Auswahl der wissenschaftlichen Literatur zum Thema „Virolaiset“

Artikkelissa tarkastellaan suomalaisten ja virolaisten opiskelijoiden visioita perheen ja sukulaisuussuhteiden lähitulevaisuudesta. Aineistona on 112 eläytymiskertomusta Tampereelta ja Tallinnasta. Opiskelijoita pyydettiin jatkamaan jompaa kumpaa kahdesta erilaisesta kehyskertomuksesta. Artikkelissa edetään aineistolähtöisesti visioihin nojautuen globaalilta tasolta kansallisvaltion kautta perheen ja sukulaisuussuhteiden yksityisyyteen. Aineistoa peilataan erityisesti modernia riskitietoutta koskeviin teoreettisiin keskusteluihin. Tutkimusote on poikkikulttuurinen vertailu. Tutkimuskysymyksenä on, millainen on turvattomuuden ja kuvitellun perhe-elämän tulevaisuuden kytkös. Suomalaisten ja virolaisten vastausten välillä on eroja ja yhtäläisyyksiä. Keskeisimmiksi eroiksi nousevat perhekäsitykset. Virolaiset näyttävät pitävän perinteistä perhemallia ikään kuin turvallisuustakuuna. Suomalaiset taas leikittelevät perheen käsitteellä ja turvaisivat mielellään hyvinvointivaltioon.

Artikkeli käsittelee Aino Kallaksen pienoisnovellia ”Meillä on kuollut mukana”, joka sisältyy osaksi novellisarjaa ”Saarenmaalainen intermezzo” (teoksessa Lähtevien laivojen kaupunki, 1913). Kohdetekstiä ei ole aiemmin käsitelty tutkimuksessa, ”Saarenmaalaista intermezzoakin” vain vähän. ”Meillä on kuollut mukana” -novellia tarkastellaan artikkelissa kuvauksena nimettömästä, tuntemattomasta työmiehestä ja hänen kipuamisestaan kohti saarelaisyhteisön arvostamaa merenkulkijoiden joukkoa. Tämän sosiaalisen nousun tekee mahdolliseksi miehen odottamaton kuolema merellä: novelli keskittyy kuvaamaan merimatkaa, joka on miehen viimeinen matka niin kirjaimellisesti kuin vertauskuvallisesti. Analyysissa tuodaan esiin novellin yhtymäkohtia Kallaksen muuhun tuotantoon sekä niin kutsutun merikirjallisuuden lajiin. Tarkasteltavaa novellia nimitetään artikkelissa miniatyyriksi. Nimityksellä korostetaan novellin yhtymäkohtia ajan virolaiseen kirjallisuuteen, jossa (proosa)miniatuuroli keskeinen uusi laji. Virolainen proosa uudistui 1900-luvun alussa voimakkaasti. Ajanjakso oli etenkin novellin uudistumisen aikaa, ja siihen vaikuttivat kansainväliset kirjallisuus- ja lajiesikuvat. Artikkelissa tuodaan esiin kohdetekstin yhteisiä piirteitä kirjoittamisaikansa virolaisen uudistuvan novellin (etenkinminiatuurin) kanssa. Artikkelissa esitetään, että Kallaksen 1910-luvun molemmin puolin ajoittuva taiteellinen murroskausi itse asiassa mukaili ajan virolaisen kirjallisuuden kehityslinjoja.

Artikkeli käsittelee suomalaisten ja virolaisten yliopisto-opiskelijoiden tulevaisuusvisioita teknologisoituvasta perhe-elämästä ja sukupolvisuhteista. Yliopisto-opiskelijat ovat tulevaisuuden päättäjiä ja asiantuntijoita. Artikkelissa kysytään, miten yliopisto-opiskelijat visioivat teknologian ja perhe-elämän suhteita lähitulevaisuudessa, erityisesti vuorovaikutuksen aitoutta. Ovatko he huolissaan esimerkiksi siitä, että juuri teknologia muuttaa perhesuhteita vääjäämättömästi huonompaan suuntaan? Kirjoitusaineisto on kerätty eläytymismenetelmällä vuosina 2015–2018 tamperelaisissa ja tallinnalaisissa yliopistoissa, kuudessa eri luentotilaisuudessa. Vastaajista oli virolaisia 61 ja suomalaisia 79. Aineisto analysoitiin teorian ohjaamalla sisällönanalyysillä. Teknologiaksi ymmärrettiin aineistossa esimerkiksi mediateknologiaa, tekoälyä, digitalisaatiota ja robotisaatiota koskevat visiot. Tuloksissa tarkastellaan ensin teknologiaa perheiden sisäisessä vuorovaikutuksessa ja toiseksi teknologiaa kotitaloudessa ja palveluissa. Ikää eriteltiin enemmän kuin sukupuolta. Perhe-elämä näyttäytyi jähmeänä, luonteeltaan hitaasti muuttuvana ja totunnaisena, ja teknologia puolestaan nopeasti muuttuvana ja hämmennystä aiheuttavana. Teknologisoitumisen aiheuttama huoli kiteytyi piittaamattomuuteen ja muutoksiin erityisesti perheen psykososiaalisessa vuorovaikutuksessa. Aitoa ja oikeaa perhe-elämää kaivattiin. Suomalaiset ja virolaiset jakoivat pitkälti samat näkemykset teknologiasta, vaikka perhekäsityksissä oli eroa. Asiasanat: perhe, tulevaisuusvisiot, teknologia *** ”A person doesn’t feel to need a family or another person.” Technology, family and intergenerational relationships in students’ future visionsRitva Nätkin & Sanna Kivimäki The article deals with the future visions of Finnish and Estonian university students concerning family and intergenerational relationships, which are becoming increasingly influenced by technology. University students are the decision-makers and experts of the future. The article investigates how university students envision the relationship between family life and technology in the near future, particularly the genuineness of family interaction. Are they worried, for example, about technological determinism, according to which technology is about to cause changes in families and other social relations? The written data was gathered using an empathy-based story method during 2015–18 in six different classrooms and lessons. A total of 61 Estonians and 79 Finns wrote their stories. The data was analyzed using theory-based content analysis. Technology which appeared spontaneously in the data included media technology, artificial intelligence, digitalization and robotization, for example. The findings showed that technology is examined first in the internal interaction of families, and second as a part of the household and services. Age was specified more than gender. Family life seemed to be inert and conventional, changing slowly in character. Technology, for its part, was seen as changing rapidly and causing confusion. The concern caused by technological development crystallized in particular in the changes in the psycho-social interaction of families, but not in the working of households or services. A genuine and true family life was sought after. Finns and Estonians largely shared the same visions of technology, but there were differences in family concepts. Keywords: family, future visions, technology

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli validoida mittari, jolla arvioidaan ammattikorkeakouluopiskelijan osaamista sosiaali- ja terveydenhuollon (sote) sähköisten palveluiden kehittämisessä. Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata ammattikorkeakouluopettajien näkemystä siitä tiedosta, taidosta ja osaamisesta, jota ammattikorkeakoulun sote-opiskelijoiden, informaatioteknologian (IT) insinöörien ja IT-liiketalouden opiskelijoiden sekä liiketalouden-opiskelijoiden tulee osata soten sähköisten palvelujen kehittämisestä valmistuttuaan ammattikorkeakoulusta. International Medical Informatics Association (IMIA) on laatinut suosituksen soten tiedonhallinnan biomedicine and health information (BMHI) opetussuunnitelmasta ja sitä sekä palvelumuotoiluosaamiskuvauksia oli käytetty viitekehyksenä laadittaessa opiskelijoiden osaamisen mittaria, jota nyt suomalaiset, virolaiset ja latvialaiset opettajat (n = 17) asiantuntijaryhmänä arvioivat. Mittari oli englanninkielinen. Arviointi tapahtui 4-portaisella Likert-asteikolla ei tärkeä – tärkeä ja ei soveltuva – soveltuva. Niistä laskettiin koko lomakkeen sisällön luotettavuusindeksi (S-CVI/Ave) ja osaamislausekohtaiset sisällönluotettavuusindeksit (I-CVI), joiden hyväksymisrajaksi määriteltiin 0,80 kirjallisuuden mukaan. Kyselyn 82 osaamislauseesta jäi opettajien arvioinnin jälkeen 35 osaamislausetta kuvaamaan opiskelijoiden tarvittavaa osaamista. Koko mittarin tärkeys (S-CVI/Ave) oli ensin 0,84 ja lauseiden vähennyksen jälkeen 0,94. Soveltuvuuden luotettavuusindeksi (S-CVI/Ave) oli ensin 0,72 ja vähennyksen jälkeen 0,91. Monialaisen vastaajaryhmän näkemykset osaamislauseiden tärkeydestä ja soveltuvuudesta oman alan opiskelijoille vähensivät erityisesti soveltuvuuden osalta osaamislauseita. Tutkimus osoittaa, että opettajat eivät vaadi yhtä laajaa osaamislauseiden määrää kuin kansainväliset suositukset esittävät. Mittarin validointia jatketaan selvittämällä kansallisesti ammattikorkeakoulujen opettajien näkemyksiä kandidaattitason opiskelijoiden osaamisen tarpeesta.

This article explores how a systematic study of a person’s life can be revealing of larger political processes, for instance the dynamics between states and political actors during the Cold War period. The biographical method utilised in this article – the study of Finnish long-term politician Johannes Virolainen’s archive – enables the discerning of illogical and contradictory features in the behaviour of the Soviet Union. The article highlights multipolar-multilevel interactions of the Cold War: 1) how the Soviet Union could not ignore medium level political actors from small states, such as Virolainen, and 2) how the balance between Cold War blocs in Europe was truly a conundrum for the Soviet Union, which created interesting scopes of action for political actors.

Artikkeli tutkii poliittisten ideologioiden esittämistä Disco Elysium -pelissä (Viro 2019) epäonnistumisen tematiikan kautta. Virolaisen indie-peliyhtiö ZA/UM:n kehittämässä, fiktiiviseen maailmaan sijoittuvassa roolipelissä pelaajan tehtävänä on selvittää poliittisesti motivoitunut lynkkaus Revacholin kaupungin telakka-alueella. Tehtävää vaikeuttaa protagonistin ennen pelin alkua ottama humalaputki, jonka jäljiltä hän ei kykene muistamaan nimeään, persoonaansa tai edes maailmaansa. Artikkeli kysyy, miten absurdin humoristinen mutta synkkä peli rakentaa kuvauksia erilaisista poliittisista ideologioista (kommunismista, fasismista, kapitalismista ja sentrismistä) ja mahdollistaa pelaajan kanssakäymisen näiden ideologioiden kanssa epäonnistumisen kautta. Artikkeli pohtii epäonnistumista sekä pelimekaanisena että pelin maailmaan rakennettuna temaattisena elementtinä. Lähipeluun avulla se tuottaa analyysia pelin esittämästä maailmasta ja sen pelillisistä ratkaisuista ja kontekstualisoi sitten löydöksiään suhteessa pelin kehittäjien näkemyksiin työstään sekä pelin vastaanottoon kriitikoiden parissa. Artikkeli väittää, että pelimekaanisten ratkaisuidensa avulla peli esittää epäonnistumisen kautta näkemyksiä kuvailemistaan ideologioista ja rakentaa samalla laajempaa maailmankuvaa, jonka keskiössä on epäonnistumisen oma ideologisuus. Disco Elysium and the political ideology of failure The article explores the portrayal of political ideologies in the video game Disco Elysium (2019) through the thematic of failure. Developed by an Estonian indie game company ZA/UM, the role-playing game sets player in a fictive world and tasks him with solving a politically motivated lynching at the industrial harbor district of the city of Revachol. The mission is hindered by the protagonist’s drinking binge prior to the start of the game, which has caused him to forget his name, persona and even his world. The article questions how the absurdly humorous and yet dark game constructs its depictions of political ideologies (communism, fascism, capitalism, and centrism) and enables the player to interact with these ideologies through the notion of failure. The article examines failure as both a game mechanical and a thematical element built into the game’s world. Through the method of close-playing, it produces analysis of the world produced by the game as well as its game mechanical decisions. It then contextualizes its findings in relation to the pronouncements of the game developers regarding their work as well as the game’s reception among critics in international gaming media. The article argues that through its game mechanical decisions, the game uses failure to create arguments regarding the political ideologies it depicts. It uses these arguments to create a wider worldview, at the heart of which lies an ideology of failure.

Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut joka-, mikä- ja kuka-relatiivikonstruktioita virolaisten suomenoppijoiden kirjoitelmissa. Tutkimukseni tavoitteena on ollut selvittää, millaisia virheitä oppijat ovat kunkin relatiivikonstruktion kohdalla tehneet ja mistä virheet mahdollisesti johtuvat. Tähän liittyen tarkoitukseni on ollut tutkia, onko joidenkin virheiden kohdalla havaittavissa viron kielen siirtovaikutusta. Virheitä olen tarkastellut seuraavissa neljässä virhetyypissä: 1) pronominin tai korrelaatin paikka tekstissä on virheellinen, 2) pronomini tai korrelaatti on väärässä muodossa, 3) korrelaattia ei ole ilmipantu tai se on epäselvä ja 4) pronominivalinta on virheellinen. Edellä lueteltuihin virhetyyppeihin liittyen tarkoitukseni on lisäksi ollut saada selville, mitkä ovat yleisimmät suomenoppijoiden kirjoitelmissa ilmenevät virhetyypit. Tutkimukseni on korpuspohjainen ja kuuluu kontrastiivisen kielentutkimuksen ja virheanalyysin viitekehykseen. Aineistonani on ollut 123 suomea vieraana kielenä oppineen virolaisen kirjoittajan kirjoitelmaa, jotka sijoittuvat eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoille B1–B2. Kyseiset kirjoitelmat olen kerännyt Kansainvälisen oppijansuomen korpuksesta (ICLFI). Tutkimusmetodini tekstejä tarkastellessani on ollut pääosin kvalitatiivinen, mutta olen kuitenkin hyödyntänyt kvantitatiivisia menetelmiä silloin, kun olen tarkastellut jonkin teksteissä havaitsemani piirteen yleisyyttä tai toistuvuutta. Tutkimuksestani metodologisesti erityisen kiinnostavan tekee käyttämäni potentiaalisen esiintymisen analyysi: sen lisäksi, että olen laskenut eri virhetyyppien prosentuaalisen osuuden jokaisen relatiivikonstruktion virheellisistä esiintymistä, olen laskenut myös, mikä on virheellisten muotojen osuus kunkin relatiivikonstruktion kaikista esiintymistä. Tämä laskentatapa on siis sisältänyt myös kohdekielen standardien mukaisesti muodostetut tapaukset. Kiinnostavaa on myös se, että olen verrannut oppijansuomiaineistoni virheitä natiiviaineiston virheisiin. Kyseinen vertailu antaa viitteitä siitä, mitkä tutkituista virhetyypeistä ovat natiiveille ja ei-natiiveille yhteisiä. Tutkimusaineistoni analyysi osoittaa, että eniten virheitä suhteessa kaikkiin relatiivikonstruktioesiintymiin on tehty kuka-konstruktion kohdalla. Toisiksi eniten virheitä on tehty mikä-konstruktion kohdalla, ja vähiten virheitä tapausten kokonaislukumäärään suhteutettuna on tehty joka-relatiivikonstruktion kohdalla. Tulokset mikä- ja kuka-relatiivikonstruktioiden suuresta virheellisestä määrästä aineistossani puoltavat aiempia tutkimustuloksia, joiden mukaan kieltä opetteleva soveltaa uuteen kieleen niitä rakenteita ja ilmaisustrategioita, jotka hän jo ennestään hallitsee. Relatiivipronominit, mikä ~ mis ’joka, mikä’; kuka ~ kes ’joka, kuka’, poikkeavat käytöltään suomessa ja virossa, vaikka vartaloiltaan pronominit muistuttavat toisiaan. Joka-relatiivipronominilla taas ei virossa ole olemassa omaa vastinetta. Lähde- ja kohdekielen samanlaisuudet auttavat oppijoita kohdekielen tuottamisessa, mutta ne saattavat myös ohjata oppijaa harhaan esimerkiksi tapauksissa, joissa viron ja suomen sanojen konvergenssi on fonologinen mutta ei semanttinen. Oppijankieli- ja natiiviaineistojen vertailusta saadut tulokset osoittavat, että molemmissa aineistoissa eniten virheitä on tehty pronominivalinnassa eli tutkielmani virhetyypissä 4. Kyseisen virhetyypin yleisyys niin oppijankieliaineistossa kuin natiiviaineistossa osaltaan indikoi, että relatiivipronominien valintaan vaikuttavat periaatteet eivät ole täysin kummankaan kielenkäyttäjäryhmän hallinnassa, ja niihin olisi hyvä panostaa sekä äidinkielen tunneilla että vieraan kielen opetuksessa. Toiseksi yleisin oppijankieliaineistoni virhetyyppi on virhetyyppi 2, jossa pronominia tai korrelaattia on taivutettu virheellisessä luvussa tai sijassa. Toisin kuin oppijankieliaineistossani natiiviaineistossa ei kyseisessä virhetyypissä esiinny kuin yksi virhe. Suomenoppijoiden virheet selittynevätkin virhetyypin 2 kohdalla pitkälti lähdekielen siirtovaikutuksella. Virhetyyppien 1 ja 3 tapauksista taas lähes kaikissa virheet vaikuttaisivat olevan seurausta pitkistä ja jäsentymättömistä lauserakenteista. Oppijat ovat mitä ilmeisimmin tavoitelleet taitotasolleen liian monimutkaista kohdekielistä rakennetta, jolloin virhetyypin 1 tapauksissa korrelaatti on jäänyt liian kauas siihen viittaavasta relatiivipronominista ja virhetyypin 3 tapauksissa korrelaatti on jäänyt kokonaan merkitsemättä tai muuten epäselväksi. Olen osaltani pyrkinyt virheiden syiden analysoinnissa noudattamaan aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esiintyvää jakoa, jossa virheet on luokiteltu lähdekielestä aiheutuviin interlingvaalisiin, kielen sisäisiin intralingvaalisiin virheisiin sekä kehityksellisiin eli oppijoiden kielitaitotasosta johtuviin virheisiin. Kuitenkaan läheskään aina ei voida sanoa, onko jokin selvästi lähdekielen vaikutusta vai kohdekielestä johtuvaa. Virheiden taustalla saattaa olla samanaikaisesti monenlaisia vaikuttavia tekijöitä, eikä esimerkiksi kohdekielen oman systeemin vaikutus ole intralingvaalisissakaan virheissä yksiselitteinen, sillä useissa tapauksissa ne saavat alkunsa äidinkielen siirtovaikutuksesta. Tämän myös oma tutkimukseni näyttäisi osaltaan todentavan, ja tästä syystä olen paikoitellen esittänyt virheille useamman mahdollisen eri selityksen.

AbstractIn 1968, Kalervo Siikala sent the Finnish Minister for Education Johannes Virolainen a long plaidoyer for a state-funded cultural policy with an ambitious international outreach. He emphasized the developments that had happened since the war in Finland’s international contacts and criticized what he saw as a Finnish cultural field still locked under hierarchical, conservative private cultural organizations, dominated by conservative elites, old-fashioned institutions, and defiance towards the Eastern bloc. Siikala wanted a new, dynamic, open and democratic cultural policy, with a stronger role for the Finnish state to coordinate private organizations and steer their activities towards the country's official foreign policy line and the goals of Finland's developing welfare state. It had to emphasize the interest of the youth and young people, who wanted to get rid of old hierarchies, and adapt cultural policy to a geopolitical context dominated by Soviet influence. Siikala stopped short of proposing a fully state-controlled cultural field, but demanded better instruments to coordinate private initiatives by public resources: “cultural life has to develop its own organic way and find its own direction”, he wrote, although it had to do so “in those limits set by the possibilities and needs of society and economic life”. In an environment dominated by ideas of cultural reform and the influence of a new radical left, the Ministry of Education should be given the possibility to lead the cultural field. The problem was also political: to maintain good relations with the USSR demanded stronger state coordination also in cultural matters.