, koska omaa arvoa ja asiantuntijuutta ”täytyy” osoittaa ja todistella sekä itselle että muille. Nuorta ikää ja siitä johtuvaa työkokemuksen puutetta sekä naissukupuolta pyritään paikkaamaan korostamalla sosiaalisuutta, innokkuutta ja kunnianhimoista huippusuorittamista. Syrjintään ja vähättelyyn vastataan huippusuorittamisella ja eteen tulevat esteet ylitetään omin voimin. Oman osaamisen ja kyvykkyyden osoittaminen itselle ja muille vahvistaa omaa pätevyyttä työntekijänä. Metelin nostaminen bisnesorganisaatioiden epätasa-arvoisista rakenteista ei palvelisi tätä päämäärää. Itsensä esittäminen työllistettävänä on kuitenkin jo itsessään kuluttavaa. Epätasa-arvoisiin rakenteisiin liittyviä näkökulmia olisi tärkeää integroida korkeakoulutukseen ja erityisesti yrittäjyyskasvatukseen ja tarkastella työpahoinvointia rakenteellisena eikä pelkästään yksilöpsykologisena ongelmana.

Naiset osallistuvat tilastojen mukaan miehiä aktiivisemmin omaehtoiseen aikuiskoulutukseen, jossa korostuu itse tehty osallistumispäätös. Tämä näkyy erityisesti vapaassa sivistystyössä ja muissa koulutusmuodoissa, joissa opiskellaan harrastus- tai oppimistavoitteisesti. Osallistumistutkimus on tuottanut erilaisia selityksiä ilmiölle. Artikkelissa esitetään uudenlainen tulkinta siitä, mikä voisi selittää naisten aktiivista aikuisopiskelua. Tulkinta pohjautuu aikuisuuden kulttuuristen, sosiaalisesti jaettujen merkitysten, elämänkulun aktiivisen rakentamisen ja toimijuuden tarkastelulle. Aineistona on 14 yksilöhaastattelua, joissa 25–35-vuotiaat naiset pohtivat aikuistumisen ohella aikuisopiskelua ja siihen liittyviä valintoja. Tulosten mukaan elinikäisen oppimisen ihanteen omaksuneet nuoret aikuiset naiset hyödyntävät opiskelua yhtenä mahdollisena resurssina muovatessaan omaa elämän- ja työpolkuaan. Opiskelu rikkoo elämänkulun normatiivista muotoa, ja siihen kuuluu mielikuvia nuoruudesta ja nuorekkuudesta. Näin opiskelu asettuu aikuisuuteen kytketyn työnteon vastapariksi. Opiskelu on haastattelupuheissa keino tavoitella moninaisen ammatillista osaamista sekä liikkuvuutta erilaisten roolien välillä. Se on osa joustavuuden ideaalia, eräänlaista notkeaa toimijuutta.

Tapaustutkimuksessa tarkastellaan, millaisiin yhteiskunnallisiin asioihin työväentaiteen perinteeseen kiinnittyvä sekakuoro Koiton Laulu on 50 viime vuoden aikana taiteellisena toimijana halunnut vaikuttaa ja ottaa kantaa sekä miten ja minkälaiseen ihmisyyteen harrastusyhteisö voi kasvattaa jäseniään. Tutkimuksen aineistona ovat eri vuosikymmenillä kuoroon liittyneiden kuorolaisten (N = 16) teemoitellut yksilöhaastattelut, joihin saivat osallistua kaikki nykyiset kuorolaiset. Lisäksi 27 kuorolaista osallistui kahteen Erätauko-keskusteluun. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin ekososiaalisen sivistyksen ja osallisuuden käsitteiden kautta. Tulosten mukaan harrastajakuoro voi toimia yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavana ja oppimisen yhteisönä. Kuoron aktivismi on elänyt maailman muuttuessa. Se ylläpitää työväenliikkeen perinteisiä vaikuttamisen teemoja, mutta globaalit kysymykset, kuten ihmisoikeudet ja ympäristö, ovat kuorolaisille yhä tärkeämpiä. Ekososiaalisen sivistyksen ja sen ihmisyyden ihanteen teemat näkyvät ohjelmistossa ja toiminnassa mutta eivät aina toteudu kuoron sisäisessä toiminnassa. Kuorolaiset toivovat haasteita ratkottavan esimerkiksi dialogisilla menetelmillä. Ylisukupolvisen oppimisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteisönä kuoro perustuu turvalliseen, moniääniseen vuorovaikutukseen.

Jaana Torninoja-Latola analysoi artikkelissaan työläisperheen roolia Elvi Sinervon tuotannossa. Torninoja-Latola pureutuu Elvi Sinervon esikoisromaaniin Palavankylän seppä (1939) sekä kolmeen Sinervon näytelmään työläisperheen representaatioiden näkökulmasta. Torninoja-Latolan mukaan Sinervo rakensi työläisperheestä neuvottelutilan, jossa erilaiset ideologiat kohtaavat, risteävät ja riitaantuvatkin. Analysoiduissa teoksissa voi nähdä paljon vaikutteita Sinervon omasta perheestä. Perheessä tapahtuneet sosiaalisen aseman muutokset tai ideologioiden taipumiset eri suuntiin nousevat kaunokirjallisessa muodossa laajempien muutosten kuvastimiksi. Perheen sisälle mahtuu monenlaisia henkilöitä ja persoonia, ja kaunokirjallisuus mahdollistaa Torninoja-Latolan mukaan monipuolisten näkökulmien esiin tuomisen. Yksi artikkelissa esiin nousevista teemoista on koulutusmahdollisuuksien epätasainen jakautuminen perheen sisällä. Työläisperheessä oli toisinaan mahdollista kouluttaa vain yksi lapsista, mikä saattoi aiheuttaa epäsopua ja ristiriitoja. Toinen keskeinen teema Sinervon työläisperhettä käsittelevissä teoksissa on äitiys. Sinervo käsittelee työläisäidin ihannetta ja ihanteen sisältämiä ristiriitaisuuksia, mikä tuo Torninoja-Latolan artikkelin keskusteluun muun muassa Mikko Kemppaisen artikkelin kanssa tässä kirjassa.

Verkostoitumisesta tuli 1990-luvulla Suomessa trendi. Sen myötä verkosto on yleistynyt yhteistyön muotona. Verkostoilta odotetaan paljon, mutta toiminnan laatu ja tulokset eivät vastaa aina odotuksia. Toisaalta toimintatapojen kehittämiseen ei ole riittävästi panostettu. Artikkelissa tarkastellaan verkostojohtamista viestinnän ja vuorovaikutuksen näkökulmasta. Näkökulma on luonteva, koska koko verkoston olemassaolo perustuu toimijoiden henkilökohtaisiin suhteisiin ja vuorovaikutukseen. Lisäksi johtaminen on viestintää ja viestintäosaamisen merkitys kaikessa johtamisessa on kasvanut. Aluksi artikkeli avaa näkökulmia, jotka luovat kuvaa siitä, mitä tekijöitä verkostojohtamisessa on hyvä ottaa huomioon. Näitä näkökulmia peilataan kahteen ryhmäviestinnän teoriaan: strukturaatioteoriaan ja funktionaaliseen teoriaan. Artikkeli nostaa yhdeksi verkostojohtamisen haasteeksi toimijoiden tasavertaisuuden ihanteen, koska johtaminen koetaan toisinaan uhkana verkoston toimijoiden tasavertaisuudelle. Strukturaatioteorian mukaan erilaiset ryhmäilmiöt rakentuvat vuorovaikutusprosesseissa. Sen mukaan verkoston rakenne ja toimintatavat ovat suoraan suhteessa verkoston vuorovaikutukseen. Esimerkiksi tasavertaisuuden näkökulmasta johtajan ja muiden toimijoiden roolit syntyvät vuorovaikutuksessa ja siten ne kuvaavat verkoston todellisuutta. Funktionaalinen teoria tarkastelee johtamista toimintoina, jotka edistävät tai vaikeuttavat tavoitteiden saavuttamista. Funktionaalinen teoria korostaa johtajan kahtatoista haastetta: toisaalta vahvistaa koheesiota, toisaalta varmistaa toimiva päätöksentekoprosessi. Kun strukturaatioteoria tarkastelee vuorovaikutuksen suhdetta verkoston rakenteeseen ja toimintaan, funktionaalinen teoria tarkastelee vuorovaikutuksen suhdetta verkoston tuloksellisuuteen. Artikkelissa todetaan, että kumpaakin teoriaa voidaan soveltaa verkostojohtamisen tutkimuksessa, mutta niiden lähtökohdat ovat erilaiset.

Artikkelini aiheena ovat Kuopion koulun taiteilijoiden naisaiheiset teokset. Kuopion kouluksi tai koulukunnaksi kutsuttiin väljää kuvataiteilijoiden ryhmää, jonka ydinhenkilöitä olivat Pauno Pohjolainen (s. 1949), Markku Kolehmainen (s. 1951), Pentti Meklin (s. 1952) ja Teemu Saukkonen (s. 1954). Tarkastelemani teokset ajoittuvat vuosille 1980‒1986 ja ovat ilmaisultaan suurimmaksi osaksi uusekspressionistisia. Analysoin, millaisena nainen esitetään Kuopion koulun teoksissa. Teokset kuvaavat, miten nainen on ylistetty, alistettu ja ylistämällä alistettu, mutta myös voimakas ja tasa-arvoinen. 1980-luvulla teokset provosoivat ja kyseenalaistivat porvarillisia arvoja kuten saksalainen ekspressionismi 1900-luvun alussa. Kuopion koulun teoksissa nainen esitetään synnyttäjänä, väkivallan uhrina, ristiinnaulittuna sekä miehisen katseen kohteena ja eroottisena fantasiana. Erilaiset roolit heijastelevat maskuliinisen taiteilijayhteisön arvoja ja ihanteita. Tutkimusmenetelminä käytän puolistrukturoitua teemahaastattelua, diskurssianalyysia ja kuva-analyysia. Aineistoon kuuluvat taideteosten lisäksi taiteilijoiden haastattelut 1980- ja 2020-luvulta sekä lehtiartikkelit vuosilta 1980‒1986.

Sinikka Selinin artikkeli käsittelee työväenluokkaisten perheiden oppikoulunuorten koulutusta ja työntekoa koskevia tulevaisuudensuunnitelmia 1900-luvun puolivälissä. Selin käyttää aineistonaan toisen maailmansodan jälkeen kehittyneen, nuorille Muuttuva työläisperhe tutkimuksen kohteena suunnatun ammatinvalinnanohjauksen myötä syntyneitä aineistoja, joihin sisältyy nuorten täyttämiä taustatietolomakkeita, opettajan- ja lääkärinlausuntoja sekä psykologien lausuntoja. Näiden aineistojen valossa Selin tarkastelee nuorten tulevaisuutta koskevia unelmia ja toiveita. Selin hyödyntää tutkimuksessaan sosiaalisen pääoman teorioita (esim. binding social capital ja bridging social capital) tarkastellessaan työläisperheiden nuorten sosiaalisia ja kulttuurisia resursseja, jotka ohjasivat yhdessä perheen kanssa tehtyjä koulutusvalintoja. Selinin mukaan työläisperheet näkivät koulutuksen sijoituksena tulevaisuuteen, mutta toisin kuin ylempiin sosiaaliryhmiin kuuluvat perheet, he eivät useinkaan nähneet sivistystä itseisarvona vaan pikemminkin välineellisesti, avaimena parempaan sosio-ekonomiseen asemaan. Pääomateorian avulla Selin sijoittaa työläisperheen ja sen jäsenet laajempaan sosiaaliseen kontekstiin. Hän korostaa, että perhe- ja tuttavaverkostojen merkitystä aikuiseksi varttuvalle ja identiteettiään etsivälle nuorelle ei voi aliarvioida tilanteessa, jossa oma perhetausta ei useinkaan kantanut mukanaan sellaisia sosiaalisia pääomia, jotka olisivat ohjanneet opintielle. Vaikka työväenluokkaisten oppikoulunuorten perheissä oli tehty päätös panostaa lasten tulevaisuuteen enemmän kuin laki velvoitti, oli perheenjäsenten välillä myös sukupuolittuneita eroja siinä, minkälaisia koulutuspolkuja suosittiin. Kuten Selin toteaa, 1950-luvun ammatinvalintaohjaus vaikuttaa pikemminkin vahvistaneen kuin kyseenalaistaneen vallitsevia sukupuolittuneita ihanteita: tyttöjen ammattiasematavoitteet näyttävät olleen kaikissa yhteiskuntaluokissa matalampia kuin poikien.

Kirjoittaja tutkii artikkelissaan kahta Belgian Eurovision laulukilpailuun lähettämää kappaletta, osallistujaa ja esitystä. Telex-yhtyeen ”Euro-Vision” (Haag 1980) ja Pas de deux -ryhmän ”Rendezvous” (München 1983) olivat omana aikanaan poikkeuksellisen hämmentäviä, ironisoivia ja provosoivia esityksiä. Kumpikin jäi finaalissa kolmanneksi viimeiseksi.Telex ja Pas de deux pyrkivät haastamaan sekä Euroviisujen audiovisuaalisia ja musiikillisia konventioita että kilpailun arvoja ja ihanteita. Kummassakin esityksessä oli myös kansallinen kontekstinsa, sillä Belgian euroviisumenestys oli jäänyt heikohkoksi koko kilpailun olemassaolon ajan, mikä ilmeni rohkeina kokeiluina 1980-luvun alussa. Yhtyeet rakensivat esityksensä elektronisten rytmien, äänten ja soitinten varaan. Telex esitti kappaleensa taustanauhan ja taustalaulajien kera, Pas de deux väritti sointiaan Eurovisio-orkesterin muusikoiden kanssa sekä tavattomaksi koetulla koreografiallaan. Molemmat yhtyeet toivat lavalle joukon elektronisia soittimia.Kirjoittaja analysoi kilpailukappaleita ja esityksiä osana 1980-luvun alussa tapahtunutta elektronisten soundien ja soittimien nousua populaarimusiikin valtavirtaan ja sitä, miten musiikillisista marginaaleista ponnistaneet yhtyeet tietoisesti pyrkivät koettelemaan kilpailun rajoja ja euroviisuyleisön vastaanottokykyä. Elektroniset soittimet ja niistä kumpuava äänellinen, visuaalinen ja rakenteellinen estetiikka olivat aikanaan radikaaleja irtiottoja Euroviisujen kaltaisen televisiospektaakkelin loihtimista tunnelmista ja mielikuvista. Huolimatta heikosta menestyksestä kumpikin esitys on saanut myöhemmin huomattavasti enemmän arvostusta osakseen.Avainsanat: Eurovision laulukilpailu, Telex, Pas de Deux, elektroninen musiikki, musiikkiteknologiat, Belgia Belgium, one point. Synthesizers, irony, and provocation in Eurovision Song Contest in 1980 and 1983In his article, the author examines two songs, participants and performances submitted by Belgium to the Eurovision Song Contest. In the early 1980s, Telex’s “Euro-Vision” (The Hague 1980) and Pas de Deux’s “Rendezvous” (Munich 1983) were both exceptionally confusing, ironical, and provocative performances. They both finished third last in the finals.These unusual performances sought to challenge the audio-visual and musical conventions of the ESC and even the values and ideals of the competition. Both songs also had their own national context, as the success of Belgium in the ESC had remained rather weak throughout the existence of the competition. The bad experiences turned into bold experiments in the early 1980s. Telex and Pas de deux built their performances on electronic rhythms, sounds and instruments. Telex performed their song with a backing tape and backing vocals, but Pas de Deux coloured their sound with the musicians of the Eurovision Orchestra and an unconventional choreography. Both groups brought a number of electronic instruments on the stage.The author analyses the songs and the performances in connection with the rise of electronic sounds and instruments into the mainstream of pop in the early 1980s and asks how the bands emerging from the musical margins consciously sought to test the limits of the competition and the receptivity of the Eurovision audience. At their time, the electronic instruments and the resulting aural, visual, and structural aesthetics were radical detachments from the moods and imaginations conjured up by a television spectacle like the ESC. Despite their poor success, these performances have since then received much more appreciation.Keywords: Eurovision Song Contest, Telex, Pas de Deux, electronic music, music technology, Belgium

Neutraali tietojen välittäminen on ihanne, johon jokaisen toimittajan tulisi pyrkiä. Käytännössä ihanteet ovat kuitenkin joustavia ja kelvollinen toimittajuus neuvotellaan tilannekohtaisesti. Artikkelissa tarkastellaan toimitustyötä poliittisesti latautuneen moraalipuheen näkökulmasta. Moraalia tuotetaan puheessa arvottamalla toimintaa hyväksyttäväksi tai paheksuttavaksi. Aineistona on televisiokeskustelu, joka käsittelee syyskuun 11:nnen terrori-iskuja, ja pyrkimyksenä on tehdä näkyväksi erilaisia tapoja, joilla toimittajat ja ohjelman käsikirjoitus eli agenda osallistuvat moraalin tuottamiseen. Huomio kohdentuu toimittajan puheenvuoroihin, joita tutkitaan institutionaalisen vuorovaikutustutkimuksen välinein. Televisiokeskustelun agenda ei toimi ainoastaan keskustelun temaattisena runkona, vaan se vaikuttaa myös julkiseen keskusteluun ja arvostelmien tuottamiseen. Koska kielenkäyttö on aina arvottavaa toimintaa, journalistisia ihanteita ja epärealistisia tavoitteita olisi kenties aika ajanmukaistaa ja harkita uudelleen.

Tarkastelen artikkelissa yhdysvaltalaisen public journalismin varhaisvuosien teksteihin sisältyvää kansalaisihannetta ja osoitan, että public journalismin kehitysvaiheeseen sisältyneet ihanteet ihmisen julkisuussuhteesta, ihmistenvälisyydestä ja julkisen kansalaistoiminnan merkityksistä muistuttavat olennaisesti eurooppalaista sivistysihannetta. Esitän, että keskeinen läheisyyttä selittävä tekijä on public journalismia linjanneiden kirjoittajien käsitys yksilölle kuuluvasta tehtävästä osallistua aikansa keskeisiä kysymyksiä koskevaan julkiseen keskusteluun. Toinen keskeinen tekijä on kirjoittajien käsitys kulttuurista, joka takaa mahdollisuuden ja juurruttaa ihmisyksilöihin halun orientoitua yksityisyydestä yhteisiä asioita kohti. Erittelen artikkelissa, miten public journalismin keskeisen innoittajan ja teoreettisen lähteen, John Deweyn, käsitys julkisesta kansalaistoiminnasta liittyy sivistystraditioon. Tutkimus perustuu public journalismin keskeisimmän kehittäjäparin, Jay Rosenin ja Davis Merrittin 1990-luvun alkupuolella kirjoittamien tekstien aatehistoriallista otetta hyödyntävään analyysiin. Artikkelin toisessa osassa tarkastelen public journalismin kontekstointia ja soveltamista 1990-luvun Suomessa, jossa yhdysvaltalaisreformin läheisyys sivistysihanteeseen jäi artikuloimatta. Esitän, että public journalismin sivistyksellisiä piirteitä kannattaa kehittää Suomessa nyt, kun kärjistynyt poliittinen retoriikka on ajankohtaistanut sivistyksellisen ihanteen toisia ihmisiä kunnioittavasta ja käsityksiä avartavasta keskustelusta.

Artikkelissa tarkastellaan, millaiseksi suomalaisten sanomalehtitoimittajien ymmärrys yleisöstä journalismin tuottamisessa on rakentumassa sekä miten journalistisen profession moderni käsitys hyvän journalismin käytännöistä peilautuu journalismia ja yleisön osallistumista koskevaan neuvotteluun 2010-luvun taitteessa. Artikkelin teoreettinen tausta ja keskustelu pohjaavat journalismin ja diskurssin tutkimukseen. Aineistona ovat 20 sanomalehtitoimittajan laadulliset haastattelut. Niitä analysoidaan diskursiivisesti: aineistosta on erotettu ammattimaisen uutistuotannon diskurssi sekä valvotun kansalaiskeskustelun diskurssi. Niiden yhdessä katsotaan rakentavan professionaalisen journalismin diskurssia. Huomio analyysissä kohdentuu siihen, miten toimittajat määrittelevät journalistien sekä yleisön roolit ja tehtävät sanomalehden tuotannossa sekä millaiset ammattitaidon ja osallistumisen kriteerit ja käytännöt tällöin rakentuvat. Journalistinen ammattitaito sidotaan tutkituissa sanomalehdissä ensisijaisesti modernin journalismin ihanteiden mukaisiin uutiskäytäntöihin. Lukijoiden aktiivisuus keskustelupalstoilla ja journalistisen työprosessin apuvoimana nähdään positiivisena asiana, mutta diskurssit rakentavat rajaa journalismin ja ”ei-journalismin”, journalismin ja kansalaiskeskustelun sekä ammattilaisen ja amatöörin välille. Kysymys lukijoiden osallistumisesta on maakuntalehdissä myös resurssikysymys. Analyysi viittaa edelleen siihen, että kilpailevat journalismikäsitykset synnyttävät hybridejä ihanteita ja uutiskäytäntöjä, joissa limittyvät niin objektiivisuuden ja riippumattomuuden kuin orastavan osallistumisenkin ihanteet.

Artikkelissa hahmotetaan populaarimusiikin äänimaiseman kehityksen pääpiirteet 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuvuosikymmenille. Keskeiset muutokset koskivat äänenvoimakkuuden kasvua, laulullisuuden esiinmarssia, paksumpaa sointia ja kirkkaiden äänien korostumista. Lisäksi pyrkimys painottaa tunnetiloja johti niin sanotun romanttisen intonaation yleistymiseen. 1800-luvun uudet soinnilliset ihanteet syntyivät laajalla rintamalla, ja uudet periaatteet omaksuttiin genrerajojen yli. Esimerkiksi muutos vibraton käytössä koski 1900-luvun alussa yhtä hyvin taidesoittoa kuin populaarimusiikkia. Artikkeli tarjoaa metodologisia lähtökohtia sointikuvan muutoksen analyysille.

Filosofinen tarkasteluni jäsentää kasvatuksen dekontekstualisaatiota kolmeen ongelmakenttään John Deweyn älykkään toiminnan teorian pohjalta. Ensimmäinen ongelmakenttä – sosiaalinen dekontekstualisaatio – seuraa siitä, että yksilöä ei hahmoteta osana sosiaalisia kontekstejaan. Yksilön dekontekstualisointi sosiaalisista suhteistaan riippumattomaksi toimijaksi rajoittaa älykästä yhteistoimintaa. Tarkasteluni toinen kasvatuksen ongelmakenttä – tiedon dekontekstualisaatio – syntyy siitä, että älykäs toiminta typistyy konkreettisesta maailmasta irrotettujen, tiedoksi miellettyjen sisältöjen ja tapojen omaksumiseksi. Tähän kenttään liittyvien ongelmien ratkaisu kytkeytyy edelleen haitallisten valtarakenteiden purkuun kasvatuksen keinoin. Kolmas ongelmakenttä – kasvatuksen yhteiskunnallinen dekontekstualisaatio – liittyy siihen, että kasvatuksen suhde yhteiskuntaan ei rakennu mielekkäällä tavalla. Kasvatus esitetään joko yhteiskunnasta irrallisena tai vaihtoehtoisesti sen toimintamallit, ongelmanratkaisut ja ihanteet tuodaan kritiikittä muista konteksteista. Argumentoin, että olemassa oleva yhteiskunta määrittää perustavanlaatuisesti kasvatuksen toiminnan kontekstin ja lähtökohdat, mutta siitä ei voi suoraan johtaa kasvatukseen valmiita ratkaisuja tai täydellisiä ideaaleja. Ollakseen älykästä toimintaa kasvatus ei voi olla vain väline ennalta lukittujen päämäärien saavuttamiseksi.

The article discusses the implementation of the ideals of interpreting in the reality of varied interpreted events relying on the theory of action research. Action research is described as a process that aims at gradually improving an action by involving the participants of the activity in the development throughout the development process from the detection of a problem to the evaluation of the solution. The article illustrates the adaptation of action research by means of examples from two studies. The first study, based on a questionnaire, was carried out in the region of Ostrobothnia in Western Finland directed to delegates of council meetings interpreted between Finnish and Swedish. The other study comprises interpreter interviews on the subject of practical knowledge related to interpreting and interpreted events. The conclusions are that clients, organisers, interpreting agencies, institutions and other participants involved in the activity of interpreting should be widely included in the development of the field and that the outcome of the development should be thoroughly implemented in practice and reported to all those affected by it.

Ruokahävikki on monimuotoinen ekologinen, sosiaalinen ja eettinen kysymys. Se ei ole kuitenkaan juuri noussut esiin diakonian tutkimuksen kentällä. Erityisen vähän on kiinnitetty huomiota kotitalouksien näkökulmaan, vaikka ruokahävikkiä syntyy kaikkein eniten kotitalouksissa ja vaikka perheet ovat keskeinen diakonisen työn konteksti. Tässä tutkimuksessa tarkastelemme kotitalouksien ruokahävikkiä osana sukupolvien välistä kanssakäymistä. Tutkimuksen aineisto koostuu yksilö- ja ryhmähaastatteluista yhteensä 42 ihmisen kanssa Suomessa ja Kanadassa. Tulosten perusteella ruokahävikkiin liittyvistä kysymyksistä neuvotellaan osana ruokakasvatusta tavalla, johon liittyy kaksi keskenään jännitteistä ihannetta. Näistä ensimmäinen, ruoan poisheittämisen välttäminen, kiteytyy erityisesti kehotukseen syödä lautanen tyhjäksi. Toinen ihanne puolestaan liittyy tasapainoisen ruoankulutuksen tavoitteluun ja edellyttää välttämään vaatimusta syödä lautanen tyhjäksi. Jännitteet näiden kahden ihanteen välillä heijastavat muutosta ruokaan liittyvissä kasvatusihanteissa sukupolvien välillä. Ihanteiden lisäksi ruokahävikkiin liittyy tulosten perusteella myös käytäntöjä, jotka synnyttävät sukupolvien välistä kitkaa. Ihmiset eivät useinkaan haasta hävikkiin liittyviä ihanteita ja käytäntöjä avoimesti, vaan vaivihkaisesti. Ruokahävikkiin liittyvä navigointi ja neuvottelu eivät pura vallitsevia ihanteita, mutta osoittavat sekä niiden vahvuuden, että ristiriitaisuuden. Ruokahävikin tuottaminen on paitsi ongelma, myös vastarinnan ja luovan toiminnan muoto ja jopa lempeän kasvatuksen ehto. Tämän monimutkaisuuden ymmärtäminen on välttämätöntä kotitalouksien tukemiseksi kohti entistä kestävämpää ja luomakunnan rajat huomioivaa ruoankulutusta. Abstract Food waste is a complex ecological, social, and ethical issue. However, it has not been much discussed in the field of diaconal research. Particularly little attention has been paid to the household perspective, despite the fact that households are the most affected by food waste and that families are a key context for diaconal work. In this study, we look at household food waste in the context of intergenerational interactions. The data for this study consists of individual and group interviews with a total of 42 people in Finland and Canada. The results suggest that food waste issues are negotiated as part of food education in a way that involves two conflicting ideals. The first of these, avoiding throwing food waste, is crystallized in particular in the invitation to finish one's plate. The second ideal is linked to the pursuit of balanced food consumption and involves avoiding the requirement to finish one's plate. The tensions between these two ideals reflect changing educational ideals about food between generations. In addition to ideals, the results also suggest that food waste is associated with practices that create intergenerational friction. People often do not challenge food waste ideals and practices openly, but rather subtly. Navigating and negotiating food waste does not dismantle prevailing ideals but shows both their strength and their contradictions. The production of food waste is not only a problem, but also a form of resistance and creative action, and even a condition of gentle education. Understanding this complexity is essential to supporting households towards more sustainable food consumption.

Lasten osallisuus on yksi tämän hetken ajankohtaisista keskusteluista suomalaisessa varhaiskasvatuksessa ja laajemminkin yhteiskunnassa. Tässä artikkelissa tarkastelemme lasten oikeuksiin ja osallisuuteen keskittyneeseen koulutuskokonaisuuteen osallistuneiden opiskelijoiden puhetapoja lasten osallisuudesta ja yhdenvertaisuudesta. Aineisto muodostuu opiskelijoiden yksilöhaastatteluista ja ryhmäkeskusteluista (n = 31). Kysymme, millaisia puhetapoja lasten osallisuudesta on tunnistettavissa opiskelijoiden haastattelu- ja ryhmäkeskustelupuheesta. Erotimme diskurssianalyysin avulla neljä puhetapaa: osallisuus normina, rajattu ja näennäinen osallisuus, eletty osallisuus ihanteena sekä pakeneva osallisuus. Tulostemme perusteella lasten osallisuus esitettiin sekä tavoittamattomana normina, aikuisen rajaamana ja määrittämänä, että ihanteena lasten eletystä kansalaisuudesta. Osallisuuspuhetavoissa lasten yhdenvertaista osallisuutta ja demokratiaa korostavan pedagogiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun perustan muodostivat YK:n lapsen oikeuksien sopimus, eletty, arkeen kiinnittyvä osallisuus sekä lasten aseman ja eriarvoistavien mekanismien tiedostaminen.

Suomen kirjakielen sekä suomenkielisen kirjallisuuden ja sivistyksen kannalta 1800-luku on merkittävä vuosisata. Kirjallisen tuotannon monipuolistuessa julkaistiin myös ensimmäiset suomenkieliset oppikirjat ja suomi lähtökielenä -sanakirjat, joissa selityskielenä ei ollut ruotsi. Tässä artikkelissa tarkastelun kohteena on vuonna 1883 ilmestynyt Johan Gabriel Geitlinin laatima Suomalais-latinainen sanakirja. Tutkimuksessa tarkastellaan sanakirjan sanastoa teoksen käyttöfunktioiden ja ortografisten valintojen näkökulmasta analysoimalla lekseemien semanttisia, morfologisia ja kirjoitusasuun liittyviä piirteitä. Artikkelissa selvitetään Geitlinin leksikografisen työn periaatteita ja niiden toteutumista sekä tarkastellaan, miten 1800-luvun kirjallistuminen, kirjalliset pyrkimykset, odotukset ja vaatimukset näyttäytyvät autoritaarisen tahon eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamassa sanakirjassa. Analyysi osoittaa, ettei Geitlinin sanakirjan sanastoa ole otettu sellaisenaan aiemmista sanastoista, vaan laatija on pyrkinyt toimittamaan kustantajan määrittämiin tarkoituksiin soveltuvan, ajanmukaisia oikeakielisyysohjeita noudattavan teoksen. Geitlin seuraa sana-aineksen osalta pitkälti Lönnrotia mutta on poiminut myös uutta sanastoa ja tekee esikuvaansa ajanmukaisempia ratkaisuja erityisesti uudissana- ja ortografiakysymyksiss-ä. Kun Geitlin pyrki löytämään kompromissin latinan opetuskäyttöön soveltuvan ja suomen kieleen tutustuville sopivan sanakirjan välillä, hän tuli luoneeksi kirjan, joka ei täysin palvele kummankaan ryhmän tarpeita. Tehtyihin valintoihin ovat vaikuttaneet ennen kaikkea aikakauden käsitykset ja kieli-ihanteet. Puutteistaan huolimatta sanakirja on arvokas kokonaisuus ajan kielellistä ja kulttuurista historiaa. G. Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (1883) in the tradition of lexicography In terms of the Finnish literary language and Finnish literature and culture, the 19th century was a significant period. As literary production became more versatile, the first textbooks in the Finnish language were published, as well as dictionaries with Finnish as the source language, and not using Swedish to explain the terms. This article deals with Johan Gabriel Geitlin’s Finnish-Latin dictionary (Suomalais-latinainen sanakirja) published in 1883. The study examines the lexicon dealt with in the dictionary from the point of view of the functional aspects and orthographic choices made, by analysing features relating to the semantics, morphology and orthographic features of the lexemes. In the article the focus is in the principles applied in Geitlin’s lexicographic work, and how they are put into practice. The study also discussess how the development of the literary Finnish language in the 19th century, and the literary aims, expectations and demands placed on it were manifested in a dictionary published by an authoritarian party, the Finnish Literature Society. The analysis shows that the vocabulary in Geitlin’s dictionary was not taken over as such from earlier dictionaries, but that the author’s purpose was to produce a work that was suited to the purposes defined by the publisher, while following the current grammatical rules. As far as the vocabulary is concerned, Geitlin followed Elias Lönn-rot’s extensive Finnish-Swedish dictionary (Suomalais-Ruotsalainen sanakirja, 1866–1880) to a great extent, but also collected new vocabulary and made more up-to-date decisions than did his predecessor, particularly about neologisms and orthographic issues. In aiming to make compromises between a dictionary suitable for use in teaching Latin and for use by foreigners learning the Finnish language, Geitlin created a work that does not completely serve the needs of either group. The practices and choices made were influenced above all by the perceptions and linguistic ideals of the age. The work does, however, give a rich and valuable overview of the linguistic and cultural history of the age. The lexicon covers many of the central themes of the 19th century.

1970-lukua on luonnehdittu pluralismin ajaksi suomalaisen klassisen musiikin historiassa. Millaisia arvoja ja esteettisiä ihanteita tuolloin oli klassisen musiikin kentässä? Millainen nykymusiikki oli 1970-luvun puolivälin Suomessa hyväksyttyä? Tässä mikro- ja reseptiohistoriaa yhdistelevässä artikkelissa aihetta lähestytään säveltäjä Ann-Elise Hannikaisen (1946–2012) pianokonserton (1976) herättämän lehdistöreseption kautta.

Kuoleminen digitaalisissa peleissä on usein toiminut toiminnallisena ja mekaanisena synonyymina pelissä häviämiselle, jonka jälkeen pelikierros alkaa alusta sanktion saattelemana. Kuolema teemallisena ja tarinallisena, rauhallisena sekä myötätuntoisella otteella esitettynä on saanut viime vuosina enemmän huomiota pelikulttuurissa. Tässä artikkelissa tarkastellaan sisällönanalyyttisen peliluennan keinoin kolmea digitaalista peliä, jotka kuvaavat kuolemaa tarinassaan myötätuntoisesti. Pelit kuvaavat elämän lopun kohtaavia hahmoja, joiden toimintaan pelaaja pääsee vaikuttamaan. Artikkelissa peleistä tehdään huomioita erityisesti rituaaliteorioiden näkökulmasta, jolla painotetaan pelaajan aktiivista roolia kuoleman käsittelyssä peleissä. Tarkasteltavien pelien tunnelmaa verrataan kuolemapositiivisuuden käsitteeseen, jossa kuolemaa, hyvää tai huonoa, pyritään tuomaan yhteiskunnassa avoimesti esiin. Pelit omalta osaltaan osallistuvat erityisesti hyvän kuoleman ihanteen pohdintaan, jossa korostuu myötätuntoisen saattajan ja rauhallisten rituaalien yhteys.

Digitalisaatio on vaikuttanut merkittävästi tieteenalojen itseymmärrykseenja suuntaviivoihin. Digitalisoituminen muuttaa julkaisukulttuureita ja niidenmyötä tapojamme ajatella, tuottaa, esittää ja hahmottaa tietoa. Se liittoutuuusein avoimen tieteen eri muotojen, kuten avoimen datan tai avoimen saatavuuden,kanssa. Tieteellisen tiedon ja tietoaineistojen avoimuuteen liitetäänarvoja ja ihanteita, kuten tasa-arvo ja vapaus. Keskeisiä periaatteita ovat saatavuus,näkyvyys ja vaikuttavuus.

Toukokuussa Pietarista kantautui suru-uutinen. Pietarin konservatorion ”ulkomaisen musiikin historian” professori, Pietarin Venäjän kansallisen Taiteiden historian tutkimusinstituutin johtava musiikkitieteilijä Ljudmila Kovnatskaja (Liudmila Kovanatskaya) on kuollut 82 vuoden iässä. Oli tiedossa, että Kovnatskajan terveys oli hauras. Sekin tiedettiin, että aika toimi säälimättä tämän kansainvälisesti aktiivisen ja arvostetun musiikkitieteilijän henkilökohtaisia ja ammatillisia ihanteita vastaan.

Artikkelissa analysoidaan kansanihmisten rakkaus- ja kosintakirjeiden representaatioita fiktiivisissä teksteissä, jotka ajoittuvat 1880-luvulta 1900-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Taustalla on New Literacy Studies -tutkimussuunta, jonka piirissä tekstejä tarkastellaan käytäntöinä. Käytännöt vaihtelevat tilanteittain ja tekstilajeittain, ja teksteihin liittyvät ihanteet, normit ja arvostukset ovat erilaisia eri yhteisöissä ja eri kulttuureissa. Kirjetaitoihin kuuluvat kirjekonventioiden hallitseminen sekä kirjeen sisältöön ja asioiden esittämistapoihin liittyvät käytänteet. Artikkelin toisena kontekstina on kirjallistumisen tutkimus. Termi viittaa prosesseihin, joissa kirjoitettu ja painettu sana saivat yhä suuremman merkityksen niin yksilöiden elämässä kuin laajemmin yhteiskunnassa. Kirjoittaminen oli yksi rahvasta ja herrasväkeä erottavista raja-aidoista. Kuvauksia talollisista laatimassa kosinta- ja rakkauskirjeitä kirjurin avulla on kouluja käyneiden kirjailijoiden (Juho Reijonen, Otto Tuomi ja Maria Jotuni) teksteissä, kun taas Kauppis-Heikin ja useiden muiden kansankirjailijoiden teoksissa viestejä sanellaan harvoin, ja kirjeitä laativat myös talollisten tyttäret sekä rengit ja piiat. Edellisessä ryhmässä kansanihmisten kirjetaitoihin kohdistuu humoristinen tai koominen valo: naurua herättää korkean ja matalan sekoittuminen, keskittyminen materiaan tai romanttisten kliseiden kritiikitön hyväksyntä. Itseoppineiden kirjailijoiden teoksissa rahvaan sanelemiin tai kirjoittamiin kirjeisiin suhtaudutaan neutraalisti tai vain lievästi ironisoiden. Kansanvalistuksen projekti näkyy kummankin ryhmän taustalla: halu edistää kansan kirjoitustaitoa. Eroille voi etsiä syitä kirjailijoiden taustasta, asemasta kirjallisella kentällä ja suhteesta lukijoihin. Ensimmäisen ryhmän kirjailijoille koulutus ja sosiaaliset suhteet olivat tuoneet sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, kun taas kansankirjailijoista useimmat eivät olleet käyneet päivääkään koulua. Päästäkseen kirjallisuuden kentälle he olivat tarvinneet mentoreita ja editoreja. Kansankirjailijoiden haluttomuus nauraa kirjoitustaidon heikkouksille liittyy samastumiseen omaan viiteryhmään: he eivät tahtoneet tehdä kansanihmisiä naurunalaisiksi säätyläisten edessä. ANNA KUISMIN: Burning love and oil in cotton wool. Love letters, humour and the Verschriftlichung in Finnish literature from the 1880s to the 1910s The background of the article lies in the New Literacy Studies that sees writing as events and practices and in the study of processes through which Finnish society became more and more permeated by writing (kirjallistuminen, Germ. Verschriftlichung). In the nineteenth century, the Finnish Lutheran Church took care of testing common people’s literacy skills, but the examinations only concerned the ability to read. Because of this, penmanship was one of the things that contributed to the barrier between classes. The emphasis of the article is on structures of power and authority involved in the use of literacy skills and epistolary literacy in particular. The article focuses on these issues by analysing representations of love letters and proposals of marriage made in writing by characters representing rural common people in nineteenth century Finland. The fictional material, dating from the 1880s to the 1910s, is divided into two groups. The first group comprises texts produced by writers who had risen in society through schooling (Juho Reijonen, Otto Tuomi and Maria Jotuni), and the second one consists of stories and novels written by the so-called kansankirjailijat (“folk writers”) who had had very little or no formal education (Pietari Päivärinta, Kauppis-Heikki, Nestor Niemelä and Eero Sissala). Both groups embraced one of the tenets of popular education (kansanvalistus, literally the “enlightenment of the common people”), namely the importance of full literacy for every citizen. However, there are two differences in the ways common people and their epistolary literacy are depicted in fiction. In the former group, characters dictate or commission love letters or proposals of marriage to ad hoc scribes who are superior in terms of education, while self-taught writers seldom depict situations in which scribes are used. Instead, even farm hands and maids write their love letters themselves. Another difference concerns the use of humour. In the first group, the interplay of scribes and the common people provides comic situations. In Reijonen’s short story, a down-to-earth farmer wants to concentrate on material things, while the protagonist in Tuomi’s story does not question the over-romantic clichés his schoolboy-scribe provides. In Jotuni’s novel, a letter from a young farmer to his fiancée mixes lofty and mundane discourses, which produce a humorous effect. These kinds of features hardly appear in the texts of self-taught writers. For one thing, they had had to struggle for their literacy skills and a position in the literary field. Secondly, they did not want make fun of common people in the eyes of those prospective readers who represented the educated elite. Key words: Nineteenth-century Finland, epistolary literacy from below, love letters, humour, Finnish prose fiction.

Artikkelissa tarkastellaan toimittajahaastattelujen kautta yhden journalistien keskeisen ammatillisen ihanteen, yleisön palvelun, uudelleenneuvottelua historiallisena ja kontekstuaalisena prosessina. Tätä tutkitaan analysoimalla, millaisina journalismin tekemisen horisontteina sanomalehtien toimittajat näkevät voimistuneen bisneksen etujen sekä demokratian ja kansalaisuuden tukemisen, sekä miten niiden tuottamat yleisön palvelun käytännöt leikkaavat toisiaan. Tähän liittyen tarkastellaan, miten journalisteille tarjolla oleva itseymmärrys on entistä liikkuvampi ja ambivalentti: miten se kattaa monitahoisia, toisiinsa limittyviä ja törmääviä yleisön palvelun velvoitteita, tiedon välityksestä viihdyttämiseen ja valtauttamiseen. Itseymmärryksen uudelleenneuvottelu paikannetaan artikkelissa myös osaksi valtasuhteiden, autonomisuuden ja sananvallan uudelleenneuvottelua mediayritysten sisällä, erityisesti journalististen ihanteiden voimistuvaan yritys- ja organisaatiokohtaiseen ja päällikkövetoiseen neuvotteluun. Tällä nähdään olevan seurauksia toimittajien työtyytyväisyyden ja uudistuksiin sitoutumisen kannalta. Artikkelissa kaivataan lisää tutkimusta ja keskustelua erityisesti mediaorganisaation ja journalististen arvojen ja työskentelykulttuurien eroista ja yhtymäkohdista. Se voisi auttaa toimittajia tasapainottamaan osaksi ristiriitaisilta vaikuttavia vastuita ja tuottamaan dialogisia uudistamiskäytäntöjä

Artikkelissa tarkastellaan mediadiversiteettiä moniselitteisenä ja erilaisiin poliittisiin tarkoituksiin muovailtavissa olevana käsitteenä. Vahvaa positiivista latausta kantavana ihanteena median monipuolisuudesta näyttää tulleen jonkinlainen symbolinen itseisarvo, jolla voi perustella vastakkaisia näkemyksiä viestinnän sääntelystä. Artikkelissa esitetään, että monipuolisuuden ihanteeseen helposti liitettävä arvoneutraalius on harhaanjohtavaa, sillä käsitteiden määrittelyssä, arvioinnissa ja mittaamisessa on aina kyse myös kriteerien valinnasta. Jos mediadiversiteetin ihanne empiiristen määritelmien seurauksena typistyy kuluttajan valinnanvapaudeksi erilaisten ohjelmatyyppien välillä, on sillä epäilemättä myös poliittisia seurauksia. Kriittisestä näkökulmasta tulisikin tunnistaa erilaisten arvioinnin käsitteiden moniselitteisyys ja sopimuksenvaraisuus sekä tarkastella niitä myös poliittisen hallinnan ja normatiivisen vallan välineinä

Tämän Virittäjän teemanumeron aiheena on kielikontaktien jäljet kirjoitetun suomen kielen historiassa. Kielikontaktien jälkiä vanhoissa teksteissä voidaan tarkastella niin synkronisesti kuin diakronisesti. Tässä numerossa keskiös­sä ovat kirjallisilla vuosi­sadoilla suomen kieleen vaikuttaneet vieras­peräiset mallit, käännös­toiminnan synnyttämät tarpeet ja valintoja ohjanneet ideaalit. Numero sopii hyvin jatkoksi viime vuosien Virittäjän teemanumeroille, joissa on käsitelty kieli­kontakteja, kääntämistä ja kieli-ideologioita. Kielikontaktien vaikutukset näkyvät suomen­kielisissä teksteissä kaikilla kielen tasoilla. Ne ovat esillä myös teemanumeron kirjoituksissa, joissa tarkastellaan muun muas­sa lause­tason sana- ja muotovalintoja, lainasanoja, johtomorfologiaa, eri­taustaisten ilmaus­ten variaa­tiota, kirjallista vuorovaikutusta ja tekstikonventioita. Suomen kirjakielen historia alkaa 1500-luvulla painetuista teksteistä; niiden lisäksi on säilynyt muutamia samanikäisiä käsikirjoituksia. Menneiden vuosisatojen kieli­kontaktit ovat liittyneet sekä suulliseen kanssakäymiseen että kirjalliseen toimintaan. Kirjakielen osalta merkittävin kielikontakti on kääntäminen, jonka välityksellä on omaksuttu runsaasti vaikutteita muista kielistä. Ruotsin kielen merkitys kulttuuri­vaikutteiden välittäjänä ja kielen käytön esikuvana oli varhaisilla kirjallisilla vuosi­sadoilla erityisen suuri. Vaikutus säilyi voimakkaana vielä Ruotsin ajan jälkeenkin, erityisesti 1800-luvulla. Toinen suomen kannalta merkittävä kieli oli Itämeren alueen kaupunkien ja kaupan kieli alasaksa. Reformaation seurauksena saksan vaikutus ja esikuvallinen rooli pysyi vahvana myös uudella ajalla. Toisinaan on vaikea pitävästi osoittaa, kumpi keskenään läheisistä sukukielistä, ruotsi vai saksa, on lopulta toiminut ensisijaisena vaikuttajana. Kysymys voi olla myös kielten yhteisvaikutuksesta. Tärkeitä lähdekieliä varhaisilla kirjallisilla vuosisadoilla olivat myös sivistyksen kieli latina ja Raamatun alkukieli kreikka. Varhaiset suomenkieliset tekstit edustavat vanhinta dokumentoitua suomea, mikä tekee niistä suomen kielen tutkimuksen kannalta erityisiä. Varhaisten kirjallisten vuosi­satojen intensiivisten kielikontaktien vuoksi ne tarjoavat antoisaa aineistoa monen­tyyppiseen tutkimukseen. Menneiden vuosisatojen tekstien välityksellä voidaan päästä käsiksi erilaisiin kielen rakenteisiin ja käyttöön liittyviin muutosprosesseihin ja kielen kehitykseen vaikuttaneisiin tekijöihin ja selittää siten nykykielen ilmiöitä, rakenteita ja merkityksiä. Ilmiöiden taustan tunteminen mahdollistaa kielen ja sen käytön monipuolisen, syvällisen ja kokonaisvaltaisen ymmärtämisen. Vaikka vanhan kirjakielen ja vanhojen tekstien tutkimus edellyttää erityis­osaamista, kuten useiden kielten ja vanhojen kielimuotojen hallintaa, vanhojen tekstien lukemiseen harjaantuneisuutta ja kulttuurikontekstien tuntemusta, on vanhan kirja­suomen tutkimus luokittelevana käsitteenä yhtä kuvaava kuin nykysuomen tutkimus. Vanha kirja­suomi onkin kielimuodon nimitys, jolla viitataan käytännössä tutkimusaineistoon; tätä aineistoa taas voidaan tarkastella kieli­tieteen eri osa-alueiden näkökulmista, eri metodein ja erilaisissa teoreettisissa viite­kehyksissä. Myös tässä numerossa kieltä ja tekstejä analysoidaan monin tavoin sekä diakronisesti että synkronisesti. Vanhojen tekstien tutkimus on tyypillisesti tavalla tai toisella kontrastiivista. Tämän teemanumeron kirjoituksissa vertailtavina ovat suomi ja sen kanssa kontaktoineet vieraat kielet, kirjasuomen kehitys­vaiheita edustavat kielimuodot sekä suomen tavoin reformaation vaikutuksesta 1500- ja 1600-luvun kuluessa kirjallistunut lähisukukieli viro. Yhtä lailla kiinnostavaa tietoa tarjoavat kielten ja kielimuotojen yhteiset piirteet kuin niiden väliset erot. Molemmissa teemanumeron artikkeleissa haetaan vastauksia kysymyksiin, kuinka kirjakielessä on toimittu, kun lähtökielten rakenteille ja ilmaisutyypeille ei ole ollut olemassa oma­peräisiä vastineita, minkälaisen prosessin tuloksena ja miksi uusi aines tai kielen­käyttötapa on vakiintunut kieleen ja kuinka omaperäisen kiele­naineksen merkitys­ala on muuttunut vieraan vaikutuksen seurauksena. Kirsi-Maria Nummilan artikkelissa analysoidaan lainaperäisten johtimien omaksumista kirjallisilla vuosi­sadoilla. Erityisesti kompleksisen sanaston osalta keskeinen kysymys on kautta kirja­suomen historian ollut, lainataanko vai sovelletaanko omaa ilmaisu­varantoa. Duha Elsayedin artikkeli käsittelee indoeurooppalaisten kielten futuurin ilmaisemista varhaisissa suomen- ja viron­kielisissä teksteissä. Artikkeli vastaa edellä esitettyihin kysymyksiin ja tuo lisäksi esiin, kuinka tarkasteltavissa lähisukukielissä tehdyt valinnat ja kieliopillistumispolut eroavat toisistaan. Artikkeleissa on keskeisesti esillä myös laina­taustaisen ilmaisutyypin elinkaaren pituus ja siihen vaikuttaneet kielensisäiset ja -ulkoiset tekijät. Keskeisiä kysymyksiä kontaktien jälkiä tarkasteltaessa ovat esimerkiksi olleet, minkä­laisia vaikuttavia tekijöitä kielenkäyttäjän valintojen taustalla on ollut, kuinka tiedostettua vieraan mallin tai aineksen käyttö on ollut, kuinka kielenkäyttöön ja kääntämiseen liittyvät ihanteet ovat vaikuttaneet ratkaisuihin ja kuinka tämä kaikki heijastuu nykysuomeen. Vierasperäisten kielen­ainesten ja kielenkäyttötapojen vakiintumisen kannalta keskeistä on ollut kielenohjailun suhtautuminen niihin. Näitä kysymyksiä käsitellään monelta osin sekä edellä esitellyissä teksteissä että erityisesti Heidi Salmen havaintokirjoituksessa. Salmen tutkimuksen kohteena on, kuinka lähdet­ekstit ovat vaikuttaneet Agricolan vihastumista ilmaisevien verbien rektioihin. Analyysi tuo lisäksi esiin muun muassa sen, millainen vaikutus eri tekstilajeissa toteutetuilla käännös­strategioilla on ollut valintoihin vieraan ja omaperäisen ilmaisutyypin välillä. Karin Petersonin ja Maria Lehtosen havaintokirjoitukset käsittelevät kirjoitettuun vuorovaikutukseen liittyviä käytänteitä ja tekstikonventioita vanhimmissa suomen­kielisissä teksteissä. Peterson tarkastelee, minkälaisia funktioita ja merkityksiä koodin­vaihdolla on 1500-luvun sekä suomea että latinaa sisältävässä liturgisessa tekstissä. Lehtonen puolestaan selvittää, minkälaisia lyhentämis­käytäntöjä 1500-luvun käsi­kirjoituksissa esiintyy. Tutkimukset tuovat esiin, kuinka keskiajan ja uuden ajan taitteen eurooppalaisen kulttuuripiirin kirjalliset konventiot ja kielenkäyttötavat ovat päätyneet myös suomalaisiin konteksteihin ja suomenkielisiin teksteihin. Kokonaisuuden päättää Kielitieteen kentiltä -osiossa Lehtosen kirjoitus, jossa hän esittelee Vanhan kirjasuomen sanakirja -hanketta ja sähköisen sanakirjan käyttötapoja. Kirsi-Maria Nummila Tämän teemanumeron on koonnut työryhmä Kirsi-Maria Nummila, Heidi Salmi, Duha Elsayed ja Harri Uusitalo.

Artikkelissa tarkastellaan demokratian käsitteen rakentumista oppikirjateksteihin. Aineistona on peruskoulun oppikirjoja eri oppiaineista. Demokratian käsitteen, sen merkitysten ja kontekstien rakentumista tekstiin tarkastellaan diskurssianalyyttisesti kysymällä, millaisena demokratian käsite esitellään ja millaisiin käsitteellisiin kehyksiin se kytketään. Analyysi osoittaa, että demokratia määritellään ensisijaisesti kansanvaltaiseksi valtiomuodoksi, mutta siihen liitetään elimellisinä aineksina demokraattisen kansalaisuuden, dialogin ja sananvapauden kaltaisia ihanteita. Demokratia ankkuroidaan yhtäältä Suomeen ja toisaalta antiikin Kreikkaan, ja sen merkitystä hahmotellaan usein suhteessa diktatuureihin ja epädemokraattisiin maihin. Analyysi osoittaa, että demokratia esitetään enimmäkseen joko päällä tai pois olevana tilana sekä staattisena käsitteenä. Havaintojen pohjalta pohditaan, millainen olisi käsitteen problematisoiva, jatkumomallinen tai utooppinen esitystapa ja missä määrin esitystavat ohjaavat poliittisen mielikuvituksen käyttöön ja demokraattiseen kansalaisuuteen.

Autenttisuus on tutkimuksessa laajasti käsitelty aihe – jopa niin, että käsite tuntuu natisevan liitoksissaan yrittäessään kattaa näitä kaikkia lähestymistapoja. Populaarimusiikin tutkimuksessa käsite on ollut laajan keskustelun kohde, ja useimmiten nähty konstruktivistisesti, diskursiivisena tai performoituna ilmiönä. Käsitteellä on viitattu erilaisiin artistiin ja musiikkiin kohdistuviin odotuksiin, jotka usein nivoutuvat vilpittömyyden ja omaperäisyyden romanttiseen ideaaliin. Tässä artikkelissa esittelen aiempaa populaarimusiikin autenttisuustutkimusta ja pyrin synteesiin jo olemassa olevasta runsaasta tutkimuksesta ja diskursiivisista jaotteluista. Lisäksi ehdotan uusia teoreettisia ryhmittelyjä ja yhteenvetoja. Teoreettisen esittelyn ohella analysoin suomalaista Sunrise Avenue -yhtyettä käsitteleviä musiikkikritiikkejä, joiden tarkastelussa hyödynnän esiteltyjä teoreettisia malleja ja diskursseja. Sunrise Avenue -yhtyeen kritiikeissä rakentuvat diskurssit resonoivat aiemman keskustelun ja uusien jäsennysten kanssa painottaen muun muassa omaperäisyyden, vastarinnan, epäkaupallisuuden ja kohderyhmän autenttisuuden ihanteita.

Artikkelissa kerrotaan elämäkertametodia Koulutuksen merkitystä etsimässä -projektin tekemistä havainnoista ja tulkinnoista koulutuksesta ja oppimisesta suomalaisten elämässä. Tutkimuksen aineisto on kerätty elämäkerta- ja teemahaastatteluin. Kirjoituksessa esitetään tulkinta kolmesta elossa olevasta koulutussukupolvesta: 1. sodan ja niukan koulutuksen, 2. rakennemuutoksen ja kasvavien koulutusmahdollisuuksien ja 3. hyvinvoinnin ja monien koulutusvalintojen sukupolvesta. Sukupolviaseman tasolla koulutuksen merkitys on muuttunut ihanteesta itsestäänselvyydeksi. Koulun aseman ja työmarkkinoiden muutoksen ohella elämänkulun institutionaalistumisen katsotaan selittävän koulutuksen subjektiivisen merkityksen menetystä. Koulutuksen ja identiteetin rakentumisen yhteyttä tarkastellaan elämänkertomuksen eri vaiheissa esiintyvien minän/itsen tyypitysten valossa. Tyypitykset erosivat mm. sukupolven ja koulutusstatuksen mukaan. Merkittäviksi oppimiskokemuksiksi määriteltiin elämänkulkua ohjanneet ja mahdollisesti identiteettiä tai suhdetta siihen muuttaneet oppimiskokemukset. Juuri yksikään merkittävä oppimiskokemus ei ollut tapahtunut yksinomaan oppilaan roolissa koulussa.

Suomalaisen 1900-luvun alun porvarillisen naisliikkeen tavoitteena oli kasvattaa sivistyneitä, siveellisiä, taloudellisia ja ahkeria naisia. Tässä artikkelissa Arja Turunen tutkii, kuinka uudenlaisia naiskansalaisuuden ihanteita opetettiin naistenlehtien pukeutumisohjeiden kautta. Artikkelin aineistona ovat 1920- ja 1930-luvuilla Kotiliedessä, Emäntälehdessä ja Toverittaressa julkaistut pukeutumista ja muotia käsitelleet jutut. Lehtien säästäväisyyttä ja käytännönläheisyyttä painottaneet pukeutumisneuvot heijastivat lukijoiden taloudellista tilannetta, mutta artikkelissa osoitetaan, että ne samalla edustivat myös kulutuskulttuurin tuloa sekä kytkeytyivät aikakauden kansalaiskasvatuksen tavoitteisiin. Ohjaamalla naisia pukeutumaan tilanteen ja aseman mukaan sekä huomioimaan funktionaalisuuden, hygieenisyyden ja taloudellisuuden vaatimukset lehdet välittivät lukijoilleen uudenlaista itsetarkkailuun perustuvaa terveys- ja sivistysajattelua. Täten ne tähtäsivät tavallisen kansan ja työväestön elämäntavan, arvojen ja normien sekä ulkoasun muuttamiseen. Vaikka lehtien välillä oli poliittisia eroja, porvarillista naisliikettä edustaneen Kotilieden ja Emäntälehden ohjeet olivat saman tyyppisiä kuin työväenliikettä edustaneen Toverittaren ohjeet.

Muutamien viimeisten vuosikymmenien aikana Tanskassa on herännyt uusi kiinnostus suullista tarinankerrontaa kohtaan. Syntyy vaikutelma, että tarinankerronnalla on yhä linkkinsä menneisyyteen. Tärkeimmät tarinankerrontafestivaalit järjestetään historiallisissa ympäristöissä museoissa, ja nykyajan tarinankertojat viittaavat usein tarinankerrontaperinteen pitkään historiaan puhuessaan tai kirjoittaessaan aiheesta. Tässä artikkelissa kirjoittaja paneutuu ilmiöön, jota ei ole Tanskassa vielä tutkittu, ja analysoi tarinankertojien omia näkemyksiä tarinankerronnasta ja menneisyydestä. Tutkimuksen keskiössä on se, miten tarinankertojat ymmärtävät nostalgian ja autenttisuuden. Tarinankertojilla on menneisyydestä positiivinen kuva. Näille mielikuville he myös perustavat kritiikkinsä nykyaikaa kohtaan. He arvostelevat mediaa ja viihde-elektroniikkaa siitä, että ne passivoivat ihmisiä ja pilaavat heidän kykynsä viettää aikaa muiden kanssa. Elvyttämällä muinaiseksi ja sukupuuttoon kuolleeksi ajattelemansa tradition tarinankertojat pyrkivät luomaan kokemuksia, joita nyky-yhteisössä elävältä ihmiseltä puuttuu. Tarinankertojille menneisyys edustaa ihannoitua vastakohtaa nykyajalle – ja toisaalta sitä lähdettä, josta nykyajan ihmiset voisivat löytää ihanteita omaan elämäänsä, jos he kuuntelisivat tarinankertojia.

Tarkastelen tässä artikkelissa, miten journalismissa on historiallisesti tulkittu talouskuria, talouspoliittista ideaa, josta on tullut erityisen kiistelty finanssikriisin ja eurokriisin vanavedessä. Pohdin artikkelissa kysymystä journalismin historiallisten ammatti-ihanteiden valossa ja käytän aineistona brittiläisen talouslehden The Economistin talouskuria koskevaa kirjoittelua vuosilta 1947–2012. Tukeudun artikkelissa genealogiseen luentaan, jonka avulla tulkitsen lehden talouskurikirjoittelua journalismin historiallisia ihanteita ja tavoitteita vasten. Artikkelissa väitän, että The Economistissa talouskuri saa oikeutuksensa markkinoiden vaatimuksista ja talouden tosiasioista. Talouskuria haastavat ideat näyttäytyvät usein järjettömyytenä, jota ajavat eteenpäin poliittiset paineet tai ideologiset pyrkimykset. Väitän, että lehden tapa käsitellä talouskurin kaltaista poliittista ideaa on ominainen liberaalille ammattijournalismille, joka on historiallisesti pyrkinyt toimimaan julkisena järjen ja yhteisen hyvän äänenä. Talouspolitiikkaan liittyvässä kirjoittelussa journalismin muut arvot, kuten demokratia ja kansan palvelu, joutuvat paikoin törmäyskurssille markkinoiden ja taloudellisten pakkojen vaatimuksia korostavan järjen kanssa. Näitä ristiriitoja käsitellessään journalismi joutuu kasvotusten liberalismin demokraattisten rajojen kanssa.

Miten tavaratuotanto ja tuotteiden mainonta vaikuttavat televisiotuotantoon? Kaupallisen television ansaintalogiikka on kaksivaiheinen: televisio tuottaa sisältöjä houkuttelemaan katsojia, joita se myy mainostajalle tuotteiden potentiaalisina kuluttajina. Tässä mediahistoriallisessa artikkelissa analysoidaan, miten ja mitä MTV myy mainostajille eli miten kuluttajaa määritellään ja arvotetaan myytävänä tuotteena. MTV rakensi 1990-luvulla mainosmyynnissään yleisöstä tuotteita luokittelemalla heitä erilaisiksi segmenteiksi ja kuluttajatyypeiksi. MTV:n mainostajille ja mainostoimistoille suunnattuja Media Manager -mediaoppaita ja tutkimusjulkaisuja analysoidessani havaitsin aineistosta arvoja ja ihanteita 1990-luvun kulutuskulttuurista. Kuluttaja alettiin nähdä entistä yksilöidympänä massa-ajattelun sijaan, kun yksilökeskeisyyden arvo nousi kilpailutalouden ja uusliberalistisen ideologian myötä. Analyysini tuloksena havaitsin, että kiinnostavimpia kohderyhmiä yhdistivät 1990-luvulla hyvän ostovoiman lisäksi nuoruus, edelläkävijyys ja aktiivisuus. Brändien ja nuorten kohderyhmän nousu kytkeytyvät globalisoituvaan halpatuotantoon, jossa tuotteita myydään myös immateriaalista arvoa tuottamaan elämäntavan ilmaisemiseksi. Katsojien rakentaminen myytäviksi tuotteiksi asettaa kuluttajien maun ja elämäntyylit tiettyihin markkinoinnin tarkoituksiin sopiviin ja kulutusvalintojen määrittämiin kategorioihin, jotka rakentavat kulutusyhteiskunnan valtarakenteita.

Artikkelissa lähestytään perheiden talouskasvatusta ja perhesukupolvien välisiä suhteita laadullisin tutkimusmenetelmin. Aineistona on syyskuussa 2021 Helsingin Sanomien keräämä ”Rahakysely”. Artikkelissa kysytään, miten informanttina oleva välisukupolvi, 74 vastaajaa 355:stä, kuvaa aikuistuville lapsille antamaansa talouskasvatusta, kuten neuvoja ja ihanteita. He pohtivat myös oman, lapsuudenperheessä saamansa talouskasvatuksen vaikutusta antamaansa kasvatukseen. Informanttien pääasiassa 1990-luvulla syntyneet lapset ovat aikuisuuteen siirtymisvaiheessa, mitä pidämme strategisena elämänvaiheena talouskasvatuksen ja taloustaitojen kannalta. Myös eriarvoisuus tulee näkyviin tässä vaiheessa. Toisen nuoren aikuistumista tuetaan perheessä rahallisesti ja toinen siirtyy aikuisuuteen velkataakka mukanaan. Aineistossa aikuistumisihanteiden normatiivisuus oli vahvaa. Hyvätuloisuutta ja vakavaraisuutta pidettiin usein tavoiteltavana aikuisuutena. Kysymys voi olla arvopuheen luonteesta, jossa ihanteilla on suuri rooli. Aineistoa voi luonnehtia myös keskiluokkaiseksi, sillä kysymys on pääosin hyvätuloisesta, korkeasti koulutetusta ja pääkaupunkiseudulla asuvasta vastaajakunnasta. Kovin yksiselitteisesti ja suoraviivaisesti eivät taloustaidot näytä siirtyvän sukupolvisuhteissa eteenpäin. Riippuu perhekulttuurista, paljonko lasten yksilöllisyyttä ja toimijuutta korostettiin niin välisukupolven omilta vanhemmiltaan saadussa kasvatuksessa kuin omille lapsille annetuissa neuvoissa.

Olaus Sirman runojen vertailevaa luentaa: runojen poetiikka ja rakenne ympäröivien kulttuurien tekstien näkökulmasta Vuonna 1673 Uppsalan yliopiston professori ja Ruotsin antikviteettikollegion assessori Johannes Schefferus julkaisi latinaksi kirjan Lapponia, joka sisältää kaksi Olaus Sirman antamaa runoa. Sirma oli Sodankylän alueella syntynyt saamelainen, Uppsalan yliopiston opiskelija ja myöhemmin pappismies Enontekiöllä. Sirman runojen luonteesta on kiistelty: ovatko ne yksilöllisiä taiteellisia luomuksia vai esimerkkejä tämän myöhemmin assimiloituneen saamelaisryhmän alkuperäisestä suullisen perinteen lajista? Dokumentoiko Sirma omaa suullista perinnettään, käytti tai muokkasi sitä kirjallisiin tarkoituksiin vai loiko hän jotain uutta? Yhdistäen kielitieteen, folkloristiikan ja etnomusikologian näkökulmia vertailemme runoanalyysin tuloksia 1600-luvun oppineisiin runousihanteisiin sekä myöhemmin tallentuneisiin lähikulttuurien suullisiin perinteisiin (saami, suomi, ruotsi, venäjä). Sirman kaksi runoa näyttävän kuuluvaan kahteen eri laulun lajiin tai tyyliin. Ensimmäinen runo on selvästi sidoksissa sekä suullisena että kirjallisena laajalti suosittuun riiimillisen parisäkeen malliin, mutta se ei jaa olennaisimpia 1600-luvun kirjallisen runouden ihanteita. Toisen runon rakentumisen logiikka vaihtelevine säerakenteineen taas on lähempänä esimerkiksi joitain myöhempiä kolttasaamelaisia leu’ddeja kuin kirjallisia malleja.