Auswahl der wissenschaftlichen Literatur zum Thema „Yhteiskunnalliset liikkeet“

Tutkimuksessa tarkastellaan venäläisten sodanvastaisten toimijoiden viestintää sosiaalisessa mediassa yhteiskunnallisen liikkeen harjoittaman mobilisaation näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään laadullisen teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla, miten venäläinen sodanvastainen liike pyrkii Telegram-viestipalvelua hyödyntäen vaikuttamaan seuraajiinsa ja vahvistamaan kannatustaan sekä motivoimaan liikkeen kannattajia toimimaan sen tavoitteiden eteen. Tutkimuksen havaintojen mukaan venäläiset sodanvastaiset toimijat hyödyntävät tarkastelun kohteena olevia Telegram-kanavia ja -ryhmiä ensisijaisesti yhtäältä tiedon jakamiseen ja tilannekuvan muotoiluun sekä toisaalta aktivismin koordinointiin, toimintaedellytysten parantamiseen ja osallistumisen kynnyksen madaltamiseen. Niissä tiedonvälitys ja tietoisuuden lisääminen sodasta ja sen vaikutuksista kytkeytyy kiinteästi osaksi mielipiteisiin vaikuttamista ja toimintaan kannustamista tilannetulkintojen luomisen myötä. The study focuses on communication by Russian anti-war activists on social media from the perspective of the mobilisation practised by a social movement. Using the method of qualitative theory-driven content analysis, the study explores how the Russian anti-war movement aims to influence its followers and strengthen its support, as well as motivating its supporters to act, by using the Telegram messaging platform. The study shows that Russian anti-war activists use Telegram channels and groups in particular, firstly, in sharing information and forming interpretations of the current situation, and secondly, in coordinating activism, improving opportunities for activity and making participation easier. While activists simultaneously spread information and raise awareness of the war, and create interpretations of the situation, their use of Telegram is connected to influencing opinion and encouraging activity.

Artikkeli käsittelee karjalankielisten ja karjalaistaustaisten 18–35-vuotiaiden nuorten ja nuorten aikuisten mobilisaatiota 2000-luvun Suomessa. Tutkimuskohteeksi valitut nuoret identifioituvat karjalaisiksi nähden karjalaiset suomalaisista erillisenä kansana. Analysoimme nuorten identifioitumista karjalaisuuteen ja heidän toimintaansa karjalaisuutta esiintuovana ja karjalan kielen aseman parantamista ajavana yhteiskunnallisena liikkeenä. Lähdemateriaali muodostuu yhdeksän avainkertojan tuottamasta aineistosta, johon kuuluu teemahaastatteluja, keruuaineistoa ja sosiaalisen median julkaisuja. Nuoret ovat lapsesta asti olleet tietoisia sukutaustansa karjalaisuudesta, mutta kimmoke omaan identifikaatioprosessiin on usein liittynyt sukutaustaa, karjalan kieltä tai karjalaisuutta koskevan tiedon lisääntymiseen nuoruudessa. Sukutaustalla ja karjalan kielellä on monella nuorella keskeinen rooli heidän karjalaisuudessaan. Nuoret toimivat sosiaalisessa mediassa levittäen tietoa karjalaisuudesta ja ottaen kärjekkäästikin kantaa esimerkiksi kielipolitiikkaan ja vähemmistöjen syrjintään. Yksittäisten aktiivien toiminnan lisäksi nuoret ovat perustaneet Karjalazet Nuoret Suomes – Karjalaiset Nuoret Šuomešša -yhdistyksen vuonna 2019 pyrkien vaikuttamaan laajemmin yhteiskunnassa kieli- ja kulttuuritoiminnan lisäksi. Karjalaisnuorten toiminnassa on näkyvissä vaikutteita kansainvälisestä etnopoliittisesta liikehdinnästä. Valtaosa heistä ottaa etäisyyttä vanhempiin karjalaisjärjestöihin, joista joidenkin kanssa heillä on näkemyseroja. Karjalaisnuorten yhteiskunnallinen liikehdintä on parhaillaan käynnissä oleva prosessi, joka ammentaa aineksia menneisyydestä ja haastaa valtavirtaista historiakäsitystä. Asiasanat: karjalaisuus, etninen mobilisaatio, identifikaatio, aktivismi, sosiaalinen media, nuoret, vähemmistöt

Elämme keskellä sosiaalista murrosta, jonka kehitykseen vaikuttavat koronaviruspandemian eriarvoistavat seuraukset ja akuutti tarve parantaa oikeudenmukaisuutta polarisoituvassa maailmassa. Koronaviruspandemia on haurastuttanut sosiaalista kanssakäymistä. Samalla myös yhteiskunnallinen eriarvoistuminen jatkuu; jo viime vuosikymmeneltä saakka muun muassa Occupy Wall Street -liikkeen, Arabikevään, Hongkongin protestien sekä #metoo- ja Black Lives Matter -liikkeiden esiin nostamat ongelmat ovat paljastaneet demokratian laajamittaista murentumista. Tämä herättää kysymyksiä siitä, miten kasvavat jännitteet ihmisten välillä ja fyysisen etäisyyden aika vaikuttavat jatkossa demokraattiseen yhteiselämään. Samaan aikaan on huomionarvoista, että humanistinen yliopistokoulutus on vaarassa. Markkinahenkisyyden ja vähenevien resurssien myötä yliopistot tekevät valintoja laadullisten tavoitteidensa välillä, joko panostaen “tehokkuuteen” (mitattuna opintopisteillä ja valmistuneiden opiskelijoiden määrällä) tai yleisesti tunnustettujen taitojen oppimiseen tai transformatiivisen oppimiskokemuksen tuottamiseen (Harvey & Green 1993, sit. Biggs 2001: 221–222). Nämä seikat huomioiden artikkelini yleisenä tavoitteena onkin avata uutta keskustelua etnomusikologian opetuksesta ja sen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Käytän etnomusikologiaa esimerkkialana osallistavan opetuksen hyödyllisyydestä. Tarkoitukseni on erityisesti osoittaa, millä tavoin etnomusikologian yliopisto-opetus voi edesauttaa dialogiseen keskusteluun tarvittavien kykyjen kehittämistä ja siten harjaannuttaa opiskelijoita demokraattiseen yhteiselämään. Aineistona käytän omakohtaisia kokemuksiani; näytän, miten kokemukseni etnomusikologian opiskelijana ovat kehittäneet pedagogista ajatteluani ja opetustyöni tavoitteita. Ensin kuvailen kokemuksiani jatko-opiskelijana Pennsylvanian yliopistolla Yhdysvalloissa. Sitten kerron, kuinka dialogin kykyjen harjoituttaminen toteutuu opetustyössäni Helsingin yliopistolla. Opetuksellista näkemystäni määrittää transformatiivisen oppimiskokemuksen käsite. (Mezirow et al 1996; 1997; Nevgi & Lindblom-Ylänne 2009: 209.) Sen ohjaama analyysini nojautuu filosofi Kai Alhasen teoriaan dialogista demokratiassa. Alhasen mukaan dialogi on tietynlaista keskustelua, jossa osallistujat tarkastelevat yhdessä minkälaisia merkityksiä he antavat käsitellyille aiheille. Siten keskustelu voi johtaa luottamuksen rakentamiseen ja ymmärrykseen osallistujien kesken. Kuitenkin osallistuminen dialogiseen keskusteluun vaatii taitoja, joita on harjoiteltava. Nämä taidot ovat virittäytyminen, kuvittelu, harkinta, leikki ja usko. (Alhanen 2016.) Lopuksi annan työkaluja siihen, miten dialogisen keskustelun taitoja voisi harjoitella etnomusikologian opetuksessa. Yleisesti ottaen artikkelini on puheenvuoro etnomusikologian yliopisto-opetuksen arvon puolesta.

Artikkelissa tarkastellaan populismin ideologista väkevöitymistä populistisen radikaalioikeiston herättämänä kysymyksenä. Ernesto Laclaun käsittein kuvataan aluksi argumentaatioltaan heikoksi mainitun populistisen retoriikan liikettä muodostavaa voimaa. Laclaun kuvaamat ”tyhjät” ja ”kelluvat” merkitsijät voivat panostua myös ideologisesti liikkeen luonnetta muuttavalla tavalla. Populismin ytimeltään heikko ideologisuus altistaa uusiin ideologisiin linkityksiin ja panosten väkevöitymiseen sen omassa retoriikassa. Siten ideologiaa ei ymmärretä vain populismia jälkikäteen vahvistavaksi aatteeksi, vaan sen merkitsijöitä muuttavaksi dynaamiseksi mahdollisuudeksi. ”Tyhjän merkitsijän” käsitteen kautta Laclaun kuvaama populismin retoriikka kytkeytyy artikkelissa Slavoj Žižekin analyysiin ideologisesta fantasiasta suurten kertomusten jälkeen – ideologioihin ei enää entiseen tapaan uskota, mutta niiden virittäminä toimitaan ”kyynisesti" arjen käytännöissä. Ristiriitojen ylittämiseen tarvittava fantasialisä liittyy myös Laclaun ajatukseen yhteiskunnallisesta täyteyskuvitelmasta, jonka mahdottomuus antaa lisää voimaa populistiselle kahtiajaolle. Poliittisten vaatimusten ja täyteyskuvitelmien estyminen tuottaa helposti negatiivisten tyhjien merkitsijöiden paikkoja, sijaisuhreja eli syntipukkeja. Tätä ilmiötä kuvataan lähinnä René Girardin käsittein. Edellä kuvatulla käsitteistöllä tarkastellaan yhtä Jussi Halla-ahon varhaista blogikirjoitusta populistista me–muut jakoa hyödyntävänä kulttuuri-ideologisena tekstinä, jossa nativistinen fantasia antaa ideologisen ponnen muodoltaan rationaaliselle diskurssille. Tästä päädytään lyhyeen loppupohdintaan ”kansan” käsitteen ideologisoitumisesta ja tasa-arvon käyttötavoista oikeistopopulismissa.