Auswahl der wissenschaftlichen Literatur zum Thema „Performatiivisuus“

Esittelen tässä katsauksessa ajatusta talouden pedagogisoinnista työkaluna, jolla nostaa esiin ja työstää talouden tietämiseen liittyvää valtaa. Puheenvuoron taustalla on pyrkimys demokraattisesti organisoituvien “talouden uusien muotojen” (Jakonen & Silvasti 2015) tukemiseen sekä talouden performatiivisuudesta käyty akateeminen keskustelu. Performatiivisuus tarjoaa kiinnostavia reittejä talouden representaatioiden tutkimiseen, talouteen liittyvien normien ja tottumusten ymmärtämiseen sekä talousvallan purkamiseen. Lähestyn performatiivisuutta ontologisena käänteenä, josta juontuu myös käytännönläheinen ongelma: talouden tietämisen sosiaalistava ja käyttäytymistämme kouliva luonne. Esitän talouden pedagogisoinnin yrityksenä vastata tähän ongelmaan. Avukseni tähän työhön rientävät kasvatuksen (ja talouden) ajattelijat Jacques Rancière, bell hooks, Eve Kosofsky Sedgwick, Gert Biesta sekä J.K. Gibson-Graham. Tämän tarkastelun seurauksena talouden tietämisen ja tekemisen hierarkioiden kritiikki monipuolistuu ja talousdemokratian käytännölliset mahdollisuudet avartuvat. Lähestymistapa tarjoaa sosiaalipedagogiikan kannalta kiinnostavia haasteita.

Taloutta koskevien ideoiden, arvojen ja tarinoiden tutkimus on ollut keskeinen juonne Poliittinen talous -lehdessä sen kymmenvuotisen historian aikana käydyissä keskusteluissa. Tämä katsausartikkeli osallistuu keskusteluun taloutta koskevien tieteellisten ideoiden performatiivisuudesta tarkastelemalla akateemisen talouskritiikin roolia taloutta koskevien ideoiden muutoksessa ja tätä kautta talousjärjestelmän transformaatiossa. Katsaus käyttää esimerkkinä feminististä, tutkimukseen perustuvaa talouskritiikkiä. Se kysyy, miten marginaalista ponnistava talouskritiikki kamppailee legitimiteetistä ja millaisia ovat tällaisen talouskritiikin mahdollisuudet toimia performatiivisesti eli muovata käytäntöjä. Feminististen talouden tutkijoiden, etenkin taloustieteilijöiden, haastatteluja analysoimalla katsaus tuo näkyviin, miten tiedontuotantoon kytkeytyvät vallan ja alistuksen suhteet voivat heikentää järjestelmäkriittiseen tietoon perustuvien vaatimusten performatiivisuutta. Ei-performatiivisuus ei kuitenkaan ole vääjäämätöntä: kriittistä talouden tutkimusta voi ajatella asteittaisena kamppailuna kohti yhteiskuntaa, jossa sen vaatimukset tulisivat vakavasti otetuiksi ja tunnistetuiksi myös performatiivisessa mielessä.

Olen liikkuvan kuvan tutkija, kirjoittaja, kuraattori ja opettaja. Teen myös performanssiesityksiä, installaatioita ja maalauksia. Joskus taiteeni esittäytymisissä on mukana myös löydettyjä esineitä ja valokuvia. Vuonna 2009 perustin Kokeellisen taiteen nomadisen akatemian, vähätaiteellisen kollektiivisen yhteisön. Kinima-sommittumia (2022) on sarja valokuvamuotoisia dokumentteja vuosina 2021–2022tekemistäni teoksista ja kohtaamistani havainnoista. Ottamani valokuvat ovat tallentumia, joissa näkyy valokuvaamisen performatiivisuus valintana ja tekona. Prosessia kuvaa hyvin ranskan sana agencement, jonka runoilija Kari Aronpuro on kääntänyt ”sommittumaksi”. Sanasta on käytetty myös suomenkielistä käännöstä ”kooste”. Pyrin välittämään omat teokseni mahdollisimman yhdenvertaisina muiden vastaani tulleiden sommittumien kanssa. Yksi valokuvista on toisen kuvaajan ottama dokumentointi performanssistani ja eräs valokuvista näyttää osan talomme pihalla näkemästäni lasten liitupiirustuksesta. Valokuvasarja on osa Kokeellisten taiteiden nomadinen akatemia -projektini Kinima-hanketta (Kínima = kreikan liike).

Tässä artikkelissa tarkastellaan, miten populististen liikkeiden miesjohtajien hahmot rakentuvat mediassa, esimerkkeinä Perussuomalaisten perustaja ja pitkäaikainen puheenjohtaja Timo Soini, Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trump ja Venezuelan edesmennyt presidentti Hugo Chávez. Populismi käsitetään tässä retoris-performatiivisena prosessina laclaulaiseen teoriaan nojaavan populismitutkimuksen suuntauksen mukaisesti. Vaikka keskeinen osa näiden johtajien populistista viestiä välittyy sanallisesti, myös heidän habituksensa ja visuaaliset performatiiviset elementit – mukaan lukien kehonkieli, persoona, tilankäyttö ja pukeutuminen – täydentävät ja ennen kaikkea alleviivaavat heidän sanomaansa luoden mielikuvaa poliittisesta eliitistä poikkeavasta johtajasta, jolla on erityinen suhde kansaan. Keskeisiä performatiivisia elementtejä populististen johtajien representaatiossa ovat autenttisuus ja kansallisen kontekstin luomat erot emotionaalisen suhteen luomisessa kansan ja johtajan välille sekä maskuliinisuuden esitykset, joita artikkelissa tarkastellaan yhdistämällä teatterin tutkimusta (Goffman 1956) ja sosiaalisten performanssien tutkimusta (Alexander 2004) laclaulaiseen populismin tutkimukseen.