Academic literature on the topic 'Arvottaminen'

Television urheiluselostukset paitsi kuvaavat kenttätapahtumia, myös tulkitsevat ja arvottavat niitä rakentaen uutta todellisuutta kielellisillä valinnoillaan. Urheiluselostus on kielenkäyttötilanteena nopeatempoinen ja affektiviinen, mikä tekee siitä omaleimaisen ja arvokkaan tutkimuskohteen. Tämä tutkimus tarkastelee suomalaisen urheiluselostuksen arvottavaa diskurssia. Tutkimus on tehty sattumanvaraisesti valituista kuudestatoista palloilulajin lähetyksestä, joiden selostukset olen litteroinut. Olen jäsennellyt aineistossa esiintyvää arvottamista suhtautumisen teorian avulla, ja havaintojen syvempään tarkasteluun sovellan diskurssianalyysia. Tutkimuksessa havaitsin, että urheiluselostusten diskurssi oli sävyltään erittäin positiivista ja onnistumisia korostavaa. Samaan aikaan diskurssi korosti runsaasti yksilöä ja tämän kyvykkyyttä, kun taas tunnepuhe jäi aineistoissa niukaksi. Suora negatiivinen arvottaminen kohdistettiin lähinnä tekoihin ja asioihin ja vain harvoin ihmisiin. Diskurssin pääpiirteet olivat yhtenevät sekä miesten että naisten sarjojen selostuksissa, mutta hienovaraisempi tarkastelu nosti esiin myös eroja sukupuolten esittämisen välillä.

Toimijaverkostoteoreetikko Michel Callonin ajattelusta liikkeelle lähtenyt performatiivisuuden tutki-musohjelma on kahden viime vuosikymmenen aikana saavuttanut merkittävän aseman taloutta tarkastelevan yhteiskuntatieteen kentällä. Ohjelma on kohdannut viime vuosina kuitenkin myös kritiikkiä sen tavasta tarkastella taloudellisia ilmiöitä ensisijaisesti yhdestä suunnasta, talouden tiedekytkennän kautta. Osallistumme artikkelillamme tähän Callonin tutkimusohjelman päivittämisestä käytävään keskusteluun: Avaamme ensin ohjelman ydinsisältöjä ja pureudumme sille rakentuviin tapaustutkimuksiin, joiden kohteena on yksi vastuullisen liiketoiminnan uusimmista muodoista, vaikuttavuusinvestoiminen. Peilaamme tämän jälkeen tutkimusten antia ja performatiivisuuden tutkimusohjelmaan sisältyviä ohjeistuksia omaan tapaustutkimukseemme, jonka kohteena on Sitran pyrkimys kotouttaa vaikuttavuusinvestoiminen Suomeen. Osoitamme tarkastelumme pohjalta, että keskittyminen taloustieteen performatiivisuuteen jättää muut vaikuttavuusinvestoimisessa keskeiset performatiivisuuden muodot katveeseen. Luonnostelemme tältä pohjalta moniperformatiivisuudeksi kutsumaamme tutkimustapaa. Ajatus tutkimuksellisesta moniperformatiivisuudesta vastaa Callonin ohjelman päivittämistarpeeseen havainnoimalla ilmiöitä eri arvottamisen muotojen, järkeilytyylien ja perustelumallien yhdistelminä.

Kulttuurituotteita eivät sosiaalisen median aikakaudella enää arvostele julkisesti vain perinteisen median ammattikriitikot, vaan myös tavalliset ihmiset osallistuvat teosten julkiseen arvottamiseen erilaisilla digitaalisilla alustoilla. Tarkastelemme tässä artikkelissa kirjallisuusarvosteluja osana alustoitunutta kulttuurituotantoa esimerkkinämme käyttäjälähtöiset kirja-arvostelut erityisesti kuvasovellus Instagramissa. Instagramiin on vakiintunut kirjallisuuskeskusteluyhteisö, jota kutsutaan maailmanlaajuisesti nimellä Bookstagram mutta jolla on myös paikallisia tai alueellisia muotoja, kuten suomalainen Kirjagram. Kysymme, miten käyttäjäarvostelijat esiintyvät niissä arvostelulle määritellyissä funktionaalisissa rooleissa, jotka on aiemmassa tutkimuksessa havaittu perinteisten kriitikoiden toiminnassa. Erilaisten asemoitumisten perusteella hahmottelemme eroa kulttuurisen intermediaation ja kulttuurisen intramediaation käsitteiden välillä, joiden väitämme keskeisimmin kuvaavan eroa institutionaalisen ja käyttäjälähtöisen kirja-arvostelun välillä sekä samalla kuvaavan alustoituneen kirjallisuusarvostelun erityislaatuisuutta.

Viimeaikoina on etsitty markkinalähtöisiä keinoja tuottaa suojelu-, virkistys- ja maisemapalveluja. Markkinalähtöinen tapa tuottaa maisemapalveluita voisi olla maisema-arvokauppa. Hyödykkeen ostajia olisivat paikalliset asukkaat, jotka ostaisivat maisemapalveluja alueen maanomistajilta ja viljelijöiltä. Maisemapalvelut voisivat olla esimerkiksi maatalouden ympäristötuen ulkopuolelle jääviä maisemanhoitotoimenpiteitä tai maaseutumaisemien ylläpitoa. Maisemaan liittyvät hyödyt muodostuvat maiseman käyttöarvoista maiseman katselun kautta ja ovat hyvin paikallisia. Maisema-arvokaupan toteuttaminen edellyttäisi paikallisesta halukkuutta maksaa maisema-arvoista, tarjota niitä sekä yhteistä sopimusta maisema-arvokaupan ehdoista. Kansalaisten halukkuutta maksaa maisemansuojelusta maisema-arvokaupan kautta on tutkittu ehdollisella arvottamisella ja valintakokeella vuonna 2008 kerätyn kyselyaineiston pohjalta (N 630). Kyselyssä esitettiin vastaajille erilaisia maisemanhoitotoimenpiteitä, joilla vaikutettaisiin alueen viljelymaisemiin. Toimenpiteet vaikuttaisivat erityisesti viljelemättömän pellon osuuteen, kasvilajien lukumäärään, laiduntaviin eläimiin, suojavyöhykkeisiin ja talousrakennusten kuntoon. Uudenlaisten maisemanhoitokäytäntöjen toteutustavaksi kuvattiin asukkaiden ja maanomistajien välinen maisema-arvokauppa, jossa asukkaat rahoittaisivat yhdessä maanomistajien kanssa kymmenen vuoden aikana toteuttaman maisemanhoito-ohjelman. Ehdollisen arvottamisen menetelmä paljasti maisemanhoito-ohjelman kannatuksen eri kustannustasoilla. Ohjelman kannatus aleni maisema-arvokaupan aiheuttamien kustannusten kasvaessa. Jos ohjelman ei oletettu aiheuttavan kustannuksia, 81 % vastaajista kannatti sitä. Kotitaloudelle aiheutuvien kustannusten noustessa ohjelman kannatus laski. Puolet vastaajista kannatti ohjelmaa noin 86 euron vuotuisella kustannustasolla, mitä voidaan pitää yhtenä esitetyn maisemanhoito-ohjelman maksuhalukkuuden keskilukuna (ei-parametrinen mediaani). Toteutettu valintakoe paljasti, että esitetyistä maisemanhoitotoimista erityisesti laiduntavat eläimet sekä kunnostetut talousrakennukset sekä myös luonnontilaiset suojavyöhykkeet vaikuttivat vastaajien halukkuuteen osallistua ohjelmaan. Maanomistajien halukkuus osallistua maisema-arvokauppaan oli heikko, sillä 48 % vastaajista oli haluttomia osallistumaan, tai he olivat asiasta epävarmoja (41 %). Vastanneista maanomistajista 11 prosenttia oli halukaita osallistumaan esitetynlaiseen maisema-arvokauppaan. Toimenpiteet, jotka kiinnostivat maanomistajia, liittyivät peltoalan säilyttämiseen viljelyssä ja talousrakennusten kunnostamiseen. Omistajat toivoivat useimmiten saavansa maisema-arvokauppaan liittyvistä toimenpiteistä korvausta joko kustannusten verran tai enemmän kuin kustannukset. Reilu 10-20 % omistajista olisi valmis tyytymään kustannuksia vähäisempään maisema-arvojen korvaustasoon toimenpiteestä riippuen. Lähes puolet vastaajista piti maisema-arvokauppaa hyvänä keinona suojella alueen maisemia, mutta hieman alle 40 % oli epävarma maisema-arvokaupasta. Erityisesti maisema-arvokaupan toteutumista pidettiin epävarmana ja epäiltiin käytännön järjestelyjen hankaluutta.

Tarkastelen artikkelissani asukkaiden tapoja arvottaa kaupunkiperintöä. Kiinnitän erityistä huomioita kokemusarvoon, jota tarkastelen suhteessa sosiaaliseen arvoon ja auktorisoituun perintödiskurssiin. Kysyn, mitä kokemusarvon kautta välittyvät arkiset arvottamisen tavat kertovat asukkaiden suhteesta kaupunkiperintöön sekä miten kokemusarvon huomioiminen muovaa käsitystämme kaupunkiperinnöstä. Käytän esimerkkitapauksenani Naantalin kaupunkia. Artikkelin empiirinen aineisto koostuu 26 teemakirjoituksesta ja kolmesta yhdessäkuljeskelusta. Osoitan, kuinka kaupunkiperinnön tarkastelu kokemusarvona auttaa tekemään näkyväksi kaupunkiperintöön kytkeytyviä jännitteitä ja konflikteja. Koska yksilön paikkasuhteella on aina kehollinen perusta, kehitän kokemusarvon käsitettä huomioimaan paremmin kaupunkiperintöön kytkeytyvän kehollisuuden. Tarkastelu rikastuttaa ymmärrystä kaupunkiperinnöstä ja paljastaa vivahteita, joille naantalilaisessa yhteisössä vahvasti jaettu auktorisoitu perintödiskurssi ei vielä jätä tilaa.

Diplomityössä tutkitaan arvottamista rakennusperinnön hoidossa. Rakennusperinnön hoito on prosessi, jonka tavoitteena on kohteen arvojen säilyttäminen. Arvot ja arvottaminen ovat sidoksissa aikaan ja kulttuuriin. Suomen rakennusperinnön hoito on jatkumoa eurooppalaiselle rakennusperinnön vaalimiselle. Muutokset restaurointiperiaatteissa ja suhtautumisessa rakennuskannan säilyttämiseen ovat heijastumia siitä, miten rakennusperintöä on arvotettu. Rakennusperinnön hoidon varhaisia esimerkkejä löytyy varhaiskeskiajan Roomasta. Antiikin monumenttien korjaaminen liitti korjaajan antiikin sivistykseen. Renessanssin aikaan rakennusperinnön absoluuttisesta taidearvosta tuli antiikin ihailun myötä tietoisesti suojeltava arvo. Länsimaisen restaurointi- ja suojelukäsityksen synty on yhteydessä 1700-luvulla kehittyneeseen historiatietoisuuteen. Valistuksen aikana rakennusperintöä tarkasteltiin todisteena kulttuurien kehityskuluista. Romantiikan aikaan heräsi kiinnostus keskiaikaisen rakennusperinnön vaalimiseen, minkä myötä kehittyi erilaisia restaurointisuuntauksia. 1900-luvulla rakennusperinnön hoitoa suunniteltiin kansainvälisten sopimusten avulla sotien tuhojen seurauksena. Toisaalta modernistisilla kehitysteorioilla perusteltiin rakennusperinnön purkamista uuden tieltä. Suomessa rakennusperinnön hoidon kehitys seurailee Ruotsin kehitystä. Nykyään velvoite rakennusperinnön arvojen vaalimisesta on kirjattu Suomen lainsäädäntöön monella tasolla. Rakennusperintöä suojellaan pääasiassa kaavoituksella sekä suojelulaeilla ja -asetuksilla. Rakennusperinnön hoidon prosessia ja arvottamisen roolia tarkastellaan työssä kehitetyn prosessikaavion avulla. Prosessi koostuu neljästä vaiheesta: 1. Tahto: tavoitteiden ja lähtötietojen määrittely 2. Tutkimus: kohteen historian ja nykytilan tutkimus ja analysointi 3. Arvottaminen: arvottamiskriteerien määrittely ja kohteen arvottaminen 4. Toimenpiteet: toimenpiteiden määrittely, toteutus ja arviointi Prosessikaaviota soveltumista erityyppisiin hankkeisiin tutkitaan seuraavien tapausten kuvaamisen ja arvioinnin avulla: — Oulun ruutukaavakeskustan modernin rakennuskannan inventointi 2015–2016 — Kajaanin rauniolinna — asiakasturvallisuus ja käytettävyys 2016 — Louhisaaren kartanon kaakkoisen sivurakennuksen vesikattorakenteiden restaurointisuunnitelma 2017–2018
The diploma thesis addresses the assessment of values in the preservation of built heritage. The preservation of built heritage is a process. The main objective of the process has to be the preservation of the values related to the object. Values are relative, changeable and bound to each time and culture. Changes in restoration principles reflect changes in the perception of built heritage and its values. Some of the earliest examples of preservation of built heritage can be found in Rome in the Early Middle Ages. Ancient monuments were preserved in order to associate the preserver to the Antiquities. During Renaissance, the concept of art value became the key factor behind monument preservation. The modern, western approach to the preservation of built heritage evolved along with the modern society in the eighteenth century. In the Age of Enlightenment built heritage was seen as evidence of the natural developement of cultures. During the nineteenth century different restoration and conservation movements emerged particularly from the need and will to preserve Gothic built heritage. The preservation of built heritage in the twentieth century was defined by international agreements, since much of the European built heritage had been destroyed during wars. In addition, modernistic ideology of inevitable progress was used to justify the demolition of historic buildings. The historical development of preservation of the built heritage in Finland is parallel to that of Sweden. The current Finnish legislation obligates to preserve the values of built heritage on many levels. In Finland, buildings can be protected by means of urban planning and laws. The preservation of built heritage and the role of value assessment in it are examined with a process flowchart. The process consists of four phases: 1. Will: defining the objective of the process 2. Research: a history research and documentation of the object, analysing the data 3. Value assessment: defining the criteria for assessment, assessing the values of the object 4. Measures: defining, implementing and assessing measures The process flowchart was used to describe and evaluate the following case studies: — Inventory of the modern architecture in the centre of Oulu 2015–2016 — Kajaani castle ruins — user safety and funktionality 2016 — Restoration plan for the roof structures of the south-eastern side building of Louhisaari manor 2017–2018

Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyttäminen ovat kestävän kehityksen kannalta avaintekijöitä. Geodiversiteetti ja sen kohteet muodostavat alustan biodiversiteetin säilymiselle ja kehittymiselle, minkä vuoksi niiden huomioiminen esimerkiksi suojelussa ja maankäytön suunnittelussa on välttämätöntä. Geodiversiteetin suojelemiseksi ja toisaalta kestävän hyödyntämisen mahdollistamiseksi on kuitenkin tiedettävä, mitkä sen kohteista ovat erityisen tärkeitä niin elottoman kuin elollisen luonnon monimuotoisuuden säilymisen kannalta. Merkityksen objektiivista tarkastelua varten geokohteille tulee antaa kvantitatiivinen arvo sen perusteella, kuinka tärkeitä ne ovat elollisen luonnon kannalta. Tässä tutkielmassa selvitettiin 12 geokohdetyypin ekologinen arvo putkilokasvien lajirunsauden perusteella Rokua Geopark alueella. Tutkimusalueelta inventoitiin kesän 2012 aikana 1614 kasviruutua (1 m²), joista kartografisen ja ilmakuvatarkastelun jälkeen tutkimusaineistoon valikoitui 635. Kasviruudut luokiteltiin sen mukaan, millä geokohdetyypillä ne sijaitsevat. Koko aineistolle laskettiin kasviruutukohtaiset lajimäärät, Shannonin diversiteetti-indeksin eksponentiaali ja Simpsonin resiprookkinen diversiteetti-indeksi. Luokittuneiden kasviruutujen kautta laskettiin geokohdetyyppien alfa-, beta- ja gammadiversiteetit. Niitä kuvaavat lajirunsausindikaattorit standardoitiin alueellisesti, ja indikaattoreiden saamien pisteiden avulla laskettiin geokohdetyyppien kokonaispisteet ja sitä kautta ekologinen arvo. Tutkielman perusteella lajirunsaus vaihtelee geokohdetyypeittäin paljon, mutta myös geokohdetyyppien sisäisessä lajirunsauden vaihtelussa on suuria eroja geokohdetyyppien välillä. Lajirunsaimpia geokohteita ovat raviinit ja rantavyöhykkeet, joilla sekä putkilokasvien lajimäärä että -diversiteetti ovat korkeita ja geokohdetyypin sisäinen lajirunsauden vaihtelu runsasta. Arvokkaimmaksi geokohdetyypiksi nouseekin raviini. Litoraaliset ja eoliset geokohdetyypit jäävät sen sijaan lajirunsaudeltaan ja arvoluokitukseltaan alhaisiksi, vaikka osassa niistäkin havaittiin suurta geokohdetyypin sisäistä lajistollista vaihtelua. Tutkielmassa paremmaksi valikoitunut pisteytysmenetelmä huomioi geokohteiden kyvyn ylläpitää putkilokasvien lajirunsautta eri mittakaavoilla, jolloin kokonaispisteet ja siten geokohdetyypin saama arvoluokitus kertovat laaja-alaisesti geokohteen alueellisesta merkityksestä putkilokasvien lajirunsaudelle ja siten myös laajemmin elollisen luonnon monimuotoisuudelle. Tutkielman perusteella eri mittakaavaisten lajimäärien ja diversiteetti-indeksien käyttäminen geokohteiden pisteyttämisen lähtökohtana antaa hyvän työkalun ekologisen arvon määrittämiseen ja siten geokohteiden tarkempaan huomiointiin esimerkiksi maankäytön suunnittelussa. Tutkielmassa ei huomioitu esimerkiksi lajien uhanalaisuusasteita, ja geokohdetyyppien rajausmenetelmä mahdollisti subjektiivisten valintojen teon. Pisteytysmenetelmän luotettavuuden parantaminen vaatiikin tarkempaa tietoa geokohteiden rajausperusteista, kattavampaa tutkimusta indikaattoreiden käytöstä ja arvojen käytettävyyden evaluointia.