Auswahl der wissenschaftlichen Literatur zum Thema „Fossiilit“

Lantaa ja lantapohjaisia orgaanisia lannoitevalmisteita saa käyttää vain 170 kg/ha kokonaistyppeä vastaavan määrän kalenterivuodessa ns. nitraattiasetuksen asettaman rajoituksen takia. Rajoituksella pyritään estämään pohjaveden nitraattipitoisuuden nousua epäterveelliseksi. Rajoitus ei koske muita lannoitevalmisteita. Rajoitus rajaa useiden kasvien lannasta tai lantapohjaisista lannoitevalmisteista tulevan liukoisen typen annoksen liian pieneksi täyden sadon saavuttamiseksi. Niistä tulevaa typpilannoitusta voidaan täydentää tavoitetasoon mineraalilannoitteilla. Täydennyslannoitus mineraalilannoitteilla on usein muutoinkin tarkoituksenmukaista, koska se takaa riittävän typen saannin kasvukauden alussa ja pienentää lannasta ja orgaanisista lannoitevalmisteista tulevan liukoisen typen annoksen vaihtelun hyväksyttävällä tasolle. Tämä vaihtelu johtuu niiden liukoisen typen pitoisuuden vaihtelusta ja levityksen epätasaisuudesta. Mineraalilannoitteiden typpi on yleensä otettu ilmakehästä hyödyntäen fossiilista energiaa. Sitä voidaan kuitenkin valmistaa myös kierrätysmateriaalista, kuten lannasta. Kun lannasta erotetaan nesteosa ja siitä stripataan liukoista typpeä ammoniakkina ja pestään se edelleen rikki- tai typpihapolla saadaan epäorgaanista lannoitevalmisteeksi luettavaa ammoniumsulfaattia tai –nitraattia, jota ei ns. nitraattiasetuksen kokonaistypen annoksen rajoitus koske. Saatu lannoite on nestemäistä, mutta se voidaan myös rakeistaa. Rakeistamisesta syntyy kuitenkin lisäkustannuksia. Tilatason toimintana lannoite kannattaa käyttää nesteenä, koska logistiset kustannukset jäävät pieniksi, vaikka tuote ei olisikaan yhtä konsentroitua kuin rakeiset lannoitteet. Lisäksi nestemäiset lannoitteet voivat olla paremmin kasvien käytettävissä tai niiden levitys voi olla helpompaa. Lisäksi ne sopivat erityisesti kasvustolle annettavaan lisälannoitukseen. Suomessa lannoitteet on kuitenkin perinteisesti käytetty rakeisena ja koneet on suunniteltu niiden levittämiseen. Nestemäisten lannoitteiden levitykseen kasvustoon sopivat kasvinsuojeluruiskut. Niillä ei kuitenkaan voida sijoittaa, mistä on erityistä etua Suomen lyhyessä kasvukaudessa. Amerikan Yhdysvalloissa nestemäisten typpilannoitteiden sijoittaminen on yleistä, ja heillä on käytössään siihen tarvittavat koneet. Tässä tutkimuksessa selvitettiin lannasta potentiaalisesti valmistettavien lannoitteiden käyttöä kevätvehnän lannoituksessa kenttäkokeella vuonna 2014 Jokioisissa ja vuonna 2015 Kaarinassa. Tutkittavana oli nestemäisen ammoniumsulfaatin ja -nitraatin bulkkikäyttö kevätvehnäkasvuston perustamisen yhteydessä. Ammoniumsulfaattia ja -nitraattia myös sijoitettiin rakeisena kylvölannoittimella kylvön yhteydessä. Vuonna 2015 tutkittiin myös nestemäisen typpilannoitteen sijoittamista kylvön yhteydessä amerikkalaisvalmisteisella kylvölannoittimella. Tähkimisvaiheessa levitettiin edellisten lisäksi ureaa kasvinsuojeluruiskulla valkuaispitoisuuden nostamiseksi. Tulosten perusteella perinteinen rakeinen mineraalilannoite sijoitettuna kylvölannoittimella on varsin hyvä ratkaisu. Muilla ratkaisulla voidaan saavuttaa lähes sama satotulos. Bulkkikäyttö ja rakeisen ammoniumsulfaatin käyttö saattaa olla perusteltua, jos tuote on edullista. Ammoniumsulfaatti ei näytä sopivan ainakaan laimentamatta valkuaispitoisuuden nostoon.

Bioenergian mielikuvana on luonnonmukainen tuote ja se antaa polttoaineelle ’vihreän’ ilmeen. Bioenergian tuotannosta on kuitenkin muistettava, että mitä pidemmälle tuotetta jalostetaan, sitä enemmän kulutetaan jalostukseen energiaa ja tuotetaan päästöjä. Kun nämä summataan yhteen, voidaan tulla tilanteeseen, jossa biopolttoaine on kuluttanut tuotantovaiheessa runsaasti energiaa ja tuottanut päästöjä ja sen kokonaishyöty voi jäädä vähäiseksi. Tuotannosta on tehtävä sekä energia- että päästöanalyysit, jotta tuotannon järkevyyttä voitaisiin arvioida ja sitä voitaisiin kehittää ympäristöystävällisempään suuntaan. Peltobioenergia kilpailee ruuan tuotannon kanssa. Tällä hetkellä arvioidaan, että maassamme olisi 0,5 milj. ha käytettävissä peltobioenergian tuotantoon. Ruuan ja rehun tuotannosta on muistettava, että suuret sadot perustuvat erityisesti typpilannoitukseen ja typen valmistus on runsaasti energiaa kuluttava prosessi. Jos väkilannoitteiden käyttö vähenee esim. hinnan tai saatavuuden takia, myös satotasot alenevat ja suurempi ala pelloista tarvitaan ruuan ja rehun tuotantoon. Maailmanlaajuisesti maapallon väkimäärä on jatkuvassa kasvussa, jolloin tarvitaan myös enemmän ruokaa. Tämä tarvitsee suurempia peltoaloja eli tulevaisuudessa peltobioenergian tuotantoon ei välttämättä ole kovin suuria aloja käytettävissä. Nykyisin pellolla tapahtuva tuotanto on joko ruuan, rehun tai kuitujen tuotantoa. Kasvit on jalostettu tätä tarkoitusta varten. Peltobioenergian tuotantoon tarvitaan hieman erilaista lähestymistapaa, pääasiana onkin runsaan ja energiakäyttöön sopivan kokonaismassan tuotanto. Tämä tarkoittaa erityyppisten kasvien tarvetta ja myös niiden jalostamista energian tuotannon kannalta. Biomateriaalien tuotannossa pitää pyrkiä niiden kokonaishyödyntämiseen. Esimerkiksi etanolin tai biodieselin tuotannossa on oleellista, että prosessissa syntyvät ’jätteet’, rankki ja rouhe käytetään eläinten rehuksi ja olki energiaksi. Tällöin energiasuhteet saadaan korkeiksi. Bioenergian tuotannossa on muistettava myös taloudelliset ja tekniset edellytykset. Bioenergian käyttöön tai tuotantoon liittyy investointeja ja huoltotyötä, jotka aiheuttavat kustannuksia. Tämän takia yhteiskunta joutuu usein tukemaan bioenergian käyttöä, koska fossiilista polttoainetta on saatavissa halvemmalla kuin bioenergiaa. Bioenergian käyttö aiheuttaa myös teknisiä muutoksia, tuotantoketjut on rakennettava ja koneistettava. Lisäksi biopolttoaineet poikkeavat fossiilisista polttoaineista, jolloin esim. poltto- ja moottori-tekniikassa tarvitaan muutoksia. Tällä hetkellä osa peltoalasta voidaan käyttää bioenergian tuotantoon ja sillä voidaan korvata osa fossiilisen energian käytöstä. Peltoa voidaan kuitenkin myöhemmin tarvita ruuan ja rehun tuotantoon, joten peltobioenergia ei välttämättä ole lopullinen ratkaisu. Peltobioenergian tuotantoa täytyy kehittää kokonaisvaltaisesti edelleen siten, että otetaan tarkasteluun mukaan kaikki näkökannat ja pyritään saamaan aikaiseksi ekologinen ja kestävä ratkaisu. Peltobioenergian tuotantoon liittyvät analyysit eivät ole nykyisellään kovin tarkkoja, epävarmuudeksi ja vaihteluksi on arvioitu jopa 100 prosentin luokkaa. Analyyseissä pitäisi päästä tarkempiin arvioihin, tämä tietäisi menetelmien standardisointia sekä lähtötietojen tarkempaa selvitystä. Ongelmana on myös vuotuiset säävaihtelut, viljelyyn tarvittavat energiamäärä, tuotteen kuivatus ja dityppioksidipäästöt riippuvat sääoloista.

Liikenteen biopolttoaineiden käytön edistämisen yhtenä tavoitteena on kasvihuonekaasupäästöjen vähentäminen. Biopolttoaineen jalostusaste ja tuotantoketju vaikuttavat siihen, miten paljon fossiilista energiaa tuotantoon joudutaan käyttämään. Jalostusasteen noustessa tuotantoon tarvittava energiapanostus saattaa olla merkittävä tuotettavan polttoaineen energiasisällöstä. Biopolttoaineiden tuotantoketjujen energiankulutuksen ja niistä aiheutuvien kasvihuonekaasupäästöjen tunnistaminen onkin oleellista, kun biopolttoaineilla suunnitellaan korvattavan fossiilisia polttoaineita.Biopolttoaineiden raaka-ainetuotannon energiataseen selvittämiseksi tehtiin kaksi kuvitteellista tilamallia, joista toinen oli tärkkelysohraa viljelevä tila ja toinen rypsiä viljelevä tila. Ohran laskelmat tehtiin keskimääräisellä ja keskimääräistä tehokkaammalla tuotantointensiteetillä. Keskimääräisen intensiteetin sato oli 3500 kg/ha ja tehokkaan 4200 kg/ha. Suuremman sadon saamiseksi oletettiin tarvittavan enemmän työtä, lannoitusta ja kasvinsuojelua kuin pienemmän sadon. Rypsin sato oli 1600 kg/ha. Suorakylvötuotantoketjujen satojen oletettiin olevan 10 % tavanomaisen kyntöön perustuvan tuotantoketjun satoa pienempiä.Tilojen koko, viljelyala ja koneistus päätettiin tutkimalla tilastotietoja (Maatilatilastolliset vuosikirjat 2001, 2002 ja 2004) sekä kysymällä ohran ja rypsin ostajilta, millainen on tyypillinen tärkkelysohraa ja rypsiä tuottava sopimustila. Peltotyövaiheiden polttoaineenkulutusluvut saatiin kirjallisuudesta. Laskelmaan otettiin mukaan myös lannoitteiden ja kalkin valmistukseen, niiden kuljettamiseen, siemenen tuotantoon ja sadon kuljettamiseen tarvittava energia. Laskelman ulkopuolelle on toistaiseksi jätetty torjunta-aineiden ja koneiden valmistukseen käytetty energiamäärä. Jos energian käyttö torjunta- aineiden valmistukseen olisi mukana, viljelyketjujen energian kulutus olisi 700 – 1500 MJ (6 – 24 %) suurempi. Koneiden valmistukseen käytetyn energiamäärän mukaan ottaminen lisäisi tuotantoketjujen energiankulutuksen noin puolitoistakertaiseksi.Sekä ohran että rypsin viljelystä muodostettiin erilaisia tuotantoketjuja, joissa vaihtelivat perusmuokkauksen tapa ja intensiteetti, kylvötapa, varastointimenetelmä (lämminilmakuivaus tai ilmatiivis säilöntä), käytettävä lannoite (mineraalilannoite tai lietelanta) sekä kuivaukseen käytetty energianlähde (öljy tai hake).Lannoitteiden ja erityisesti typen valmistukseen kuluu paljon energiaa. Lannoitteiden valmistuksen ja kuljetuksen osuus oli lähes puolet koko ketjun energian kulutuksesta. Paljon energiaa kuluu myös lämminilmakuivaukseen. Muokkaus ja puinti ovat peltotöistä eniten energiaa kuluttavat työvaiheet.Perinteisissä ohran tuotantoketjuissa, joissa perusmuokkauksena oli kyntö tai sänkimuokkaus, uusiutumatonta energiaa kului 16 – 18 % siemensadon energiasisällöstä. Säilöttäessä ohra ilmatiiviiseen siiloon energiaa kului 11 – 13 % ja lannoitettaessa ohra lietelannalla ja käytettäessä haketta lämminilmakuivauksen energianlähteenä, 5 – 6 % siemensadon energiasisällöstä. Tehokkaan tuotantointensiteetin ketjujen kulutus oli yhdestä kahteen prosenttiyksikköä pienempi kuin keskimääräisen. Perinteisissä rypsin tuotantoketjuissa uusiutumatonta energiaa kului 24 – 26 % siemensadon energiasisällöstä. Käytettäessä lannoitukseen lietelantaa ja lämminilmakuivaukseen haketta uusiutumatonta energiaakului 8 %.Tämä tutkimus on osa VTT:n ja MTT:n yhteistutkimuksesta nimeltään ”Liikenteen biopolttoaineiden ja peltoenergian käytön kasvihuonekaasutaseet ja uudet liiketoimintakonseptit – BIOGHG”. Tutkimus päättyy huhtikuussa 2006 ja se kuuluu Tekesin ClimBus-teknologiaohjelmaan. Muut rahoittajat ovat: VTT, MTT, KTM, Neste Oil, PVO ja Vapo.

Vihreä talous, kasvu ja siirtymä erottautuvat kestävää kehitystä kuvaavista politiikkanarratiiveista. Politiikkaohjelmat, agendat ja strategiat pyrkivät suuntamaan kehitystä fossiili- ja muovitalouden jälkeiseen aikakauteen. Siirtymän tulisi lisäksi olla reilu ja oikeudenmukainen erilaisten ihmisten, yhteisöjen ja paikkojen näkökulmasta. Vihreän siirtymän mukaiset agendat ovat monin tavoin lupaavia suuntauksia Itä- ja Pohjois-Suomen kaltaisille alueille, joiden kehitys nojaa pitkälti luonnonvarojen kestävään käyttöön. Nämä Euroopan pohjoisen periferian maakunnat ovat kestävyysmurroksen eturintamassa olevia alueita niiden vahvan luonnonvarakytköksen vuoksi. Kestävyysmurroksen vaihtoehtoisia alueellisia kehityspolkuja tarkastellaan prosessisesti etenevien tutkimuskysymysten avulla: 1) millaisia vihreän siirtymän kehystämiä vaihtoehtoisia maakunnallisia kehityspolkuja kehittämistoimijoiden skenaarionarratiivit tuottavat, 2) miten erilaiset toiminnot sijoittuvat eri kehittämispoluilla ja 3) millaisena alueellinen oikeudenmukaisuus kuvautuu kehityspolkujen pohjalta tulkittuna? Artikkelin analyysi perustuu maakuntaliittojen sekä seutukunnallisten tai kunnallisten kehittämisorganisaatioiden edustajien haastatteluihin. Toivottu kehityspolku kuvautuu alueellisena optimointina, jolloin hyödyt näyttäytyvät maksimaalisina koko maakuntaa koskettavan aluekehityksen kannalta. Todennäköisin kehityspolku puolestaan kuvautuu alueellisena polarisaationa ja hyödyt pirstaleisemmin jakautuneilta. Epätoivottavin kehityspolku kuvautuu alueellisena periferisointina, jolloin höydyt näyttävät kohdistuvan erityisesti alueen ulkopuolelle tai maakuntakeskuksiin ja vastaavasti haitat maakuntien etäisempiin osiin. Alueellinen oikeudenmukaisuus koostuu monista eri elementeistä, joiden yhteisvaikutus tulisi ottaa huomioon alueellista oikeudenmukaisuutta arvioitaessa ja siihen vaikuttaessa.

Energiamurros on erityinen haaste Suomelle, jossa energian ja luonnonvarojen kulutus per capita on erittäin korkea. Koska kaikki ei-fossiiliset energiatuontantomuodot ydinvoimaa lukuun ottamatta käyttävät fossiilisia enemmän maapinta-alaa ja bioenergia (kuten puu) erityisen paljon, kiinnittyy huomio maankäytön hyötysuhteeseen. Suomen rajojen ulkopuolella tuotettujen fossiilienergiajakeiden korvaaminen kotimaisella maapinta-alaan sidoksissa olevilla energiamuodoilla tuottaa joukon uusia kysymyksiä niin maankäytön suunnittelun, teollisen työnjaon, maan ja energiavirtojen omistuksen, raaka-aineiden tuotannon ja käytön sekä sosiaalisen hyväksyttävyyden kannalta. Keskitymme artikkelissa teollisen työnjaon ja omistuksen kysymyksiin. Metsäsektorin tarpeet ovat historiallisesti määritelleet teollista työnjakoa, raaka-aineen ja energian käyttöä. “Maan tapana” on ollut puun hyödyntäminen suurimmaksi osaksi energiana, metsäteollisuuden omien energiaintensiivisten prosessien tarpeisiin. Energiamurroksen sekä metsien hiilivirtojen ja monimuotoisuuden orastavan hinnoittelun myötä maa-alueille syntyy kertaluokkaa, jopa kahta, tehokkaampia ja mahdollisesti myös taloudellisesti houkuttelevampia käyttötapoja, kuten tuuli- ja aurinkovoima, hiilinielut ja luontokompensaatiot. Maankäytön hyötysuhde on puuenergialla kaikkein alhaisin. Tämä kertoo metsien käytön muutosmahdollisuudesta: käyttämällä metsäalaa aurinko- tai erityisesti tuulienergian tuotantoon alueen käytön energiatehokkuus kasvaa, ja tuulienergian tapauksessa suuri osa metsäalueen puusta vapautuu raaka-aineeksi muuhun käyttöön tai metsän omien ekologisten kiertojen resurssiksi.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Yleisradion (Yle) verkkofoorumin pakkoruotsikeskustelua. Selvitän tutkimuksessani, millaisia diskursseja pakkoruotsikeskustelussa aktivoituu, millaisia kieli-ideologioita aineiston diskursiivinen analyysi nostaa esille sekä millaisista kielellisistä valinnoista diskurssit rakentuvat. Tarkastelen diskurssien rakentumista ja kieli-ideologioiden aktivoitumista nomini- ja verbivalintojen analyysilla, mutta joissakin kommenteissa kiinnitän huomiota myös kommenttien kieliopillisiin rakenteisiin, kuten verbimuotoihin ja lauserakenteeseen. Lisäksi selvitän tutkimuksessani, millaisia retorisia keinoja kirjoittajat käyttävät. Tutkimusaineistoni koostuu 120 Ylen verkkosivujen keskustelufoorumilta poimitusta kommentista. Keskityn aineistoni analyysissa kielenpiirteiden laadulliseen tarkasteluun, jolloin tutkimukseni on luonteeltaan kvalitatiivista. Kriittinen diskurssianalyysi on tutkimuksessani näkökulma, jonka avulla analysoin aineistoani. Tutkimukseni tausta muodostuu kielipolitiikkaa ja Suomen kielilainsäädäntöä käsittelevästä luvusta sekä diskurssitutkimukseen keskittyvästä luvusta, jossa hahmottelen kriittisen diskurssianalyysin tutkimusmenetelmää, luon katsauksen poliittiseen diskurssiin ja verkkoteksteihin, sekä pohdin kielen ideologisuuden ja kieli-ideologioiden välistä suhdetta. Aineistossa aktivoituu seitsemän diskurssikategoriaa, joita ovat hyöty-, kielivapaus-, este, enemmistö–vähemmistö-, paremmuus-, asenne- sekä identiteettidiskurssi. Lisäksi aineistosta nousee esille kirjoittajien argumentointitapaa ilmentävä diskurssi, jota nimitän vastadiskurssiksi. Kieli-ideologioita esiintyy aineistossa seitsemän kappaletta. Hyötydiskurssissa nousevat esille instrumentaalinen sekä ekonominen kieli-ideologia, mutta diskurssikategoriassa aktivoituu myös sosiaalisen koheesion ideologiaa sekä pluralistinen ideologiaa lähestyviä kielikäsityksiä. Menneisyysdiskurssissa nousee esille nationalistinen kieli-ideologia. Estediskurssissa puolestaan aktivoituu estämisen ideologia. Pakkoruotsikeskustelussa kiistellään kielipolitiikasta sekä kielipoliittisten tavoitteiden toteutumisesta, jotka kytkeytyvät kielilainsäädäntöön. Huomiota aineistossa herättää se, että kirjoittajat eivät puutu kommenteissaan kielilainsäädäntöön. Lainsäädäntöön nojaavan diskurssin puuttuminen analysoimastani aineistosta kertonee siitä, että kielilainsäädännön olemassaoloa ei tiedosteta eikä lakiin liittyviä kielellisiä oikeuksia ei tunneta. Päätelmät erilaisten diskurssien esiintymisestä sekä kieli-ideologioiden määritteleminen perustuvat subjektiiviseen näkemykseeni, jolloin tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimukseni on yksi mahdollinen tulkinta pakkoruotsikeskustelusta. Verkossa käytävää pakkoruotsikeskustelua voitaisiin tarkastella laajemmassa kontekstissa, ja tehdä vertailevaa tutkimusta verkkokeskustelufoorumien välillä. Sosiaalisessa mediassa, kuten Facebookissa ja Twitterissä, toimii vilkkaita keskusteluryhmiä, jotka toisivat uuden kohteen pakkoruotsikeskusteluja käsitteleviin tutkimuksiin.