Auswahl der wissenschaftlichen Literatur zum Thema „Pääjohtajat“

”EU:n työikäisestä väestöstä tulisi peräti 83 prosentin olla työssä, jotta nykyinen väestön huoltosuhde ja sosiaaliturvajärjestelmä voitaisiin säilyttää”, kirjoittaa pääjohtaja Juhani Lönnroth EU:n komissiosta. Euroopassa etsitään yhä tietä kestävään kehitykseen, hyvinvoinnin turvaamiseen ja täystyöllisyyden saavuttamiseen. Kilpailukyky, koulutus ja osaaminen nähdään useimmiten avaimina näiden päämäärien saavuttamiseksi. Mutta jos nämä ovat avaimia parempaan tulevaisuuteen, nousee mieleen joukko kysymyksiä.

European Round Table of Industrialists (ERT) on 45 eurooppalaisen suuryrityksen pääjohtajien muodostama elin. Sen puheenjohtaja tällä hetkellä on Nestlén pääjohtaja Helmut Maucher. Suomesta Round Tableen ovat kuuluneet Nokia ja UPM-Kymmene. Kaksi vuotta sitten European Round Table julkaisi yhteisen selvitykseen perustuvan kannanoton “Education for Europeans, Towards the Learning Society“. Nyt se on saanut jatkoa. Toukokuun lopussa ERT julkisti uuden asiakirjan “Investing in Knowledge, The Integration of Technology in European Education”. Raporttia työstäneessä työryhmässä toimi myös osastopäällikkö Kaisa Kautto-Koivula Nokia Telecommunicationsista.

Euroopan komission aikuiskasvatusosaston pääjohtaja Nikolaus van der Pas myönsi haastettelun Lifelong Learning in Europe -lehden toimittajalle Eeva Siiralalle. Aikuiskasvatus julkaisee haastattelun suomeksi. Katsantokanta elinikäiseen oppimiseen on EU:ssa laajentunut merkittävästi ydinasioista, työllistettävyydestä ja joustavuudesta työelämässä. Nyt koetaan yksilö itsessään arvokkaaksi: yksilönä, kansalaisena, ammatinharjoittajana ja sosiaalisena olentona. Aktiiviseen kansalaisuuteen kuuluvat taidot ovat tärkeitä monessa mielessä, jopa sukupuolten tasa-arvon valtavirtaistamisessa, rasismin ja muukalaisvihan vastustamisessa, kestävien ja ympäristöä vahingoittamattomien tuotantotapojen omaksumisessa ja kehittämisessä, oikeuksien puolustamisessa työpaikalla sekä luottamustehtävien ja vastuun ottamisessa työntekijäelimissä ja -järjestöissä.

Kirjallisuuden maisteri Eino S. Repo (1919–2002) nousi Yleisradion pääjohtajaksi presidentti Urho Kekkosen ja hänen lähipiirinsä ehdokkaana, kulttuurihenkilönä ja kekkoslaisen ulkopolitiikan aktiivisena tukijana vuonna 1965. Pääjohtajana Revon tavoitteena oli Yleisradion ohjelmatoiminnan vapauttaminen konservatiivisesta hegemoniasta, johon yhtiö oli jähmettynyt toisen maailmansodan jälkeen. Tässä tutkimuksessa pyrin selvittämään, millä tavoin Repo kehitti Yleisradion ohjelmapolitiikkaa ja mitkä olivat uudistusten vaikutukset niin ohjelmapolitiikassa että julkisessa keskustelussa. Keskeisenä tutkimuskirjallisuutena olen käyttänyt Raimo Salokankaan ansiokasta yleisradiohistoriikkia Aikansa oloinen sekä lähdekirjana aikalaiskirjallisuuteen lukeutuvaa Pertti Hemánuksen teosta Reporadion nousu ja tuho. Lisäksi Eino S. Revon muistelmateos Pihlajanmarjat on tärkeä lähdeteos tutkimukseni kannalta kuten myös Yleisradion suunta -mietintö, jossa määriteltiin informatiivisen ohjelmapolitiikan ihanteet. Kontekstualisoimalla Revon muistelmia ja muita aikalaislähteitä taustoittavaan tutkimuskirjallisuuteen pyrin löytämään punaisen langan Revon ohjelmapolitiikan takana. Lähdekriittinen ongelma on se, että Repo ei ole suppeissa muistelmissaan juurikaan kertonut julki aatteellisia vaikuttimiaan. Etsin niistä johtolankoja tekemällä päätelmiä Revon sosiaalisen suhdeverkoston sekä hänen henkilö-, koulutus- ja ammattihistoriansa perusteella. Informatiivisen ohjelmapolitiikan teoriapohjaa tulkitsen vertaamalla sitä muun muassa pragmatismiin ja valistusajattelun ihanteisiin. Valtateorioiden avulla hahmottelen Revon johtajaprofiilia ja hänen suhteitaan muihin Yleisradion päättäviin elimiin ja johtajiin. Yleisradion valistus- ja sivistystehtävän täyttämiseksi Repo ryhtyi kehittämään niin kutsuttua informatiivista ohjelmapolitiikkaa, joka perustui tieteellisen tutkimuksen tuloksiin. Se leimattiin julkisuudessa marxilaiseksi retoriikaksi ja aivopesuksi, koska informatiivisen ohjelmapolitiikan päätavoitteena oli yksilön oman ajattelun aktivoiminen. Marxilaisen dialektiikan tavoin Revon johtaman Yleisradion ohjelmistossa etsittiin ratkaisuja ristiriitojen kautta ja hylättiin normiajattelun kahleet. Havaintojeni mukaan Revon ohjelmapoliittinen lähestymiskulma mukaili kuitenkin lähemmin liberalismia ja pragmatismia kuin marxismia, joka oli propagandistisena terminä oikeistolaisten kriitikoiden käytössä. Informatiivisessa ohjelmapolitiikassa oli nähtävissä myös valistusihanteita, jotka liittyivät Yleisradion haluttuun osallistuvaan rooliin kasvatuksessa ja opetuksessa. Niin kutsutun Reporadion historia on täynnä toistuvia kiistoja siitä, mikä on sallittua suomalaisessa radio- ja televisiojulkisuudessa. Mitä voi julkaista ja mitä ei ja mitkä ovat oikean ja mitkä väärän todellisuuskokemuksen tulkintoja. Eino S. Repo oli liberaali ja salliva johtaja, joka antoi toimittajille entistä enemmän vapauksia toteuttaa ohjelmia. Reporadion toimittajat ja ohjelmantekijät kyseenalaistivatkin aktiivisesti niitä rajoja, joita poliitikot olivat Yleisradion toimintaan asettaneet. Reporadio mielletään usein radikalismin ja vasemmiston airueksi, mutta näkemykseni mukaan Eino S. Revon johtama Yleisradio oli varsin edistyksellinen. Ohjelmapoliittinen sisältö sai kuitenkin käytännön tasolla yksipuolisesti porvarillisesta ideologiasta poikkeavia muotoja, millainen tilanne on historiallisesti esiintynyt vain kerran aiemmin Hella Wuolijoen johtaman Yleisradion aikana 1940-luvun loppupuolella. Samankaltaisuutta on havaittavissa myös Revon ja Wuolijoen ammatillisissa kohtaloissa — poliittiselle eliitille epämieluisista pääjohtajista hankkiuduttiin eroon. Uskon tutkimukseni havainnollistavan, että Eino S. Revon käynnistämä ohjelmapoliittinen murros oli erittäin merkittävä tapahtuma Suomen aatehistoriassa. Kenties Revon salliva ja kokeileva asenne avasi sellaisia henkisiä patoja, jotka olisivat aiheuttaneet muussa tapauksessa suurempia yhteiskunnallisia ongelmia.